Sivut

Sivut

perjantai 25. huhtikuuta 2014

Marie Ndiaye: Kolme vahvaa naista

 
 
Marie Ndiaye: Kolme vahvaa naista
Gummerus 2013, 279 sivua
Ranskankielinen alkuteos: Trois femmes puissantes, 2009
Suomennos: Anna-Maija Viitanen
 
 
 
Kun kirjailijan juuret ovat Senegalissa, kirja tapahtuu osittain Afrikassa ja sen kannet ovat vahvasti afrikkalaistyyliset, sitä odottaa saavansa rehevän afrikkalaisen lukunautinnon. Ei saanut.
 
Kolme vahvaa naista on kolmesta irrallisesta novellista koostuva kirja. Takakannessa sitä kuvataan väkeväksi romaaniksi kolmesta naisesta jotka sanoavat nöyryytykselle ei. Vaikka en ensimmäistä novellia lukiessani erityisesti nauttinut siitä, voin takakannen suljettuani todeta että se lopulta vastasikin eniten sitä mitä odotin. Sen päähenkilö Norah on tullut Pariisista Senegaliin isänsä kutsumana tietämättä oikeastaan miksi. Ennen pitkää selviää, että isä tarvitsee asianajajatyttärensä apua, mutta paljon selviää myös isästä itsestään. Isän ja tyttären suhde kun on jo kauan ollut vaikea, eikä Norah ole pitkään aikaan tavannut isäänsä.
 
Kuinka ikävää ja turhaa, että ihmisellä on isä, jonka kanssa on täysin eri aaltopituudella ja jonka kiintymys on aina ollut epätodennäköistä, Norah ajatteli taas, mutta tyynesti, ilman voimattomuuden, kiukun ja lannistumisen sekaista tunnetta, joka häntä oli raastanut, kun hän olosuhteiden pakosta oli törmännyt siihen, että tämä tunnekylmä mies, joka oli asunut Ranskassa vain muutaman vuoden, ja hän, joka oli elänyt siellä koko ikänsä ja jonka sydän oli kiihkeä ja haavoittuvainen, olivat koulutuksensa, näkemyksiensä ja maailmankuvansa vuoksi auttamattoman kaukana toisistaan.
 
Ei, en lyönyt yhtään pistettä vahingossa pilkuksi. Ndiaye käyttää monia pitkiä lauseita tekstissään. Itse pilkoin niitä enempiä miettimättä pienemmiksi lukiessani ja sujuihan se niinkin.
 
Keskimmäinen novelli on pisin, eikä päähenkilönä edes ole nainen, kuten voisi lähtökohtaisesti olettaa. Koko tarina tapahtuu yhtenä Rudy Descasin työpäivänä, alkaen siitä kun hän aamulla ennen töihin lähtöä riitelee vaimonsa kanssa ja loppupäivän katuu tätä syvästi. Että tulikin riidan tuoksinassa toivotettua että vaimo palaisi sinne mistä on tullutkin, Senegaliin, kun loppupäivän saa pelätä että vaimo tekeekin juuri niin. Rudyn vaimo Fanta ei juurikaan pääse ääneen tässä tarinassa, mutta hänen vahvuutensa löytyy kyllä.
 
Sen sijaan kolmannen tarinan päähenkilön vahvuutta en löydä, koska en edes ole varma jäikö hän viimeisillä riveillä elävien kirjoihin, itse näkisin että ei. Khady päätyy väärennetyillä papereilla yrittämään pääsyä Afrikasta Eurooppaan, epäinhimillisissä olosuhteissa, fyysisesti loukkaantuneena ja henkisesti loukattuna. Tarina on järkyttävä enkä halua avata sitä tässä sen enempää, koska en halua edes muistella sitä yksityiskohtaisemmin. Valitettavan moni pois Afrikasta hinnalla millä hyvänsä pyrkinyt on taatusti kokenut Khadyn kohtalon ihan oikeastikin.
 
En tiedä kenelle kirjaa suosittelisin. Muihin arvioihin voitte tutustua esim. seuraavissa blogeissa: Kirjapolkuni, Kirjanurkkaus sekä Kirjakirppu.


keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Chinua Achebe: Kaikki hajoaa

 
Chinua Achebe: Kaikki hajoaa
Basam Books 2014, 239 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Things Fall Apart, 1958
Suomennos: Heikki Salojärvi
 
 
 
Viime vuonna 82-vuotiaana kuollut Chinua Achebe oli nigerialainen kirjailija joka opiskeli sekä työskenteli kielten ja kirjallisuuden professorina Yhdysvalloissa. Hän on muun muassa perustanut Nigeriaan igbo-kielisen kirjallisuuslehden ja hänen laaja tuotantonsa, yli 20 teosta, käsittelee afrikkalaista politiikkaa ja siirtomaavallan vaikutuksia. Achebe sai vuonna 2007 Man Booker International -palkinnon ja eräs raadin jäsenistä, etelä-afrikkalainen nobelisti Nadine Gordimer oli kutsunut Achebea afrikkalaisen kirjallisuuden isäksi.
 
Juuri suomeksi ilmestynyt Kaikki hajoaa on Acheben tunnetuin teos. Miksi sen kääntämiseen sitten meni lähes 60 vuotta? Romaania on myyty kansainvälisesti noin 8 miljoonaa kappaletta ja esimerkiksi Time Magazine valitsi sen vuonna 2005 sadan parhaan englanniksi kirjoitetun kirjan listalle.
 
Kaikki hajoaa sijoittuu 1800-luvun lopun Nigeriaan jossa valkoista miestä ei vielä tunneta. Päähenkilö Okonkwo haluaa klaaninsa johtomieheksi. Siinä missä hänen isänsä oli laiska ja tuhlaavainen mies joka ei jättänyt pojalleen perinnöksi edes siemenjamsseja kuollessaan, Okonkwo on puurtanut selkä hiessä asemansa ja perheensä eteen. Hän pääsi maineen makuun painiottelussa jossa päihitti voittamattomana pidetyn mestaripainijan joka ei ollut hävinnyt yhtään ottelua seitsemään vuoteen. Vaikka klaanissa arvostetaan ikää, Okonkwo kiipesi vauhdilla tikkaita ylöspäin jo nuorena. Hän oli varakas viljelijä, hänellä oli kolme vaimoa ja hän oli ottanut vastaan jo kaksi heimon arvonimeä. Hän oli arvostettu mies heimossaan, mutta omaa perhettään hän piti kurissa kovalla otteella. Okonkwon mielestä hänen tärkeä esikoispoikansa on laiska ja isä pelkää että tästä tulee isoisänsä kaltainen.
 
Okonkwo hallitsi ruokakuntaansa kovalla kädellä. Hänen vaimonsa, varsinkin nuorin, saivat olla alituisessa pelossa hänen äkkipikaisuutensa takia, ja niin saivat lapsetkin. Ehkei Okonkwo syvällä sydämessään ollut julma. Koko hänen elämäänsä hallitsi kuitenkin pelko, epäonnistumisen ja heikkouden pelko. Se oli syvempi ja henkilökohtaisempi kuin ilkeiden ja oikukkaiden jumalien ja taikuuden pelko, metsän ja luonnonvoimien pelko, joka oli pahantahtoista ja raateli ja repi ihmistä.
 
Kirja seuraa paitsi Okonkwon myös kylän ja naapurikylien ihmisten elämää. Umuofian klaani koostuu yhdeksästä kylästä. Lukijalle tulevat tutuiksi monet riitit kosinnasta oikeudenkäynteihin ja hautajaisiin ja oraakkeliltakin haetaan neuvoja. Pääsemme lukemaan miten ankaraa maanviljely on ja miten suppea on heidän ruokavalionsa. Aina kun Okonkwon majaan tulee vieras, pureskellaan piristäviä kolapähkinöitä, toisinaan nautitaan myös palmuviiniä. Näitä tuodaan myös lahjoiksi. Naiset ovat aina jossain taka-alalla, hoitamassa lapsia, tekemässä ruokaa. Joka päivä kaikki Okonkwon kolme vaimoa tekevät hänelle samat ruuat. Naisia kutsutaan heidän poikansa mukaan, esimerkiksi Nwoyen äiti.
 
Käännekohta tapahtuu, kun Okonkwo tulee vahingossa tappaneeksi heimoon kuuluvan pojan. Moraalisäännöt sanovat, että hänen on lähdettävä heimosta pois seitsemän vuoden ajaksi. Niin Okonkwo lähtee pakoon äitinsä synnyinklaaniin jossa joutuu aloittamaan kaiken alusta jamssin istutusta myöten. Hän saa ottaa mukaansa vain henkilökohtaiset tavaransa, hänen perhekuntansa majat poltetaan ja hänen karjansa tapetaan synnin sovittamiseksi. Paossa ollessaan Okonkwo tulee tuntemaan myös valkoisen miehen lähetyssaarnaajan muodossa. Kulttuuriset ja uskonnolliset yhteenotot ovat kovia. Näin jälkikäteen voisi sanoa, että muutamakin tappo olisi vältetty, kun ei olisi väkisin ja voimakeinoin päätetty käännyttää ikänsä maanalaisessa asuvien esi-isien henkiin uskoneita miehiä. Kun lähestyssaarnaajille osoitetaan maata Pahuuden metsästä, valkoisen miehen siellä hengissä selviäminen johtuu vain siitä että heidän taikansa on vielä vahvempi.
 
"Mikä se teidän jumalanne oikein on, maan jumala vai taivaan jumala, Amadiora vai salama vai mikä?"
Tulkki välitti kysymyksen valkoiselle miehelle joka vastasi heti: "Kaikki nuo mainitut jumalat eivät ole jumalia lainkaan. Ne ovat petollisia jumalia, jotka käskevät teidän tappaa kumppaneitanne ja surmata viattomia lapsia. On vain yksi todellinen Jumala ja hän on maan ja taivaan, teidän ja minun ja meidän kaikkien valtias."
"Jos me hylkäämme jumalamme ja seuraamme teidän jumalaanne", toinen mies kysyi, "kuka suojelee meitä laiminlyötyjen jumalien ja esi-isien vihalta?"
"Teidän jumalanne eivät ole eläviä eivätkä voi vahingoittaa teitä", valkoinen mies vastasi. "Ne ovat pelkkää puuta ja kiveä."
Kun tämä tulkattiin Mbantan miehille, he purskahtivat pilkalliseen nauruun. Noiden täytyy olla hulluja, he ajattelivat mielessään.
 
Kun seitsemän pitkää vuotta on kulunut, ei paluu omaan heimoon suju kuten Okonkwo suunnitteli. Valkoinen mies oikeusjärjestelmineen ja uskontoineen on muuttanut liian paljon. Vaikka uudet lait ovat meidän länsimaisen moraalikäsityksemme näkökulmasta oikeita, kuten naisen aseman hienoinen koheneminen (eletään kuitenkin vasta 1800-luvun loppua) ja se, ettei kaksosvauvoja pidä enää hylätä metsään kuolemaan, olisi muutoksen pitänyt saada tapahtua lempeämmin, keskustelevammin ja perustelevammin. Okonkwo kokee maailmansa hajoavan, ja kirjan loppu on järkyttävä.
 
Kirjoitustyylistä tuli minulle mieleen aiemmin tänä vuonna lukemani Nura Farahin Aavikon tyttäret. Jälleen koin tunteen kuin kuuntelisin satua menneistä maailmoista, mutta istun paikallani lumoutuneena lukemastani. Tarinan sisällä on tarinoita, lauluja ja äitien ja lasten toisilleen iltanuotiolla kertomia satuja. Acheben kerronta on näennäisen yksinkertaista, mutta asiat ovat isoja ja tärkeitä eikä kirjaa ole yhtään pahitteeksi lukea vielä 2010-luvulla.
 
Kirja on luettu myös Erjan lukupäiväkirjassa.



sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Maggie O'Farrell: Käsi jota kerran pitelin

 
Maggie O'Farrell: Käsi jota kerran pitelin
Schildts & Söderströms 2013, 391 sivua
Alkuteos: The hand that first held mine, 2010
Suomennos: Maija Kauhanen
 
 
 
 
1950-luvun Englannissa pikkukylässä rantakallion laella asuva sisarusparven vanhin, Alexandra Sinclair, ei aio tyytyä elämäänsä. Hän on palaamassa Lontooseen, jossa on jo kerran asunut ennen kuin tuli erotetuksi yliopistosta. Sattuman kauppaa Alexandra tutustuu lehtimieheen Innes Kentiin, kun tämä auto hyytyy juuri heidän talonsa kohdalle. Innes kutsuu tyttöä Lexieksi ja Lexienä hän Lontooseen päädyttyään etsii miehen käsiinsä. Innesillä on vaimo ja tytär eikä juuri mitään yhteistä heidän kanssaan. Ei aikaakaan, kun Innes ja Lexie ovat suhteessa, joka tulee vaikuttamaan Lexien koko elämään.
 
Nykyhetkessä suomalainen, Lontoossa jo pitkään asunut Elina on juuri saanut vauvan miehensä Tedin kanssa. Vauva-arki on alkanut takkuisesti, Elina oli ollut hengenvaarassa synnytyksen aikana eikä muista itse tapahtumasta mitään. Aina Elina ei edes muista, että vauva on jo syntynyt. Vauvan myötä Ted alkaa nähdä mielikuvina välähdyksiä omasta lapsuudestaan, josta käy pikkuhiljaa ilmi outoja yksityiskohtia. Kuten arvata saattaa, näiden pariskuntien tarinat tulevat kohtaamaan, tavalla joka ainakin itselleni pysyi yllätyksenä pitkään.
 
Kun Elinan ja Tedin tarina alkoi "runsaan vauvaisena" pelästyin jo etten ehkä jaksa kiinnostua Elinasta, ihan sillä etten itse ole äiti. Yllättävän hyvin löysin kuitenkin tieni myös Elinan ajatuksiin, Ted sen sijaan jäi vieraammaksi. Lexien tarinaa luin ahmien ja hän oli ilman muuta kiinnostavin henkilöhahmo.
 
Kirjailija kirjoittaa pääasiassa kolmannessa persoonassa ihan normaaliin tapaan, mutta jotkut kohdat hauskan "ulkopuolisesti" kuten Tässä on Lexie, joka seisoo jalkakäytävällä Marble Archin liepeillä. Kirjailija kirjoittaa myös Elinan ja Tedin 4-kuisen vauvan suulla kun neljä kuukautta vanhat neuronit hänen aivoissaan yrittävät tulkita vanhempien kovaäänistä riitaa:
Epäilys häivähtää hänen kasvoillaan ja hän keskeyttää imemisen, ja nyt hän koettaa sätkytellä nostamalla jalkojaan ilmaan, koettaa nähdä äitinsä, koittaa varoittaa äitiään omasta huolestaan. Mutta hän ei vielä aivan osaa, ei ole vielä aivan tarpeeksi vanha. Hän päästää turhautuneen voihkaisun - pienen, hädin tuskin kuultavan - ja yrittää kierähtää kyljelleen. Turha toivo. Hän pyristelee ja kiemurtelee kuin kala koukussa. Sitten hänen tilanteensa koko kauheus valkenee hänelle. Hänen peukalonsa putoaa hänen huuliltaan, hänen kasvonsa rutistuvat sisäänpäin ja hän alkaa kirkua.
Salamannopeasti Elina on paikalla, nostaa hänet viltiltä ja kiiruhtaa sisälle.
 
Yhden päähenkilön suomalaisuus tuli minulle yllätyksenä, sille piti etsiä vahvistusta kirjan sivuilta heti kun näin nimen Elina, ei kai Elina-nimisiä ole kuin Suomessa? Elina oli kotoisin Nauvosta jossa lomailimme mieheni kanssa viime kesänä ja Elinan kuvaillessa Nauvon sataman kojuja mieleen läikähti heti lämpöisiä muistoja. Ihana paikka!
 
Kovin laajaa lukijakuntaa ensimmäinen suomennettu O'Farrellin kirja ei ole vielä blogeissa saanut, sillä löysin arvion vain Maijalta joka innostui kyllä Lexien tarinasta muttei kokonaisuutena viehättynyt kirjasta laillani. Toivoisin silti että O'Farrellin kirjoja suomennettaisiin enemmänkin, lupaan lukea toisenkin ;) 


lauantai 19. huhtikuuta 2014

Elif Shafak: Kirottu Istanbul

 
Elif Shafak: Kirottu Istanbul
Gummerus 2012, 498 sivua
Alkuteos: The bastard of Istanbul, 2007
Suomennos: Maria Erämaja
 
 
 
Vuonna 2005 Orhan Pamuk sai syytteen lausunnoistaan koskien turkkilaisten vuonna 1915 toimeenpanemaa armenialaisten kansanmurhaa. Samaan etnisen puhdistuksen aiheeseen romaanissaan tarttui Elif Shafak ja sai niin ikään syytteen. Kumpaakaan tuomiota ei pantu täytäntöön näyttöjen puutteen vuoksi. Pamuk tosin sai pienen sakon turkkilaisuuden halventamisesta -ja seuraavana vuonna kirjallisuuden Nobelin palkinnon.
 
Syyte Shafakille tuli näköjään kevyesti, sillä kevyesti aihetta Kirotussa Istanbulissa sivutaan. Kantaa ei oteta enempää suuntaan kuin toiseen, ilmeisesti riittää, että moisen puhdistuksen väittää tapahtuneen sijoittamalla siihen fiktiivisen suvun tapahtumia. Kirjan pääosassa on istanbulilainen Asya Kasanci, joka asuu lukuisten tätiensä ympäröimänä. Äitiäänkin isätön Asya kutsuu tädikseen, myöhemmin selviää miksi. Miehiä suvussa ei juurikaan ole, heidän yllään on suvun kirous jonka mukaan he eivät elä 40 vuotta vanhemmiksi. Toiseen pääosaan nousee juuriltaan puoliksi armenialainen amerikkalaistyttö Armanoush, jonka myötä tarinaan saadaan tuo armenialainen puoli. Ristiriitaa kuvaan saadaan siitä että Armanoushin isäpuoli on turkkilainen, Asyan eno, kirotun suvun ainoa elossa oleva miespuolinen sukulainen. Perheiden tarinat kietoutuvat yhteen kun Armanoush hankkii salaa lentolipun Istanbuliin ja lähtee tutkimusmatkalle menneisyyteensä.
 
Asyan perhe koostuu hyvin erilaisista ja monin tavoin erikoislaatuisista naisista, joihin oli hauska tutustua. Ennen sitä tulevat paremmin tutuiksi molempien tyttöjen äidit, joiden nuoruudesta tarina lähtee liikkeelle. Asyan äidin Zelihan kuvailema Istanbul on kaupunkia juuri sellaisena kuin minä sen muistan kahden viikon lomaltani 80-luvun lopulla! Kaikki taksin ikkunat olivat auki, ja ulos raikui paikallisen rokkikanavan soittama Madonnan Like A Virgin -kappale täysin palkein. Suomessa oli siirrytty jo eteenpäin, Istanbulissa Madonnaa todellakin luukutettiin jatkuvalla syötöllä ja kaikki kimpussamme olleet miehet olettivat suomalaistyttöjen haluavan kuulla vain ja ainoastaan Madonnaa, se tuli kahden viikon aikana selväksi.
 
Omakohtaisen kokemuksen myötä odotukseni Istanbuliin sijoittuvalta kirjalta olivat melkoiset. Ilman Café Kunderaa kirja saisikin minulta vähintään yhden tähden enemmän. Mieluummin kuin kotonaan tätien ahdistamana Asya viihtyy tässä kuppilassa, jonka seiniä koristavat lukuisat kuvat teistä. Isoista valtateistä, leveistä bulevardeista, pienistä kinttupoluista. Joka päivä kahvilassa kohtaa sama ryypiskelevä porukka, Tuurijuoppo pilapiirtäjä, Kaappihomo kolumnisti, Äärinationalististen elokuvien epäkansallismielinen käsikirjoittaja sekä heidän ystävänsä ja Asya itse. Minä inhosin Café Kunderaa ensimetreiltä lähtien.
 
(Asya menee kahvilaan syntymäpäivänään ja kertoo mikä erityinen päivä tänään on.)
Ja se siitä. Kukaan ei yrittänyt halata häntä tai tukahduttaa häntä suudelmiin eikä kukaan ajatellut kakun tilaamista. Sen sijaan runoilija lausui hänelle kammottavan runon, pilapiirtäjä kumosi kolme olutpulloa hänen kunniakseen, ja pilapiirtäjän vaimo piirsi hänen pilakuvansa lautasliinaan -pahantuulisen nuoren naisen, jolla oli sähäkästi sojottavat hiukset, valtavat tissit ja terävä nenä läpitunkevan ovelien silmien alla. Toiset ostivat hänelle uuden kahvin eivätkä lopulta sallineet hänen maksaa osuuttaan laskusta. Niin yksinkertaista se oli. Ei sillä, etteivät he olisi ottaneet Asyan syntymäpäivää vakavasti. Päinvastoin, he olivat ottaneet sen niin vakavasti, että pian he pohtivat ääneen käsityksiä ajasta ja kuolevaisuudesta vain jatkaakseen niistä kysymyksiin, milloin he itse kuolisivat ja oliko kuoleman jälkeistä elämää. "Kyllä kuoleman jälkeen on elämää, ja se on kauheampaa kuin täällä", oli joukon yleinen mielipide. "Eli on nautittava jäljellä olevasta ajasta."
 
En pitänyt myöskään Asyasta, hänen jatkuvasta pahantuulisuudestaan ja purevuudestaan. Asyaa eivät omat juuret tai historian tapahtumat kiinnosta, mutta eikö 19-vuotias ole hieman liian vanha potemaan teiniangstia... Huomattavasti enemmän nautin kohdista joissa kerrottiin Asyan kodista, tädeistä ja turkkilaisista sekä armenialaisista ruuista jotka saivat veden kielelleni, Armanoushista ja hänen perheestään, sekä kirjan loppupuolesta jossa Armanoushin äiti ja isäpuoli tulevat Istanbuliin ja kaikki salaisuudet kansanmurhan tapahtumia myöten avataan lukijalle.
 
Lisää näkökulmia kirjaan tarjoilevat mm. Annelin lukuvinkit, Leena Lumi sekä Amma.



keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Vanhan kirjan arvostuspäivä - Terttu Autere: Kinkkauskivet

 
 
Kirjablogeissa vietetään Vanhan kirjan päivää 9.4.2014.
 
Kirjallisuus, klassikoita lukuun ottamatta, nähdään monesti tuotteina joissa on näkymätön "parasta ennen"-päiväys. Uutuudet keräävät lukijoita ja alennusmyyntikoreistakin poimitaan vielä luettavaa, mutta kirjojen niistäkin poistuttua ne haipuvat unholaan. Vanhan kirjan päivänä haluamme muistuttaa, että vuonna 2014 voi edelleen lukea edellisen vuosikymmenen, jopa edellisen / edellisten vuosisatojen kirjallisuutta.
 
 
 
 
Terttu Autere: Kinkkauskivet
Karisto 2009, 207 sivua
 
 
Kinkkauskivet oli ilmestyessään 5 vuotta sitten toinen Terttu Autereen kirjoittama romaani. Tämän jälkeen hän on kirjoittanut kaksi jatko-osaa ensimmäiseen romaaniinsa Kirjepostia, ja tänä keväänä ilmestyy jo neljäs osa. Kinkkauskivet on itsenäinen romaani, erilainen Autereen tuotannossa. Kinkkauskivissä kertoja on lapsi joka kirjan myötä kasvaa nuoreksi neidoksi 50-luvun Suomessa.
 
Ennen kuin Tellervo syntyy, perhe lähtee evakkoon Viipurista. Tie vie mutkan kautta Lahteen, josta tulee perheen uusi kotipaikka. Ensin piipahdus kerrostalossa, joka on melko erilainen kuin kerrostalot nykyään, lämmityksen hoitaa halkoja ahnaasti nielevä keskuslämmitysuuni ja kotona ruoka laitetaan puuhellalla, pihalla on puuliiteri ja kasvimaa. Vesi tulee sentään hanasta ja jokaisella asunnolla on oma vesiklosetti. Perheen isä on rautatieläisiä ja pian perhe muuttaa taloon aseman viereen. Pihassa on kasvimaa, kurpitsapenkki ja marjapensaita, ulkohuussi ja pihakaivo. Tellervon isä jakaa vaunuja asemalla ja Tellervon parhaan ystävän Tuikan isä vaihtaa vaihteita. Tellervolla on sekä isosisko että pikkusisko ja muutenkin perheet asuvat isossa yhteisössä, he kuuluvat rautatieläisiin. Lauantaisin on miehillä ja naisilla omat saunavuoronsa joissa kaikki käyvät, nuoret ja vanhat. Kovin vanhoja ihmisiä aseman alueen taloissa ei tosin asu, eläkkeelle jäätyään perheet muuttavat pois.
 
Ruumis pestään kerran viikossa. Lauantaina saunassa. Naistenvuoro alkaa kello kaksi iltapäivällä.
Ensimmäisinä tulevat Kuuranteen täti ja Juustilan täti. Melkein samaan aikaan tulevat ne nuoret naiset, joilla on kiire illan rientoihin, tanssimaan Osakkeelle tai Teivaalan lavalle jos on kesä. Iho on saatava kuivaksi, hiukset kiharretuiksi, nylonit jalkoihin ja sukansaumat suoriksi.
Sitten tulevat äidit, vauvat ja pikkulapset. Pestyt vauvat kääritään pyyhkeisiin ja viltteihin. Talvella ulko-ovesta työntyy paksua pakkashöyryä, kun kääröt kuin halot ojennetaan ulkona odottaville isille.
Me tulemme milloin mitenkin, miten äiti lauantaikiireiltään ehtii, tai sitten tulemme omin nokkinemme, pyyhe kainalossa, puhtaat alusvaatteet pyyhkeen sisällä, vadissa harja ja saippua. Ja uusi ihme, shampoo. Regattaa, ruskeassa lasipullossa, jonka kyljessä on kuva villisti aalloilla kiitävästä purjeveneestä. Hyvästi saippuainen takkutukka, tervetuloa kiiltävät, tuoksuvat hiukset.
 
Elämä on sodan jälkeen niukkaa, muttei kuitenkaan niin ankeaa etteikö tytöissä viriäisi toivo hyvästä tulevaisuudesta. Tellervon vanhemmat harrastavat laulamista, ottavat tunteja ja laulavat kuorossa. Tellervo olisi halunnut balettiin mutta eikö sitten uskaltanut sanoa vanhemmilleen, vai miksi on päätynyt lausuntatunneille. Tellervoa pelottaa nousta yksin lavalle koulun juhlissa punoittaen ja jännittäen. Tellervo ystävineen ja siskoineen kokee paljon uutta. Tytöt saavat koulussa maistaa appelsiineja, he keräävät filmitähtien kuvia ja säästävät rahaa päästäkseen elokuviin. Koska isä järjestelee myös sirkuslaisten junat, saavat tytöt vapaaliput sirkukseen. Isän saamien junavapaalippujen myötä tytöt pääsevät myös sukuloimaan ympäri Suomea. Porkkalan läpi meneminen pelottaa, junassa on hämärää kun ikkunaluukut peitetään ohituksen ajaksi ja junanvaunuissa kulkee neuvostoliittolaisia sotilaita. Koulua varten prässätään kasveja ja paperinukeille piirretään vaatteita. Kirjastossa käynti on ikimuistoista, Tellervo haaveilee täyttävänsä viisitoista, silloin hänkin pääsee lainaamaan aikuisten osastolta. Kun isosisko pääsee aikuisten osastolle, tytöt lukevat yhdessä Kamelianaisen, salaa äidiltä.
 
Pidin kovasti kirjan tunnelmasta, se piirtyi sivuille huolettoman nuoren tytön ikuisena suvena jolloin aina paistoi aurinko. Kirjan kansi, vanhan ajan paperinukkevaatetuksineen tuo muistoja mieleen, lehdissä oli vielä paperinukkeja kun olin ihan pieni; muistan että minulla oli Baccaran laulajat paperinukkeina. Kirjan tytöt ovat niin onnellisia että lukija tulee väkisinkin hyvälle tuulelle. Onnellinen lapsuus on mitä hienoin pohja elämälle. Aloin miettiä omaani, muistella asioita ja tapahtumia.
 
Maailma keksii koko ajan uutta ja ihmeellistä. Nylonsukkia, muovisia papiljotteja. Valcremeä finneihin, Suavea hiuksiin ja niin kuin yhdeksän filmitähteä kymmenestä mekin käytämme Lux-saippuaa. Äidin huulipunaa voi salaa kokeilla ja veikistellä peilin edessä. Katsoa itseään edestä ja takaa. Kuvitella olevansa Armi Kuusela, Universumin kaunein.
 
On ihanaa olla tyttö.
 
Löysin Kinkkauskivistä yhden blogiarvion. Mari A on lukenut kirjan kesällä 2011.
 
Kamelianaista en ole itse vieläkään lukenut.