Sivut

Sivut

perjantai 27. helmikuuta 2015

Kati Tervo: Sukupuu


Kati Tervo: Sukupuu
WSOY 2014, 201sivua



Kun suomalainen Johannes ennen ensimmäistä maailmansotaa vietti kaksi kesää Saksassa kieltä opiskellen, hän asui Adelen perheessä. Nuoret rakastuivat ja Adele oli valmis rohkeasti seuraamaan nuorukaista tämän kotimaahan, josta tiesi vain sen sijainnin ja että Suomi kuuluu Venäjän suuriruhtinaskuntaan. Mutta vuosia vieri ja vasta kun vapaussota päättyi ja koitti rauhan aika, oli Adelen turvallista muuttaa Suomeen. Sodassa Johanneksen isä oli kuollut ja Johannes joutui olemaan vielä pitkään sairaalassa. Niinpä Adele opetteli elämää Suomessa kahdestaan anoppinsa luona, eikä vastaanotto ollut lämmin. Johanneskin oli rintamalta palattuaan erilainen ja miehen rajuus yllätti Adelen, mutta hän halusi uskoa, että yhdessä he paikkaavat elämän taas ehyeksi. 

Pappi vihki lyhyen kaavan mukaan, koska kaikki piti saksaksi viäntää Johanneksen matkantakalaiselle, olisi pitänyt huutaa stoi ja kampata se, mutta koska olin päättäny olla vaiti, niin en heittäytyny pitkin pituuttani kirkonkäytävälle ja vihkimisen tiälle. 


Näin liittyvät yhteen saksalaiset Schumacherit ja suomalaiset Hukkaset. Loppulehdillä olevaan sukupuuhun kannattaa tutustua heti alussa ja palata siihen lukujen ja sitä myötä kertojien vaihtuessa. Molempien sukujen naiset Adelen sisaria myöten saavat vuoroluvuin äänensä kuuluviin ja kertovat asioista, osittain samoista, omasta näkökulmastaan, omalla tyylillään, omalla murteellaan, aidosti. Miten Adelen äiti rakkaudella leipoo stollenin Suomeen tuliaiseksi, miten Adele sen hymyssäsuin anopilleen ojentaa ja miten Liisa Hukkanen kavahtaa käärön saadessaan; Plikka poimi syliinsä kapaloirun mukulan siältä arkusta. Tyänsi sitä mulle, mutta minä väistin. Se tuputti sitä tomerasti naama ilosena. Vasta minä älysin, että se on eräänlaine kova käntty, mikä nyytin sisällä oli. Vein sen kyäkkiin, vaikka se oli outo kakko. 

Sukupuu on erinomaisen hyvin kirjoitettua proosaa josta tulevat mieleeni Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön ja Tommi Kinnusen Neljäntienristeys jotka nostin ykkös- ja kakkossijalle Blogistanian Finlandiaäänestyksessä. Kaikissa kolmessa on vaikeita äiti - tytär - anoppisuhteita ja kirjoitustyylissäkin samaa tunnelmaa. Tervokaan ei turhia selittele ja kirjassa onkin sivumääräänsä nähden enemmän sisältöä ja niin monia upeita kohtia joita haluaisin lainata tähän, mutta vielä enemmän haluan, että jokainen saa lukea ne oikeassa yhteydessään. 

Viittä vaille viisi tähteä.

lauantai 21. helmikuuta 2015

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet


NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet
Gummerus 2013, 292 sivua
Alkuteos: We need new names, 2013
Suomennos: Sari Karhulahti


10-vuotias Kulta (alkuteoksessa Darling) asuu äitinsä ja isoäitinsä kanssa Zimbabwessa. Isä on lähtenyt töihin Etelä-Afrikkaan eikä häntä ole sen koommin näkynyt. Sitä hökkeliasumusten aluetta jossa Kulta asuu, kutsutaan ironisesti Paratiisiksi ja sen punaisena pöllyävillä mailla Kulta ystävineen elää lapsuuttaan keksien mitä mielikuvituksellisempia leikkejä ilman mitään kalliita leluja, kuten "Etsitään Bin Laden". Yhtenä huvituksena on lähteä joukolla varakkaampien asuinalueelle Budapestiin varastamaan guavoja talojen aidatuilta takapihoilta vaikka äiti ottaisi minut ihan kokonaan hengiltä jos saisi tietää. Guavojen varastaminen ei kuitenkaan ole pelkkää leikkiä, lapsilla on oikeasti nälkä. Me ei syöty mitään aamulla ja tuntuu siltä että joku on ottanut lapion ja kaivanut vatsani typötyhjäksi. Yhdellä Kullan ystävistä vatsa sen sijaan kasvaa kasvamistaan; Chipo joka juoksi ennen nopeammin kuin kukaan muu koko Paratiisissa mutta ei juokse enää koska joku pani sen paksuksi. Chipo on yhdentoista ja lakkasi puhumasta kun vatsa alkoi kasvaa.

Darlingin perhe eli aiemmin paremmalla alueella, mutta he joutuivat lähtemään kodistaan polittisten levottomuuksien takia. Kullan Fostalina-täti on lähtenyt Amerikkaan ja asuu nyt "Destroyedmichygenissä". Kunhan täti saa asiansa Detroitissa järjestykseen, hän kutsuu Kullan luokseen asumaan ja tästä Kulta puhuu usein ystävilleen. Yllättäin tämä ei ole vain tyhjäksi jäävä haave monien kaltaistensa joukossa ympäri köyhiä maailman kolkkia, vaan Kulta on yksi niistä harvoista joka tosiaan pääsee elämään amerikkalaista unelmaa. Mikään ei kuitenkaan ole aivan sellaista, kuin Kulta kuvitteli.

Täällä on ruokaa, vaikka minkälaisia ruokia. Joskus kuitenkin ruoka ei tunnut missään, vaikka söisin miten paljon tahansa, ihan kuin nälkäni tyydyttäisi vain ja ainoastaan oma maani.

Bulawayo on uskomattoman taitava esikoiskirjailija, jonka teksti on hyvin elävää, realistista kieltä jota luki mielellään. Kulta lapsikertojana toimi hyvin, suodatti tavallaan sitä kaikkea kurjuutta, köyhyyttä, nälkää, epätasa-arvoisuutta, mutta antoi silti paljon ajattelemisen aihetta koska Bulawayon tarinankerronta tuntui niin todelta, kuin olisin oppinut todella tuntemaan nuo lapset. Bulawayo on onnistunut välttämään sen stereotyyppisen lähestymistavan jolla Afrikan kurjuudesta meille yleensä halutaan romaanien muodossa kertoa ja löytänyt jotain aivan omaa. Kullan kerronnan välissä on lisäksi lyhyitä lukuja, jotka on kirjoitettu yleisemmästä näkökulmasta ja ne ovat tyyliltään aivan erilaisia, kauniisti kirjoitettuja mutta kipeitä asioita, mielenkiintoinen lisä kokonaisuuteen. Pian Amerikkaan muutettuaan myös itse Kullan kertojaääni muuttuu suurta elämänmuutosta ja tytön teini-ikään siirtymistä kuvaten.

Katsokaa miten tämän maan lapset lähtevät joukolla, jättävät kotiseutunsa vuotavia haavoja ruumiissaan, järkyttynyt ilme kasvoillaan, verta sydämessään, nälkä vatsassaan ja murhe askeleissaan. He jättävät äitinsä, isänsä ja lapsensa taakseen, jättävät napanuoransa multaan, jättävät esi-isiensä luut hautaan, jättävät kaiken, mikä muovaa heidän minuuttaan, heidän ominaislaatuaan, lähtevät koska eivät voi enää jäädä. He eivät koskaan enää palaa entiselleen, sillä se on kerta kaikkiaan mahdotonta sen jälkeen kun on jättänyt taakseen minuutensa, ominaislaatunsa, se on kerta kaikkiaan mahdotonta. 


perjantai 20. helmikuuta 2015

Umayya Abu-Hanna: Alienin silmin

Umayya Abu-Hanna: Alienin silmin
Siltala 2014, 321 sivua


Israelissa vuonna 1961 palestiinalaiseen perheeseen syntynyt Umayya Abu-Hanna muutti Suomeen ja Naantaliin vuonna 1983 rakastuttuaan suomalaiseen poikaan. Tuohon aikaan maahanmuuttajan piti rekisteröityä Alien Officessa ja palestiinalaisuutensa vuoksi parikymppinen Abu-Hanna oli niin epäilyttävä, että Supo kuulusteli häntä ja selvitteli hänen vaikuttimiaan puolen työpäivän verran.

Poikaystävä jonka juuret ovat Savossa ja koti Naantalissa, kertoo, että helsinkiläiset ovat itsekeskeisiä ja tylyjä ja kaupunki on vähän vaarallinenkin. Helsingissä asuvat "herrat". Hyvät, tavalliset, lämpimät ihmiset asuvat muualla, pienissä kunnissa. Tämän tarinan tulen kuulemaan monta, monta kertaa, monta vuotta.

Abu-Hanna menee naantalilaisen kanssa vihille, mutta lyhyeksi jäävästä liitosta erottuaan muuttaa Helsinkiin. Alienin silmin onkin kuvaus Helsingistä ja Uudestamaalta kolmen vuosikymmenen ajalta maahanmuuttajan näkökulmasta. Suomen ja etunenässä pääkaupunkiseutumme hitaasta kansainvälistymisestä ja suhtautumisestamme Suomeen muualta muuttaneisiin kertoo osaltaan se miten heitä kutsumme. 80-luvulla Abu-Hanna kuuli olevansa ulkomaalainen, 90-luvulla maahanmuuttaja ja 2000-luvulla uussuomalainen. Abu-Hanna ei tokikaan ole tyypillinen maahanmuuttaja, sillä hän on toiminut Suomessa sekä tv- että radiotoimittajana, Helsingin kaupunginvaltuutettuna, ollut ehdokkaana eduskuntavaaleissa ja ollut aktiivisesti mukana erilaisissa monikulttuurisissa toimikunnissa ja projekteissa joihin hänet on kutsuttu mukaan, usein ainoana ulkomaalaistaustaisena toimijana. Tämä sai minut ihmettelemään sitä, miten vähän näissä projekteissa olemme osanneet käyttää hyödyksemme juuri heitä, jotka kokevat maahanmuuttajana elämisen henkilökohtaisesti ja ovat sen tähden täsmälleen siellä asian ytimessä kokien, näkien ja tarpeensa tuntien. Esimerkiksi Helsinkiin vuonna 1996 perustetun kulttuurikeskus Caisan johtajat ovat aina olleet etnisesti suomalaisia.

Kun Abu-Hanna vuonna '83 pääsi Helsingin yliopistoon, hänen ensimmäinen ongelmansa oli kieli. Luennoilla ei puhuttu savoa eikä turkua, vaan kirjakieltä ja helsinkiläisten suomea. Menee vuosi, kun hän alkaa pysyä kärryillä siitä mistä puhutaan. 

Ensimmäisen syksyn yleisopinnoissani on kaksi kurssia, jotka ovat kastajaiseni nykyiseen kulttuuriin: kansatieteen kurssi ja kansanuskon kurssi.
...
Olen kansatieteen kurssilla. Vihkoon kirjoitan: "Suomen keskiajan peltojen muokkaamisessa käytetään riisikarhua, hiuspidikkeenä harakkaa ja pellavan eräs työstämisvälinen on puinen krokotiili." Takamus on puutunut ja opettaja puhuu. Kirjoitan muistiinpanoja välillä arabiaksi, välillä englanniksi.

Voi Umayya, edes minä en tiedä mitä ovat riisikarhu ja puinen krokotiili, eikä tietämääni harakkaa voi hiuspidikkeenä käyttää!

Kieli tai Suomen talvien kylmyys eivät kuitenkaan muodostuneet Abu-Hannan suurimmiksi haasteiksi. 1980-luvun alussa tilanne Suomessa on suhteellisen neutraali. "Neutraali" tarkoittaa sitä, että heitä, jotka eivät näytä etnisesti suomalaisilta, tuijotellaan ja ihmetellään, ei muuta. 1980-luvun puolivälissä on kaksi selkeää kategoriaa: 1. Muut länsieurooppalaiset, joita kohtaan koetaan alemmuutta, mustasukkaisuutta tai sokeaa ihailua. 2. Sitten "loput muut" ja he ovat huonompia ja alempiarvoisia, joita poissuljetaan tai halveksitaan.

Vuosina 1986-1987 Abu-Hanna toimii pakolaiskeskuksen tulkkina. Tältä ajalta kirjassa on järkyttävä tarina siitä, miten nuori kurdipakolaisnainen, lukutaidoton, vain kurdinkieltä ja arabiaa puhuva nainen menee helsinkiläisen terveyskeskuksen sairaanhoitajan pakeille Abu-Hanna tulkkinaan, hakemaan sopivaa ehkäisyä. Hän on parikymppinen ja hänellä on jo kolme lasta. Sairaanhoitaja tivaa kiukkuisesti vastauksia joita heillä ei ole antaa. Nuori kurdinainen ei tiedä tarkkaa syntymäpäiväänsä, lastensa tarkkoja syntymäpäiviä tai lasten syntymäpainoja. Hän on synnyttänyt esikoisensa pakomatkalla, yksin vuoristossa, noin 16- tai 17-vuotiaana. 
"Lapsen syntymäpaino?"
"Hän ei tiedä, kun synnytti yksin vuoristossa."
"Lapsen pituus sitten."
"Hän ei tiedä."
"Päänympärystä on siis turha kysyä, niinkö?"
"Kyllä."
Lähete gynekologille saadaan siitä huolimatta, ja niin tämä nuori kurdinainen on elämänsä ensimmäistä kertaa lääkärissä, gynellä, puhumassa ehkäisystä. Gynekologin mielestä ulkomaalainen nainen ymmärtää kyllä suomea kunhan tälle puhuu riittävän hitaasti ja riittävän kovalla äänellä ja sanoo "Riisu vaatteet pois, tämä on sama tilanne kuin me naiset saunassa, ei sen kummempaa."
Kurdinainen ei ollut käynyt saunassa. Ja se mihin tilanne lopulta päätyy on järkyttävää. Niin järkyttävää että luen kaiken toiseen kertaan ja pidän sitten tauon lukemisesta koska minua hävettää että olemme olleet niin tietämättömiä ja ymmärtämättömiä.

Abu-Hannan omien sanojen mukaan kirja liikkuu kulttuurihistorian ja omaelämäkerran välissä. Käytännössä Abu-Hanna kertoo kohtaamistaan ihmisistä ja asenteista, töistään joita on riittänyt tiskarista Valtion taidemuseon kehittämisyksikön monikulttuurisuusasiantuntijaksi ja ennen kaikkea pääkaupunkiseutumme hitaasta globalisoitumisesta. Kappaleet ovat lyhyitä ja aiheet sinkoilevat sinne tänne, vain vuosikymmen on se joka sitoo ne aina kohdilleen. Paikoitellen tuntuu siltä, ettei kirjoittaja ole löytänyt parempaakaan kohtaa minne ympätä juuri tämä pieni tarinanpätkä, mutta eipä tuo seikka pitkään häirinnyt ainakaan tätä lukijaa. Teksti on nimittäin erittäin sujuvaa ja nopealukuista ja yleissivistävää, sillä mielestäni tekee hyvää nähdä ulkomaalaistaustaisen silmin millainen lintukoto tämä Suomemme onkaan. Tai onko se edes sitä? Abu-Hanna muutti kolmenkymmenen suomenvuotensa jälkeen Helsingistä Amsterdamiin voidakseen kasvattaa adoptiotyttärensä vähemmän rasistisessa ympäristössä.

tiistai 17. helmikuuta 2015

Sari Kaarniranta: Turvattomin on rakkaus


Sari Kaarniranta: Turvattomin on rakkaus
Myllylahti 2014, 245 sivua


Kun tulee lapsena hylätyksi, annetuksi 8-vuotiaana sukulaistädin huomaan, ei ole helppoa kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi. Julialla oli kyllä vanhemmat sekä biologinen sisko Jatta ja veli Jani, mutta he ovat kasvaneet eri kodeissa.

Julia oppi lapsena manipuloimaan tapahtumia. Koska kaikki mikä on tänään hyvin, voi olla huomenna menetettyä, Julia pelaa varman päälle. Jos yksi pettää ja toinen jättää on hyvä olla kolmas varalla. 

Julia kaivaa käsilaukustaan kaikki kolme puhelintaan, kaivaa päivänvaloon 11 puhelua ja 3 viestiä, kasvoja, ääniä, kosketuksia, lupauksia ja lähtöjä, eikä jaksa nostaa niitä kaikkia nyt tähän, kuroa umpeen välimatkoja ja avata jotain minkä on unohtanut muistaa tai muistanut unohtaa. 

Lääke-esittelijän työ vie Julian jatkuvasti ulkomaille, parhaimmillaan jopa vuodeksi Amerikkaan, useimmiten vain kuukaudeksi tai muutamaksi vaikkapa Madridiin. Vai oliko se Madrid jonne Julia oli kertonut matkustavansa? Onneksi on listat joista voi tarkistaa kuka tietää mitäkin, kuka uskoo hänen olevan työkeikalla, kuka jossain muualla. Mihin puhelimeen voi vastata, ketä tavata. Julia elää valheessa ja valheilla on pahana tapana ennen pitkää paljastua. 

Vuosittain aina kesäkuussa Julia, Jatta ja Jani perheineen tapaavat vanhempiensa kuoleman muistopäivänä. Vaikka he tapaavat kesällä, vanhemmat kuolivat talvella, Tapaninpäivänä 2004. Seitsemännessä vuosijuhlassa Julia on liian humalassa muistaakseen kaikkien elämiensä langat ja puhuu sivu suunsa. Muut menevät hiljaiseksi, onko Julia napsinut liikaa näytteitään vai miksi puhuu niin kummallisia.

Kaarniranta on kirjoittanut hienon psykologisen romaanin josta on vaikea kertoa enempää kertomatta liikaa. Alku oli sekavaa. Ketä nämä lukuisat henkilöt ovat, kuka on kenenkin lapsi, puoliso, eksä vaiko nyksä? Kun vihdoin oivallan mikä tarinan keskeinen idea on, mietin että wow, tämähän on mieletön! Haluan lukea lisää, en malta laskea käsistäni. Onneksi on menossa Blogistanian ystävänpäivän lukumaraton!

Päivä päivältä Julia huomaa merkitsevänsä asioita kalentereihinsa harvemmin, mutta unohtavansa useammin, kaikki nämä toisiinsa liimautuneet valheet, joiden jäljet eivät ole lyhyet, vaan piinallisen pitkät ja tahmeat. Samat jäljet, vaikka itse valhe olisi vitivalkoinen ja ohijuoksevan hetken luonnollinen osa tätä kaikkea, kuin kulkuväylän halkova kevätpuro tai puiston viimeinen sangollinen lunta. 




sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Ystävänpäivän lukumaraton (lopullinen päivitys)




Ystävänpäivän lukumaraton on osaltani käynnistynyt klo 20 ja tulee siis jatkumaan pitkälle sunnuntai-iltaan. Sivumäärätavoitteeni ei tällä kertaa ole kummoinen;  meillä on edelleen hoidettavana 2,5 viikon ikäiset koiranpennut joita niiden emä ei saa antibioottikuurinsa takia imettää. Aluksi ruokimme ne 3 tunnin välein vuorokaudet ympäri, tämän viikon alusta pidensimme välejä neljään tuntiin. Siitä huolimatta univelkaa on hyvä määrä mikä tietysti vaikuttaa myös lukemiseen. 

Olen jo kolme päivää sitten aloittanut Sari Kaarnirannan kirjan Turvattomin on rakkaus ja edennyt siinä ajassa sivulle 68. 



23.30
Olen edennyt kirjassa 45 sivua mikä on enemmän kuin eilen ja toissapäivänä yhteensä. Eihän tämä maratoonaamista ajatellen kaksinen aloitus ole,  verrattuna vaikkapa kahteen kesäiseen yhteismaratoniin, mutta pääasia on kaiken tämän penturumban keskellä olla hetken osa jotain muutakin kuin neljän tunnin välein toistuvia herätyksiä / hälytyksiä. 


03.13
Menossa on ns. kitutunti, tässä tapauksessa siksi että haluaisin jo nukkumaan mutta kello neljän ruokailu on vielä pennuilla edessä. Sen jälkeen saan nukkua kahteentoista, koska kepo (kennelpoika eli mieheni 😆) hoitaa yksin kello 8 vuoron. Ruokinnassa menee tunti ja oma nukahtamiseni ajoittuu sinne 6-7 välille joten puoliltapäivin jatkaisin niiiin mieluusti unia :-D 
Maratonista; sivuja on kertynyt lisää 81.

SALDO TOISTAISEKSI 126 SIVUA.

15.25
Sain luettua Kaarnirannan kirjan loppuun sängyssä :-) Sammutin valot muutamaa minuuttia vaille 6 ja nukahdin saman tien. Todella hyvä kirja, saisitte lukea sen tekin! ;-) Nimi on sille aika huono siinä mielessä, että antaa vaikutelman imelästä rakkaustarinasta mitä se ei todellakaan ole. 

Minulla on lainassa kaksi novellikokoelmaa ja taidan jatkaa niillä tänään. 


LUETTUJA SIVUJA 177.

18.30
7 rakkaustarinasta luettu Terttu Auteren Kosinta. 18 sivua, mutta olisin tätä Kaari Utrio-tyyppistä 1800-luvulle sijoittuvaa tarinaa lukenut mieluusti kokonaisen romaanin verran. Se minulla näissä novelleissa tahtoo ollakin ongelmana, loppuvat liian pian. 

LUETTUJA SIVUJA 195.

19.20
Luettuna kaksi novellia lisää: Kirsti Ellilän Lemmenlukko jossa eronnut Heli on matkustanut Vilnaan murtamaan exän kanssa siltaan kiinnitettyä lemmenlukkoa sekä Kristiina Romppaisen Luokkakokous, jonka idean voi poimia jo nimestä. Sivuja yhteensä 51.

LUETTUNA 246 SIVUA. 

20.00
Maraton päättyi tältä erää. Ehdin vielä lukea Granta 3:sta Sofi Oksasen kuunnelman Siniposkiset tytöt. Siinä ollaan vuoden '49 keväällä karjavaunuun ahdettuina matkalla kohti Siperiaa. Tämä on ensikosketukseni Oksaseen, mutta ainakin tästä pidin.



LOPULLINEN SIVUMÄÄRÄ 290.
Ei kaksinen maratoniksi, mutta olosuhteet huomioiden ihan ok. Tavoite oli lukea 300 sivua jonka teknisesti olisin ehtinyt, mutten halunnut aloittaa uutta novellia vain saadakseni tietyn sivumäärän täyteen. Siippa on jo kuumentanut pentujen maidon, nyt ruokkimaan :-)




lauantai 14. helmikuuta 2015

Kiinnostavimmat kevätuutuudet 2015

Kirjapoimintoja 2015 kevään uutuusluetteloista. Näitä kertyi aika paljon, joten kaikkia ei välttämättä tule luettua, mutta useampia kuitenkin :-)

Atena

Liisa Rinne: Odotus
Esikoisromaani adoptiotytön lapsuudesta 70-luvulla. Kun kukaan ei ollut äitinä, isänä tai tyttärenä sellainen, kuin toinen olisi odottanut.

Audree Magee: Sopimus
Ensin vain avioliittosopimus, sitten rakkaus. Taustana natsien raakuus, tapahtumapaikkoina Berliini ja Stalingrad.

Ilari Aalto, Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen (tietokirja)
Tietokirja hauskassa muodossa. Lähde aikamatkalle keskiaikaiseen Suomeen!

Bazaar

Emma Chase: Taklattu
Hauska, nokkela, törkeä... tarina miehestä joka tietää paljon naisista tai sitten ei? Kiinnostavinta tässä on ehkä se, että kirja on valittu 2013 Goodreadsin käyttäjien parhaaksi kirjailijatulokkaaksi.

Gummerus

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Milja Kaunisto: Piispansormus
Komea päätös Olavi Maununpojan seikkailuille. Toinen osa pitää vielä lukea ensin. 

Anneli Kanto: Pyöveli
Fiktiivinen romaani joka perustuu todellisiin tapahtumiin. Sen taustalla kummittelevat 
Euroopan pyövelien historia, 1670-luvun Pohjanmaan noitaprosessit sekä alueen mestarismies Heikki Hakalainen, joka hoiti tointaan 40 vuotta.

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa
"Hiljaisuuteen eristäytynyt Elisabeth, leskimies Otto ja nuori sarjakuvapiirtäjä Elias asuvat samassa rappukäytässä Etelä-Tukholmassa. He kaikki ovat ajautuneet elämässään umpikujaan eivätkä enää edes etsi tietä ulos. Kevään edetessä valo kuitenkin löytää 
tiensä sisään ikkunoista."

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä
"Romaani kuljettaa lukijaa Aasiasta Eurooppaan ja takaisin, halki aikojen,
suoraan kaatuneiden imperiumien sydämeen. Se muistuttaa siitä, kuinka jokaisella on paikkansa historian kaaoksessa ja ettei katoaminen merkitse unohtumista."

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James
"Kanadalaisessa pikkukylässä asuvan Etan toteutumattomista haaveista suurin on nähdä meri. Niinpä hän, kahdeksankymmentäkaksivuotias, herää varhain eräänä aamuna, jättää miehelleen Otolle lapun, nappaa mukaansa kiväärin, suklaata ja parhaat kenkänsä ja lähtee kävelemään 3 200 kilometrin matkaa veden äärelle."

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää
"Tässä päivässä tiukasti kiinni oleva, unohtumaton romaani. Sydäntäsärkevä ja epätavallinen rakkaustarina uppoaa suoraan lukijan sydämeen, taidolla, tunteella ja aitoudellaan."

Karisto

Timo Salonen: Noppo blues
Omaleimainen esikoisteos, aikamiesseikkaiku joka ankkuroituu jämäkästi nykyaikaan mutta tuo mukanaan myös haikeita tuulahduksia 1950-luvun kesistä.

Minerva

Minna Mikkonen: Kivenkerääjät
Mikkosen esikoisromaani kertoo perheen menetyksestä ja surusta, ja ennen kaikkea lapsen ihmeellisestä lahjasta tavoittaa valo pimeässäkin, kertoa se näkyväksi.

Anitta Kaitajärvi: Hillankukkanyrkki
Kevyesti sidoksissa Kaitajärven viime vuonna ilmestyneeseen esikoiseen joka minulla oli lukulistalla mutta on edelleen lukematta. Historiallinen romaani jossa matkataan mm. Lappiin.

Otava

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua
Tunteikas tarina keski-ikäisestä rakkaudesta. Toivottavasti riittävästi rosoakin kun en ole lällyjen rakkaustarinoiden ystävä.

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi
Kahden naisen elämästä kesällä 1966. Toinen on edustusrouva, toinen tehnyt itsensä korvaamattomaksi työpaikallaan. Ehkä eniten keväältä odottamani romaani, oi ihana 60-luku!

Hanna Tuuri: Ranta
Olen lukenut Tuurin irlantilaiskuvauksen Irlantilainen aamiainen -kertomuksia vihreältä saarelta, mutten ole sittemmin osunut lukemaan hänen kirjojaan. Tämä on järjestyksessä toinen romaani ja sijoittuu yllätys yllätys Irlantiin.

Anna-Leena Härkönen: Kiva nähä!
Kirjoituskokoelma tuttuun suorasukaiseen Härkös-tyyliin kuulostaa lupaavalta.

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta
1970-luvun teatterimaailmaan sijoittuva romaani rakkaudesta ja intohimon tuhovoimasta. Blogeissa jo myönteisiä arvioita saanut, ensimmäinen Jonesilta suomennettu kirja.

Siltala

Lauri Mäkinen: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset
"Mäkisen esikoisromaani Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset on vakuuttava taidonnäyte, yhtä aikaa kekseliäs murhamysteeri ja herkullinen lukuromaani, joka vie lukijansa keskelle elävästi kuvattua suomalaisten lähetystyöntekijöiden arkea 1900-luvun alun Ambomaalla." Kuulostaa todella lupaavalta!

Aki Ollikainen: Musta satu
Pirtutrokari 1930-luvulla!

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia
Koulutyttöjä 1950-luvun Moskovassa.

WSOY

Jenny Nordberg: Kabulin tyttöjen salaisuus (tietokirja)
Afganistanissa poikalapsen syntymää juhlitaan, tytön syntymää saatetaan surra. Vaihtoehtona on perinne jossa tyttö kasvatetaan poikana murrosikään saakka.

Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti
Vahva ja lyyrinen romaani kielletyistä tunteista, rakkaudesta ja yksinäisyydestä.

tiistai 10. helmikuuta 2015

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala


Sarah Winman: Kani nimeltä jumala
Tammi 2012, 324 sivua
Alkuteos: When God Was a Rabbit, 2011
Suomennos: Aleksi Milonoff
 

Luettuani viitisenkymmentä sivua toista kirjaa joka pitkäveteisyydessään jäi kesken, Kani nimeltä jumala tempaisi mukaansa ensi sivuilta. 

Vapaalla oleva sairaanhoitaja auttoi minut maailmaan vanhempieni makuuhuoneessa arpajaisissa voitetun untuvapeitteen päällä. Nopean kahdenkymmenenkahden minuutin synnytyksen jälkeen pääni tuli näkyviin ja hoitaja käski ponnistamaan ja isäni käski ponnistamaan, ja niinpä äitini ponnisti ja minä pullahdin kevyesti tuohon tarunhohtoiseen vuoteen. Kun Pariisin kadut vallattiin. Kun Vietnamissa tehtiin Tet-hyökkäys. Kun Martin Luther King kuoli unelmansa puolesta.
Tyttö sai nimekseen Eleanor Maud, lyhyesti Elly. Ystävänkaipuussaan Elly tutustuu naapuriin muuttaneeseen vanhaan herra Golaniin mutta ystävyys kehittyy sopimattomaan suuntaan. Ellyn viisi vuotta vanhempi veli ymmärtää silloin että Elly tarvitsee oikeanlaisen ystävän ja tuo siskolleen kanin.

Veli laski laatikon pöydälle. Haistoin olkien hedelmällisen kosteuden. Laatikko nytkähteli pöydällä, mutta minua ei pelottanut. Veli avasi läpät ja nosti laatikosta isoimman kanin mitä olin ikinä nähnyt.
"Sanoinhan, että hankin sinulle oikean ystävän."
"Se on kani!" sanoin ihastuksesta suunniltani.
"Se on oikeasti belgianjänis", hän sanoi hyvin veljellisesti.
"Belgianjänis", toistin hiljaa, kuin hänen sanansa olisivat tarkoittaneet samaa kuin rakkaus.
"Minkä nimen haluat antaa sille?" hän kysyi.
"Eleanor Maud", sanoin.
"Et voi antaa sille omaa nimeäsi", veli nauroi.
"Miksen?" sanoin hiukan lannistuneena.
"Koska se on poika", hän sanoi.

Ainoa joka joululoman jälkeen osaa arvostaa Ellyn puhuvasta kanistaan koulussa pitämää esitelmää, on luokalle tullut uusi tyttö, Jenny Penny. Ellyn uuden ystävän perheessä on vain äiti ja tämän jatkuvasti vaihtuvat poikaystävät. Ja juuri kun Jenny ja Elly ovat päättäneet karata Jennyn taikapaikkaan, Atlantikseen (pitää vain odottaa ensi viikkoon sillä Ellyllä on hammaslääkäri) vanhemmat pudottavat pommin.

"Miksi?" Jenny kysyi taas ja kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä. "Miksi? Miksi? Miksi? Miksi? Miksi?"
En osannut vastata.
"Johtuuko se minusta?"
Kurkkuani kuristi.
"Ei tietenkään", sanoin. "Äiti ja isä sanoivat, että meidän on pakko."
"Minne te muutatte?", hän kysyi ja rutisti kania niin lujaa että se alkoi rimpuilla.
"Cornwalliin."
"Sehän on sama kuin kuolisit", hän sanoi ja antoi jumalan pudota lattialle.
"Perkele", se sanoi ja livahti laatikon alle.

Kirja on jaettu kahteen osaan, Ellyn lapsuuteen ja kolmikymppiseen Ellyyn. Itse suht samoihin aikoihin syntyneenä tunsin jopa tietynlaista nostalgiaa ensimmäisessä osassa ja luenkin erittäin mielelläni lapsuudenkuvauksia 60-70-luvuilta.
 
Mutta siinä missä ensimmäinen osa on sekä rytmiltään, tapahtumiltaan, että lapsinäkökulmansa vuoksi kiinnostava, toinen osa oli kaikkea muuta enkä saanut kosketusta enää edes aikuiseksi kasvaneeseen Ellyyn itseensä. Ellyn veli oli muuttanut New Yorkiin ja kun 9/11 vedettiin juoneen mukaan olisin halunnut jättää kirjan kesken. Voisin antaa alkuosalle tähtiä hyvinkin neljä ja puoli, mutta loppupuoli meni läpi rämpiessä, yhä kuitenkin toiveikkaana että tapahtuisi jokin käänne joka vetäisi uudelleen puoleensa. Kun sitä ei tullut, jälkimauksi jäi tunne kuin olisi lukenut kaksi erillistä kirjaa joista ensimmäisestä piti ja toiseen ei olisi välittänyt edes tarttua. Kannen kuva ja kirjan nimi ovat puhtaasti ensimmäisestä puoliskosta, mihin sitä toista edes tarvittiin?

Minua häiritsee että kanin nimi kirjoitetaan pienellä. Tiedän kyllä jumala-sanaan liittyvän alkukirjainsäännön, mutta kanin nimi on silti erisnimi oli se sitten aivan mikä vaan, ja erisnimet kirjoitetaan isolla.

Sara suosittelee kirjaa vaativimmillekin lukijoille, Kaisa koki jääneensä sivustakatsojaksi ja Sannan mielestä kirjaan oli ahdettu liikaa kaikkea.

lauantai 7. helmikuuta 2015

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

 
Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty
Tammen Keltainen kirjasto 2014, 438 sivua
Alkuteos: The Lowland, 2013
Suomennos: Sari Karhulahti


Subhash ja Udayan Mitra ovat veljekset jotka kasvavat Kalkutassa, Intiassa. Vain 15 kuukauden ikäero mahdollisti heidän läheisyytensä kasvuiässä, mutta erilaiset arvot ja luonteet johdattavat heidät eri teille aikuistumisen kynnyksellä. Subhash on perinteisempi, hän menee amerikkalaiseen yliopistoon hankkimaan kunnon koulutuksen aikeenaan palata Intiaan ja perustaa perhe vanhempiensa valitseman naisen kanssa. Udayan radikalisoituu ja liittyy vastaperustetun kommunistipuolueen riveihin. 

Valitettavasti Lahiri alkaa kertoa sen vähemmän kiinnostavan veljen tarinaa ja Intiaan palataan vain harvojen Udayalta tulevien kirjeiden myötä. Udayan elämän seuraaminen reaaliaikaisesti Subhashin rinnalla ei olisi kuitenkaan mahdollistanut Lahirin haluamaa loppuhuipennusta. Harmi vain, että lukuunottamatta muutamaa kiinnostavaa juonen käännettä Subhashin elämä lännessä on tasaisen harmaata ja melkoisen tapahtumaköyhää pohdintaa.

Hän pohti, kenet vanhemmat valitsisivat hänelle. Pohti, milloin he järjestäisivät hänen liittonsa. Naimisiinmeno tarkoittaisi paluuta Kalkuttaan. Siinä mielessä kiirettä ei ollut.
Hän oli ylpeä siitä, että oli tullut yksin Yhdysvaltoihin. Että opetteli asuinmaataan kuten oli varmaankin kerran opetellut seisomaan, kävelemään ja puhumaan. Hän oli niin kovasti halunnut lähteä Kalkutasta, eikä pelkästään koulutuksensa takia vaan myös - nyt hän kykeni myöntämään sen itselleen - ottaakseen askeleen, jota Udayan ei koskaan ottaisi.
Loppujen lopuksi hänen vaikuttimensa oli ollut se. Eikä se silti ollut valmistanut mitenkään häntä tähän. Vaikka päivistä tuli koko ajan tavanomaisempia, jokainen niistä tuntui epävarmalta, valmistelemattomalta. Täällä, tässä meren ympäröimässä paikassa, hän ajelehti kauas lähtöpisteestään. Täällä, erossa Udayanista, hän oli kovin monella tapaa tietämätön.

Kirjassa on paikoitellen paljon politiikkaa ja moraalisia kysymyksiä ja niistä vastaanottavainen lukija saa ajattelemisen aihetta. Intian historiaa ja kuusikymmenluvun radikalismia Lahiri esittelee kuin kirjoittaisi oppikirjaa ja tähän olin pettynyt. Intia on kuitenkin aina ollut minulle kiinnostava maa ja olen siellä päässyt käymäänkin, kauan sitten 90-luvulla. Kaiken kaikkiaan olisin juuri Intiaan sijoittuvalta romaanilta toivonut värikkäämpää ja eläväisempää kerrontaa, mutta se ei selvästikään ole Lahirin tyyliä. Silti kirjalla on ansionsa, varsinkin tuon moraalisen pohdinnan alueella.

Opuscololle kirja avautui tarkkanäköisenä ja eläytyvänä, Maria suosittelisi romaania monenlaisille lukijoille ja Soilia Lahirin teksti kosketti syvästi.

perjantai 6. helmikuuta 2015

Antti Holma: Järjestäjä


Antti Holma: Järjestäjä
Otava 2014, 383 sivua


Olen valmis myöntämään, että kiinnostus Järjestäjää kohtaan syntyi sen kirjoittaneen henkilön persoonasta. Antti Holma tuli minulle tutuksi Putouksen uuden miehityksen kautta, sitä ennen en ollut tiennyt miehestä mitään. Kun tajusin yhdistää nimet toisiinsa, nousi Järjestäjä välittömästi lukulistalle. Sen jälkeen kirja hoiti kyllä kaiken itse eteenpäin, omilla ansioillaan. 

"Meidän Tarmo se on ihan ku yks meistä tytöistä" sanoo Lillukka, Tarmon pomo kirjastossa. Se oli viimeinen niitti päivälle jolloin samainen Lillukka oli heittänyt Tarmon perunaleivoksen tuosta vaan roskikseen, mukamas epämääräisen näköisenä. Tarmo haluaisi olla hyvä työntekijä joka palvoo pomoaan koska johtaja on aina johtaja, mutta minkä sille voit että silti toivoo tälle pahaa kaikesta kokemastaan vääryydestä. Työpäivä toi Tarmon eteen kuitenkin jotain hyvääkin, kun vaaleisiin farkkuihin ja aidosti kuluneeseen nahkatakkiin pukeutunut komistus, Daniel Kristoffer Besprosvanni, tuli palauttamaan myöhästyneitä kirjojaan. Tarmo oli myyty ja antoi sakkomaksut anteeksi.

Kun Tarmo oli nähnyt Danielin neljä kertaa Suomalaisen teatterin päänäyttämöllä hän oli lumoutunut. Jos olisi ollut viime vuosisadan alku, olisin hakeutunut hänen autonkuljettajakseen ja kantanut hänen laukkujaan vielä silloinkin, kun hän olisi jo menettänyt koko omaisuutensa siirtomaakaupoissa ja autokin olisi joutunut jonkin vekselin alle. Tarmon etsiessä Danielista kaiken mahdollisen tiedon internetistä, Suomalaisen teatterin kotisivuilta löytyy ilmoitus joka on kuin suoraan suunnattu työpaikan vaihdosta kaipaavalle Tarmolle. Haetaan välittömästi alkavaan työsuhteeseen tuotantojärjestäjää. 

Vanha talo huokaili. Minä huokailin. Olin onnellisempi kuin vuosiin. Olin onnellisempi kuin koskaan. Hyvä Tarmo, sanoin itselleni. Hyvä! Onneksi olkoon, Tarmo. Olet ensimmäistä kertaa elämässäsi onnistunut. Ajattele sitä, että seisot Suomalaisen Teatterin päänäyttämöllä, ajattele sitä! Vielä kuukausi sitten istuit Lillukan toimistossa kuuntelemassa selostusta palaneiden juustosämpylöiden aiheuttamasta tuskasta, nyt seisot näyttämöllä uuden ajan kynnyksellä.

Kaikki ei kuitenkaan suju kuin tanssi -tai näytelmä. Kaikki työkaverit eivät suhtaudu häneen sen toivotummin kuin kirjastossakaan ja lopulta Tarmo tunteidensa vallassa tekee jotain mikä saa hänet pelkäämään kiinnijäämistä.

Mieheni, joka tietää miten tykästynyt olen Holmaan viime aikoina ollut, kysyi minulta pidätkö sinä oikeasti tuosta kirjasta, vai siksikö vain, että se on sen Kissin? Kyllä, pitäisin tästä oli kenen kirjoittama hyvänsä! Toisaalta, kun kirjoittaja on median kautta tutumpi kuin kirjailijat yleensä (monista tietää vain mitä kansiliepeessä kuvan kera kerrotaan) ja Tarmossa on niin paljon Holmaan itseensä sopivia elementtejä, oli vaikeaa lukea kirjaa mieltämättä ainakin välillä Tarmoa Holmaksi. Järjestäjä on mielestäni erittäin hyvin kirjoitettu esikoinen, se sai minut naurahtamaan ääneen, ihailemaan lukuisia näppäriä kohtia ja lukemaan jopa muutaman niistä siipalle ääneen mikä on erittäin harvinaista.

Michael Cunningham: Tunnit

Michael Cunningham: Tunnit
Gummerus 2000, 239 sivua
Alkuteos: The Hours, 1998
Suomennos: Marja Alopaeus


Uudenvuodenlupaukseni mukaisesti olen päättänyt kiriä kiinni arvostelujumissa olleet kirjat. Kuten kuvituskuvasta voi päätellä, luin tämänkin jo loppukesästä...

Tunnit kertoo kolmesta erilaisissa elämäntilanteissa ja eri aikakausina elävästä naisesta. Kirjan tapahtumat kattavat yhden päivän heidän elämässään. 

Vanhin heistä on kirjailija Virginia Woolf, joka vuonna 1923 asuu miehensä kanssa Lontoon ulkopuolella mutta kaipaa takaisin Lontoon sydämen sykkeeseen. Mrs Dalloway -romaania aloitteleva Woolf tuntee olevansa kotikylässään loukussa ja hän tuntee myös sairauden valtaavan mielensä.

Tämä nimenomainen romaani käsittelee seesteistä, älykästä naista, jolla on piinallisen herkät tunteet ja joka kerran oli sairas, mutta on nyt parantunut ja valmistautuu Lontoon huvikauteen, jolloin hän järjestää kutsuja ja käy kutsuilla, kirjoittaa aamupäivisin ja lukee iltapäivisin, lounastaa ystävien kanssa, pukeutuu upeasti. Siinä on todellista taidetta, tässä tee- ja päivällispöytien hallitsemisessa, tässä kiihdyttävässä moitteettomuudessa. Miehet onnitelkoot itseään kun kirjoittavat aidosti ja intohimoisesti kansakuntien liikkeistä, he pitäkööt sotaa ja Jumalan etsintää suuren kirjallisuuden ainoina aiheina, mutta jos miesten jalansija maailmassa murenisi epäonnistuneesti valitun hatun takia, Englannin kirjallisuus muuttuisi dramaattisesti.

Los Angelesissa vuonna 1949 Laura Brown, Danin vaimo ja pienen Richie-pojan äiti odottaa toista lastaan. Laura lepäisi mieluiten vuoteessa lukien Mrs Dallowayta, mutta hänen täytyy sen sijaan pitää huolta pojastaan ja leipoa kakku miehensä syntymäpäivää juhlistaakseen. Eiköhän se onnistu, kun on tarpeeksi päättäväinen. Ei enää sivuakaan ennen kuin kakku on valmis.

Lauraa kalvaa lähes sietämättömästi se kakku. Tunne nolottaa häntä, mutta hän ei voi sitä kiistää. Kakku on vain sokeria, jauhoja ja munia – osa kakun viehätystä ovat sen ilmeiset puutteet. Hän tietää sen, tietysti hän tietää. Kuitenkin hän oli toivonut luovansa jotakin hienompaa, jotakin merkityksellisempää kuin se, mitä hän sai aikaan, vaikka sen pinta onkin sileä ja viesti keskiössä. Hän haluaa (sen hän myöntää itselleen) että unelma kakusta ilmenee varsinaisena kakkuna, kakkuna, joka on ladattu kiistattomalla ja perinpohjaisella lohdun ja runsauden tunteella. Hän halusi leipoa kakun joka karkottaa surun, edes lyhyeksi hetkeksi.

Enemmän nykyhetkessä, ehkä 1980-luvulla, newyorkilainen Clarissa Vaughan on järjestämässä kutsuja rakkaalle ystävälleen Richardille tämän saaman merkittävän kirjallisuuspalkinnon vuoksi. Aidsia sairastava Richard kutsuu Clarissaa Mrs Dallowayksi, koska Mrs Dallowaynkin etunimi on Clarissa.

 Virginia Woolfin kuuluisan Mrs Dalloway -romaanin innoittamana Cunningham on ikään kuin kirjoittanut kirjan kirjasta. Mrs Dalloway on lukulistallani ja mietinkin olisiko se pitänyt lukea ennen Cunninghamin kirjaa, ehkäpä olisi. Olen sitä kuitenkin sen verran selannut, että huomasin Tuntien olevan monilta osin samankaltainen, vaikkakin kolminkertaisena. Yksi heistä kirjoittaa Mrs Dallowayn, toinen lukee sitä ja kolmas elää sitä todeksi.

Olen siinä käsityksessä, että tämä on monelle lempikirja, jotain aivan erityistä. Vaikka Cunninghamin kieli on hyvää ja huomio kiinnittyy jopa yksittäisiin lauseisiin, en silti täysin syty tälle. Tunnit keikkuu siinä rajalla onko siinä jo liikaa yritystä tai liikaa näyttämisen halua. En kuitenkaan kiistä kirjan ansioita ja olen ehdottomasti sitä mieltä että se kannatti lukea.

Sara tunsi jäävänsä kädenmitan päähän, Anna piti kirjaa varsin surullisena ja hivenen järkyttävänäkin, Anki on lähes sanaton.
 

torstai 5. helmikuuta 2015

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia


Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Otava 2014, 286 sivua


Myönnän pitkään luulleeni tätä käännöskirjaksi. Pajtim Statovci on kuitenkin kaksivuotiaana Kosovosta Suomeen perheensä kanssa muuttanut esikoiskirjailija. Minulla oli myös toinen harhakäsitys nimestä sekä kannesta johtuen, enkä tykkää lukea kirjoja joissa on eläinhahmoja. Kujakatit ja kirjastokissat eivät ole minulle, joten en aikonut lukea tätäkään. Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkuuden myötä lukaisin kuitenkin pari arviota ja opin että Statovcin kissa on symbolinen ja tätä symboliikkaa kirjassa on luvassa enemmänkin.

Kirja alkaa suorasukaisella homoseksillä ja jatkuu päähenkilön ostosretkellä eläintarvikeliikkeeseen. Kuningasboa. Mietin hetken pystynkö käärmekammoisena lukemaan kirjaa jossa oleellisena osana on sinne tänne luikerteleva valtavan kokoinen käärme. Pystyin. Kun Bekim kohtaa baarissa kissan, olin enemmän kummissani. Kissa lienee mies, mutta Bekim siivoaa sen hiekkalaatikkoa ja ostaa sille kissanruokaa. Ei sillä että se vaativalle kissalle kelpaisi, hän haluaa tuoretta lihaa eikä E-koodeja.
Kirjan toinen kertojaääni kuuluu päähenkilön äidille Eminelle, joka nuorena albaanityttönä Jugoslavian maaseudulla naitetaan ensimmäiselle joka kättään pyytää. Miehelle, joka oli kylätiellä tytön ohi ajaessaan tähän mielistynyt. Monta päivää kestäneiden ja lukuisia traditioita sisältäneiden häiden aikana maan johtaja Tito menehtyi. Eminen liitto alkoi, Jugoslavian liittovaltio lähestyi hajoamistaan. Eminen elämässä onkin edessä sotaa, väkivaltaa, pelkoa, mutta onneksi myös rakkautta.

Olen hänelle täydellinen nainen, ajattelin suoriutuessani kaikesta moitteettomasti. Kaiken, minkä hän haluaa, hän saa vaimoltaan. Tuntemattomien miesten vihellykset ja naisten ja lasten ihailevat taputukset kielivät siitä, että ihmiset pitivät näkemästään - morsian oli kaunis, hänellä oli virheetön iho, paksut hiukset, täyteläiset huulet ja kultaa niin näyttävästi, että se melkein sokaisi. Tunsin oloni kauniimmaksi kuin koskaan, kuin olisin kävellyt mikrofonin kanssa suurelle näyttämölle, kuin edessäni olevat ihmiset olisivat olleet ihailijoitani jotka odottivat lauluni alkamista, kuin heidän taputuksensa olisi ollut kameroiden salamavalojen räiskettä.
Silloin kuulin sen.
Jossain naukaisi kissa.

En ole koskaan kokenut symboliikan ymmärtämistä kirjallisuudessa vahvuutenani (mistä syystä väistelen monia venäläiskirjailijoita) ja nytkin lukiessani yritin ensin kovasti ymmärtää mitä mikäkin kissa ja käärme merkitsi (kenties esim viha-rakkaus -asetelmaa?) mutta totesin sitten että se ei ole ehkä sittenkään oleellisinta sillä kirjassa on paljon muitakin kiinnostavia teemoja. Eniten nautinkin lukea sekä Eminen avioliiton alkutaipaleesta Jugoslaviassa että perheen maahanmuuttajaelämästä Suomessa, sillä tänne he lapsineen sodan jaloista päätyivät. Kun Statovci kirjoittaa perheen kohtaamista ennakkoluuloista, uskon että hän todellakin tietää mistä kirjoittaa. Käsi joka ruotii suomalaisia jääräpäitä ei ole hellä, hyvä niin. Joukossa oli asioita joita en ollut osannut ajatella maahanmuuttajan silmin, hyvä että sain lukea niistä nyt. Paikoitellen minulle tuli suomalaisena hiukan nolo olo. Onko sittenkään lottovoitto päätyä Suomeen?

Laajempaa pohdintaa mm. Ompun blogissa.