Umayya Abu-Hanna: Alienin silmin

Umayya Abu-Hanna: Alienin silmin

Siltala 2014, 321 sivua

Israelissa vuonna 1961 palestiinalaiseen perheeseen syntynyt Umayya Abu-Hanna muutti Suomeen ja Naantaliin vuonna 1983 rakastuttuaan suomalaiseen poikaan. Tuohon aikaan maahanmuuttajan piti rekisteröityä Alien Officessa ja palestiinalaisuutensa vuoksi parikymppinen Abu-Hanna oli niin epäilyttävä, että Supo kuulusteli häntä ja selvitteli hänen vaikuttimiaan puolen työpäivän verran.

Poikaystävä jonka juuret ovat Savossa ja koti Naantalissa, kertoo, että helsinkiläiset ovat itsekeskeisiä ja tylyjä ja kaupunki on vähän vaarallinenkin. Helsingissä asuvat "herrat". Hyvät, tavalliset, lämpimät ihmiset asuvat muualla, pienissä kunnissa. Tämän tarinan tulen kuulemaan monta, monta kertaa, monta vuotta.

Abu-Hanna menee naantalilaisen kanssa vihille, mutta lyhyeksi jäävästä liitosta erottuaan muuttaa Helsinkiin. Alienin silmin onkin kuvaus Helsingistä ja Uudestamaalta kolmen vuosikymmenen ajalta maahanmuuttajan näkökulmasta. Suomen ja etunenässä pääkaupunkiseutumme hitaasta kansainvälistymisestä ja suhtautumisestamme Suomeen muualta muuttaneisiin kertoo osaltaan se miten heitä kutsumme. 80-luvulla Abu-Hanna kuuli olevansa ulkomaalainen, 90-luvulla maahanmuuttaja ja 2000-luvulla uussuomalainen. Abu-Hanna ei tokikaan ole tyypillinen maahanmuuttaja, sillä hän on toiminut Suomessa sekä tv- että radiotoimittajana, Helsingin kaupunginvaltuutettuna, ollut ehdokkaana eduskuntavaaleissa ja ollut aktiivisesti mukana erilaisissa monikulttuurisissa toimikunnissa ja projekteissa joihin hänet on kutsuttu mukaan, usein ainoana ulkomaalaistaustaisena toimijana. Tämä sai minut ihmettelemään sitä, miten vähän näissä projekteissa olemme osanneet käyttää hyödyksemme juuri heitä, jotka kokevat maahanmuuttajana elämisen henkilökohtaisesti ja ovat sen tähden täsmälleen siellä asian ytimessä kokien, näkien ja tarpeensa tuntien. Esimerkiksi Helsinkiin vuonna 1996 perustetun kulttuurikeskus Caisan johtajat ovat aina olleet etnisesti suomalaisia.

Kun Abu-Hanna vuonna '83 pääsi Helsingin yliopistoon, hänen ensimmäinen ongelmansa oli kieli. Luennoilla ei puhuttu savoa eikä turkua, vaan kirjakieltä ja helsinkiläisten suomea. Menee vuosi, kun hän alkaa pysyä kärryillä siitä mistä puhutaan. 

Ensimmäisen syksyn yleisopinnoissani on kaksi kurssia, jotka ovat kastajaiseni nykyiseen kulttuuriin: kansatieteen kurssi ja kansanuskon kurssi.
...
Olen kansatieteen kurssilla. Vihkoon kirjoitan: "Suomen keskiajan peltojen muokkaamisessa käytetään riisikarhua, hiuspidikkeenä harakkaa ja pellavan eräs työstämisvälinen on puinen krokotiili." Takamus on puutunut ja opettaja puhuu. Kirjoitan muistiinpanoja välillä arabiaksi, välillä englanniksi.

Voi Umayya, edes minä en tiedä mitä ovat riisikarhu ja puinen krokotiili, eikä tietämääni harakkaa voi hiuspidikkeenä käyttää!

Kieli tai Suomen talvien kylmyys eivät kuitenkaan muodostuneet Abu-Hannan suurimmiksi haasteiksi. 1980-luvun alussa tilanne Suomessa on suhteellisen neutraali. "Neutraali" tarkoittaa sitä, että heitä, jotka eivät näytä etnisesti suomalaisilta, tuijotellaan ja ihmetellään, ei muuta. 1980-luvun puolivälissä on kaksi selkeää kategoriaa: 1. Muut länsieurooppalaiset, joita kohtaan koetaan alemmuutta, mustasukkaisuutta tai sokeaa ihailua. 2. Sitten "loput muut" ja he ovat huonompia ja alempiarvoisia, joita poissuljetaan tai halveksitaan.

Vuosina 1986-1987 Abu-Hanna toimii pakolaiskeskuksen tulkkina. Tältä ajalta kirjassa on järkyttävä tarina siitä, miten nuori kurdipakolaisnainen, lukutaidoton, vain kurdinkieltä ja arabiaa puhuva nainen menee helsinkiläisen terveyskeskuksen sairaanhoitajan pakeille Abu-Hanna tulkkinaan, hakemaan sopivaa ehkäisyä. Hän on parikymppinen ja hänellä on jo kolme lasta. Sairaanhoitaja tivaa kiukkuisesti vastauksia joita heillä ei ole antaa. Nuori kurdinainen ei tiedä tarkkaa syntymäpäiväänsä, lastensa tarkkoja syntymäpäiviä tai lasten syntymäpainoja. Hän on synnyttänyt esikoisensa pakomatkalla, yksin vuoristossa, noin 16- tai 17-vuotiaana. 
"Lapsen syntymäpaino?"
"Hän ei tiedä, kun synnytti yksin vuoristossa."
"Lapsen pituus sitten."
"Hän ei tiedä."
"Päänympärystä on siis turha kysyä, niinkö?"
"Kyllä."
Lähete gynekologille saadaan siitä huolimatta, ja niin tämä nuori kurdinainen on elämänsä ensimmäistä kertaa lääkärissä, gynellä, puhumassa ehkäisystä. Gynekologin mielestä ulkomaalainen nainen ymmärtää kyllä suomea kunhan tälle puhuu riittävän hitaasti ja riittävän kovalla äänellä ja sanoo "Riisu vaatteet pois, tämä on sama tilanne kuin me naiset saunassa, ei sen kummempaa."
Kurdinainen ei ollut käynyt saunassa. Ja se mihin tilanne lopulta päätyy on järkyttävää. Niin järkyttävää että luen kaiken toiseen kertaan ja pidän sitten tauon lukemisesta koska minua hävettää että olemme olleet niin tietämättömiä ja ymmärtämättömiä.

Abu-Hannan omien sanojen mukaan kirja liikkuu kulttuurihistorian ja omaelämäkerran välissä. Käytännössä Abu-Hanna kertoo kohtaamistaan ihmisistä ja asenteista, töistään joita on riittänyt tiskarista Valtion taidemuseon kehittämisyksikön monikulttuurisuusasiantuntijaksi ja ennen kaikkea pääkaupunkiseutumme hitaasta globalisoitumisesta. Kappaleet ovat lyhyitä ja aiheet sinkoilevat sinne tänne, vain vuosikymmen on se joka sitoo ne aina kohdilleen. Paikoitellen tuntuu siltä, ettei kirjoittaja ole löytänyt parempaakaan kohtaa minne ympätä juuri tämä pieni tarinanpätkä, mutta eipä tuo seikka pitkään häirinnyt ainakaan tätä lukijaa. Teksti on nimittäin erittäin sujuvaa ja nopealukuista ja yleissivistävää, sillä mielestäni tekee hyvää nähdä ulkomaalaistaustaisen silmin millainen lintukoto tämä Suomemme onkaan. Tai onko se edes sitä? Abu-Hanna muutti kolmenkymmenen suomenvuotensa jälkeen Helsingistä Amsterdamiin voidakseen kasvattaa adoptiotyttärensä vähemmän rasistisessa ympäristössä.