Chinua Achebe: Kaikki hajoaa

 

Chinua Achebe: Kaikki hajoaa

Basam Books 2014, 239 sivua

Englanninkielinen alkuteos: Things Fall Apart, 1958

Suomennos: Heikki Salojärvi

 

 

 

Viime vuonna 82-vuotiaana kuollut Chinua Achebe oli nigerialainen kirjailija joka opiskeli sekä työskenteli kielten ja kirjallisuuden professorina Yhdysvalloissa. Hän on muun muassa perustanut Nigeriaan igbo-kielisen kirjallisuuslehden ja hänen laaja tuotantonsa, yli 20 teosta, käsittelee afrikkalaista politiikkaa ja siirtomaavallan vaikutuksia. Achebe sai vuonna 2007 Man Booker International -palkinnon ja eräs raadin jäsenistä, etelä-afrikkalainen nobelisti Nadine Gordimer oli kutsunut Achebea afrikkalaisen kirjallisuuden isäksi.

 

Juuri suomeksi ilmestynyt Kaikki hajoaa on Acheben tunnetuin teos. Miksi sen kääntämiseen sitten meni lähes 60 vuotta? Romaania on myyty kansainvälisesti noin 8 miljoonaa kappaletta ja esimerkiksi Time Magazine valitsi sen vuonna 2005 sadan parhaan englanniksi kirjoitetun kirjan listalle.

 

Kaikki hajoaa sijoittuu 1800-luvun lopun Nigeriaan jossa valkoista miestä ei vielä tunneta. Päähenkilö Okonkwo haluaa klaaninsa johtomieheksi. Siinä missä hänen isänsä oli laiska ja tuhlaavainen mies joka ei jättänyt pojalleen perinnöksi edes siemenjamsseja kuollessaan, Okonkwo on puurtanut selkä hiessä asemansa ja perheensä eteen. Hän pääsi maineen makuun painiottelussa jossa päihitti voittamattomana pidetyn mestaripainijan joka ei ollut hävinnyt yhtään ottelua seitsemään vuoteen. Vaikka klaanissa arvostetaan ikää, Okonkwo kiipesi vauhdilla tikkaita ylöspäin jo nuorena. Hän oli varakas viljelijä, hänellä oli kolme vaimoa ja hän oli ottanut vastaan jo kaksi heimon arvonimeä. Hän oli arvostettu mies heimossaan, mutta omaa perhettään hän piti kurissa kovalla otteella. Okonkwon mielestä hänen tärkeä esikoispoikansa on laiska ja isä pelkää että tästä tulee isoisänsä kaltainen.

 

Okonkwo hallitsi ruokakuntaansa kovalla kädellä. Hänen vaimonsa, varsinkin nuorin, saivat olla alituisessa pelossa hänen äkkipikaisuutensa takia, ja niin saivat lapsetkin. Ehkei Okonkwo syvällä sydämessään ollut julma. Koko hänen elämäänsä hallitsi kuitenkin pelko, epäonnistumisen ja heikkouden pelko. Se oli syvempi ja henkilökohtaisempi kuin ilkeiden ja oikukkaiden jumalien ja taikuuden pelko, metsän ja luonnonvoimien pelko, joka oli pahantahtoista ja raateli ja repi ihmistä.

 

Kirja seuraa paitsi Okonkwon myös kylän ja naapurikylien ihmisten elämää. Umuofian klaani koostuu yhdeksästä kylästä. Lukijalle tulevat tutuiksi monet riitit kosinnasta oikeudenkäynteihin ja hautajaisiin ja oraakkeliltakin haetaan neuvoja. Pääsemme lukemaan miten ankaraa maanviljely on ja miten suppea on heidän ruokavalionsa. Aina kun Okonkwon majaan tulee vieras, pureskellaan piristäviä kolapähkinöitä, toisinaan nautitaan myös palmuviiniä. Näitä tuodaan myös lahjoiksi. Naiset ovat aina jossain taka-alalla, hoitamassa lapsia, tekemässä ruokaa. Joka päivä kaikki Okonkwon kolme vaimoa tekevät hänelle samat ruuat. Naisia kutsutaan heidän poikansa mukaan, esimerkiksi Nwoyen äiti.

 

Käännekohta tapahtuu, kun Okonkwo tulee vahingossa tappaneeksi heimoon kuuluvan pojan. Moraalisäännöt sanovat, että hänen on lähdettävä heimosta pois seitsemän vuoden ajaksi. Niin Okonkwo lähtee pakoon äitinsä synnyinklaaniin jossa joutuu aloittamaan kaiken alusta jamssin istutusta myöten. Hän saa ottaa mukaansa vain henkilökohtaiset tavaransa, hänen perhekuntansa majat poltetaan ja hänen karjansa tapetaan synnin sovittamiseksi. Paossa ollessaan Okonkwo tulee tuntemaan myös valkoisen miehen lähetyssaarnaajan muodossa. Kulttuuriset ja uskonnolliset yhteenotot ovat kovia. Näin jälkikäteen voisi sanoa, että muutamakin tappo olisi vältetty, kun ei olisi väkisin ja voimakeinoin päätetty käännyttää ikänsä maanalaisessa asuvien esi-isien henkiin uskoneita miehiä. Kun lähestyssaarnaajille osoitetaan maata Pahuuden metsästä, valkoisen miehen siellä hengissä selviäminen johtuu vain siitä että heidän taikansa on vielä vahvempi.

 

"Mikä se teidän jumalanne oikein on, maan jumala vai taivaan jumala, Amadiora vai salama vai mikä?"

Tulkki välitti kysymyksen valkoiselle miehelle joka vastasi heti: "Kaikki nuo mainitut jumalat eivät ole jumalia lainkaan. Ne ovat petollisia jumalia, jotka käskevät teidän tappaa kumppaneitanne ja surmata viattomia lapsia. On vain yksi todellinen Jumala ja hän on maan ja taivaan, teidän ja minun ja meidän kaikkien valtias."

"Jos me hylkäämme jumalamme ja seuraamme teidän jumalaanne", toinen mies kysyi, "kuka suojelee meitä laiminlyötyjen jumalien ja esi-isien vihalta?"

"Teidän jumalanne eivät ole eläviä eivätkä voi vahingoittaa teitä", valkoinen mies vastasi. "Ne ovat pelkkää puuta ja kiveä."

Kun tämä tulkattiin Mbantan miehille, he purskahtivat pilkalliseen nauruun. Noiden täytyy olla hulluja, he ajattelivat mielessään.

 

Kun seitsemän pitkää vuotta on kulunut, ei paluu omaan heimoon suju kuten Okonkwo suunnitteli. Valkoinen mies oikeusjärjestelmineen ja uskontoineen on muuttanut liian paljon. Vaikka uudet lait ovat meidän länsimaisen moraalikäsityksemme näkökulmasta oikeita, kuten naisen aseman hienoinen koheneminen (eletään kuitenkin vasta 1800-luvun loppua) ja se, ettei kaksosvauvoja pidä enää hylätä metsään kuolemaan, olisi muutoksen pitänyt saada tapahtua lempeämmin, keskustelevammin ja perustelevammin. Okonkwo kokee maailmansa hajoavan, ja kirjan loppu on järkyttävä.

 

Kirjoitustyylistä tuli minulle mieleen aiemmin tänä vuonna lukemani Nura Farahin Aavikon tyttäret. Jälleen koin tunteen kuin kuuntelisin satua menneistä maailmoista, mutta istun paikallani lumoutuneena lukemastani. Tarinan sisällä on tarinoita, lauluja ja äitien ja lasten toisilleen iltanuotiolla kertomia satuja. Acheben kerronta on näennäisen yksinkertaista, mutta asiat ovat isoja ja tärkeitä eikä kirjaa ole yhtään pahitteeksi lukea vielä 2010-luvulla.

 

Kirja on luettu myös Erjan lukupäiväkirjassa.