Elif Shafak: Kirottu Istanbul

 

Elif Shafak: Kirottu Istanbul

Gummerus 2012, 498 sivua

Alkuteos: The bastard of Istanbul, 2007

Suomennos: Maria Erämaja

 

 

 

Vuonna 2005 Orhan Pamuk sai syytteen lausunnoistaan koskien turkkilaisten vuonna 1915 toimeenpanemaa armenialaisten kansanmurhaa. Samaan etnisen puhdistuksen aiheeseen romaanissaan tarttui Elif Shafak ja sai niin ikään syytteen. Kumpaakaan tuomiota ei pantu täytäntöön näyttöjen puutteen vuoksi. Pamuk tosin sai pienen sakon turkkilaisuuden halventamisesta -ja seuraavana vuonna kirjallisuuden Nobelin palkinnon.

 

Syyte Shafakille tuli näköjään kevyesti, sillä kevyesti aihetta Kirotussa Istanbulissa sivutaan. Kantaa ei oteta enempää suuntaan kuin toiseen, ilmeisesti riittää, että moisen puhdistuksen väittää tapahtuneen sijoittamalla siihen fiktiivisen suvun tapahtumia. Kirjan pääosassa on istanbulilainen Asya Kasanci, joka asuu lukuisten tätiensä ympäröimänä. Äitiäänkin isätön Asya kutsuu tädikseen, myöhemmin selviää miksi. Miehiä suvussa ei juurikaan ole, heidän yllään on suvun kirous jonka mukaan he eivät elä 40 vuotta vanhemmiksi. Toiseen pääosaan nousee juuriltaan puoliksi armenialainen amerikkalaistyttö Armanoush, jonka myötä tarinaan saadaan tuo armenialainen puoli. Ristiriitaa kuvaan saadaan siitä että Armanoushin isäpuoli on turkkilainen, Asyan eno, kirotun suvun ainoa elossa oleva miespuolinen sukulainen. Perheiden tarinat kietoutuvat yhteen kun Armanoush hankkii salaa lentolipun Istanbuliin ja lähtee tutkimusmatkalle menneisyyteensä.

 

Asyan perhe koostuu hyvin erilaisista ja monin tavoin erikoislaatuisista naisista, joihin oli hauska tutustua. Ennen sitä tulevat paremmin tutuiksi molempien tyttöjen äidit, joiden nuoruudesta tarina lähtee liikkeelle. Asyan äidin Zelihan kuvailema Istanbul on kaupunkia juuri sellaisena kuin minä sen muistan kahden viikon lomaltani 80-luvun lopulla! Kaikki taksin ikkunat olivat auki, ja ulos raikui paikallisen rokkikanavan soittama Madonnan Like A Virgin -kappale täysin palkein. Suomessa oli siirrytty jo eteenpäin, Istanbulissa Madonnaa todellakin luukutettiin jatkuvalla syötöllä ja kaikki kimpussamme olleet miehet olettivat suomalaistyttöjen haluavan kuulla vain ja ainoastaan Madonnaa, se tuli kahden viikon aikana selväksi.

 

Omakohtaisen kokemuksen myötä odotukseni Istanbuliin sijoittuvalta kirjalta olivat melkoiset. Ilman Café Kunderaa kirja saisikin minulta vähintään yhden tähden enemmän. Mieluummin kuin kotonaan tätien ahdistamana Asya viihtyy tässä kuppilassa, jonka seiniä koristavat lukuisat kuvat teistä. Isoista valtateistä, leveistä bulevardeista, pienistä kinttupoluista. Joka päivä kahvilassa kohtaa sama ryypiskelevä porukka, Tuurijuoppo pilapiirtäjä, Kaappihomo kolumnisti, Äärinationalististen elokuvien epäkansallismielinen käsikirjoittaja sekä heidän ystävänsä ja Asya itse. Minä inhosin Café Kunderaa ensimetreiltä lähtien.

 

(Asya menee kahvilaan syntymäpäivänään ja kertoo mikä erityinen päivä tänään on.)

Ja se siitä. Kukaan ei yrittänyt halata häntä tai tukahduttaa häntä suudelmiin eikä kukaan ajatellut kakun tilaamista. Sen sijaan runoilija lausui hänelle kammottavan runon, pilapiirtäjä kumosi kolme olutpulloa hänen kunniakseen, ja pilapiirtäjän vaimo piirsi hänen pilakuvansa lautasliinaan -pahantuulisen nuoren naisen, jolla oli sähäkästi sojottavat hiukset, valtavat tissit ja terävä nenä läpitunkevan ovelien silmien alla. Toiset ostivat hänelle uuden kahvin eivätkä lopulta sallineet hänen maksaa osuuttaan laskusta. Niin yksinkertaista se oli. Ei sillä, etteivät he olisi ottaneet Asyan syntymäpäivää vakavasti. Päinvastoin, he olivat ottaneet sen niin vakavasti, että pian he pohtivat ääneen käsityksiä ajasta ja kuolevaisuudesta vain jatkaakseen niistä kysymyksiin, milloin he itse kuolisivat ja oliko kuoleman jälkeistä elämää. "Kyllä kuoleman jälkeen on elämää, ja se on kauheampaa kuin täällä", oli joukon yleinen mielipide. "Eli on nautittava jäljellä olevasta ajasta."

 

En pitänyt myöskään Asyasta, hänen jatkuvasta pahantuulisuudestaan ja purevuudestaan. Asyaa eivät omat juuret tai historian tapahtumat kiinnosta, mutta eikö 19-vuotias ole hieman liian vanha potemaan teiniangstia... Huomattavasti enemmän nautin kohdista joissa kerrottiin Asyan kodista, tädeistä ja turkkilaisista sekä armenialaisista ruuista jotka saivat veden kielelleni, Armanoushista ja hänen perheestään, sekä kirjan loppupuolesta jossa Armanoushin äiti ja isäpuoli tulevat Istanbuliin ja kaikki salaisuudet kansanmurhan tapahtumia myöten avataan lukijalle.

 

Lisää näkökulmia kirjaan tarjoilevat mm. Annelin lukuvinkit, Leena Lumi sekä Amma.