Historiallisten romaanien aikamatka

Tervetuloa aikamatkalle romaanien maailmaan! Lähdemme liikkeelle vuoden 1901 Vaasasta, jatkamme 1920-luvun Amerikan itärannikolle, laskeudumme sieltä Nicaraguaan jossa viivymme pidempään, eli 1920-luvulta aina 2000-luvulle, sekä teemme lopuksi täsmäiskun talvisodan ja jatkosodan väliseen aikaan Uudellamaalla. 

***

Mikaela Nykvist: Epävarmalla tiellä

Saga Egmont, 2024

Lukija: Anna Kuusamo

Kesto: 10 h 2 min

Monteliuksen perheen isä Rudolf oli liikemies sortovuosien ajan Vaasassa. Liikekumppaneita puhuttivat monenlaiset asiat uusista laitteista kuten telefoonista maailman mullistuksiin, joista eniten suomalaisia koskettivar tsaarin järjettömät päätökset. 

Uusista venäläistämistoimista pahimpana pidettiin monessa perheessä uutta asevelvollisuuslakia. Tsaari Nikolai oli kieltäytynyt vastaanottamasta suomalaisten keräämää adressia sitä vastaan, ja nyt nuorukaiset joutuisivat Suomen sijaan palvelemaan tsaarin armeijassa. Tämä tarkoitti kolmea pitkää vuotta missä tahansa laajassa venäjänmaassa, vaikka Siperiassa, jossa olosuhteet olivat niin hirvittävät, etteivät kaikki koskaan palanneet kotiin vaikkeivät rintamalle joutuisikaan. Myös Monteliusten esikoinen Albert saa kutsun astua armeijaan, ja Rudolf tekee kaikkensa estääkseen sen.

Siri Montelius oli turhautunut perheenäidin rooliinsa etenkin nyt, kun lapset olivat jo isoja. Niinpä rouvainyhdistykselle esiintyvä, Tukholmasta vieraileva runoilija Georg Ståhl vie Siriltä jalat alta...

Olipa koukuttava ja monipuolinen historiallinen romaani, melko viihteellinen toki, vertaisin tyyliltään esimerkiksi Puuvillatehdas-sarjaan, miksei Kaari Utrioonkin. Iso plussa siitä minne Nykvist Albertin vei, mutta sitä en halua paljastaa... Odotan innolla jatkoa!

Nykvist on aiemminkin kirjoittanut Vaasasta sarjan joka on mennyt minulta aivan ohi. Se alkaa Vaasan palosta 1852 ja jatkuu läpi nälkävuosien. Kiinnostaa.

***

Natasha Lester: Fitzgeraldin suudelma

Gummerus, 2024

Lukija: Usva Kärnä

Kesto: 11 h 14 min

Evelyn Lockhart, tutuille Evie, tiesi odottaa Charlie Whitmanin kosintaa, muttei osannut päättää miten miehelle vastaisi. Ei hän nuorukaista rakastanut, mutta halusi kyllä päästä suutelemaan tätä. Kaikki oli ollut niin paljon helpompaa ilman tällaisia tunteita, kun he olivat olleet vielä yhdessä leikkiviä lapsia.

Jos hän suostuisi Charlien vaimoksi, hänen elämänsä tulisi noudattamaan ennalta määrättyä kaavaa: Charlien rinnalla edustamista, juhlien järjestämistä ja perillisten synnyttämistä. Välillä voisi pimputtaa sonaatteja ja kirjoa ristipistotöitä. Äidille Charlien kosinta olisi päämäärän täydellinen täyttymys, mutta Evelyn itse haaveili opintojensa jatkamisesta yliopistossa. Hänen suurin toiveensa oli valmistua lääkäriksi. 

Eräänä iltana Evie kohtasi jokivarressa yksin synnyttävän naisen, jonka hän tunnisti entiseksi opiskelutoverikseen. Miten Rose oli voinut päätyä tuollaiseen tilanteeseen? Rose menehtyi synnytykseen, mikä vahvisti Evien halua ryhtyä lääkäriksi ja nimenomaan synnytyslääkäriksi, että voisi auttaa Rosen kaltaisia naisia. Vauva jäi eloon, ja Evie onnistui jäljittämään tämän New Yorkissa sijaitsevaan orpokotiin.

Evie sai yllättävää apua hankkeisiinsa Charlien isoveljeltä Thomasilta ja heidän äidiltään, rouva Whitmanilta, ja pääsi opiskelemaan kesäkouluun, jossa hän sai pikakoulutuksen fysiikkaan, kemiaan ja anatomiaan, minkä jälkeen hän voisi pyrkiä lääketieteelliseen collegeen. Helppoa se ei kuitenkaan tulisi olemaan, sillä collegeen vaadittiin yleensä neljän vuoden valmistavat opinnot, ja Evie oli saanut opiskella vain kirjallisuutta ja englantia ja niitäkin vain kaksi vuotta. Sekä Charlie että Evien vanhemmat pitivät naisten yliopisto-opiskelua pöyristyttävänä, korkeintaan alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvien ja luonteeltaan kyseenalaisten naisten tarpeettomana puuhasteluna. Kun Evie jää kiinni siitä miten julkeasti hän on käyttänyt isän antamat huvittelurahat opiskeluun, isä raivostuu ja kieltäytyy maksamasta Evien tulevia opintoja, sillä yliopistoonhan Evie tietenkin pääsee. Mutta miten hän pärjää ilman perheensä tukea: rahaa ja kannustusta? Vastaus on Ziegfeld Folliesin tanssirevyy!

Fitzgeraldin suudelma oli oikein viihdyttävä lukuromaani. Ainoa mistä en pitänyt, oli loppuosan uhriutuminen toisen ihmisen puolesta, mutta se kuuluu monesti tällaisten romaanien juoneen ennen grande finalea. 

Opin paljon uutta etenkin siitä miten naiset synnyttivät tuohon aikaan Amerikassa, ja se että äidit huumattiin hiljaisiksi koska heidän "metelöinnistään" ei pidetty, oli järkyttävää. 

Usva Kärnää oli nyt huomattavasti miellyttävämpää kuunnella, kun hänen ei tarvinnut epätasaisesti yliääntää ranskankielisiä nimiä.

***

Cristina Sandu: Tanskalainen retkikunta

Otava, 2024

Lukija: Anna Kuusamo

Kesto: 10 h 4 min

1923

Sadankahdenkymmenen tanskalaisen seurue oli saapunut pohjoiseen Nicaraguaan, toisessa ryhmässä lähes sata vielä matkalla. Presidentti Sandino oli luvannut heille kaksituhatta hehtaaria maata ylhäältä vuorilta sitä vastaan, että he alkavat viljellä siellä kahvia. Vaikeudet seuraavat kuitenkin toisiaan ennen kuin yhtään kahvipensasta on istutettu. 

Osa tanskalaisista lähtee pois, palaa joko kotimaahansa tai jää matkalle kuka minnekin. Osa jää Nicaraguaan ja hankkii elantonsa muuten. 1930-luvulla Vilhelm Grønin perhe pitää Managuassa tanskalaista ravintolaa. Toinen perhe oli pitänyt entisessä Cantina Danesassa ulkomaalaisten suosimaa Club Internacionalea, mutta he olivat tuolloin jo palanneet Tanskaan. Grønien pojasta Nilsistä tulee myöhemmin konsuli ja tyttärestä Edithistä kuvanveistäjä, ja ravintola suljetaan kun Vilhelm kuolee.

Maassa on levotonta, kun edellisen sodan rauhanehtoihin tyytymätön Sandino oli vetäytynyt 1930-luvun alussa Pohjois-Nicaraguaan, jossa sissisota kiihtyi kiihtymistään. Yhä suurempi osa surmansa saaneista on Yhdysvaltain merijalkaväen sotilaita, joiden ruumiita sissit ripustavat puihin ja katulamppuihin. Sandinon elämä päättyy kuitenkin äkillisesti.

1957 Knut ja Carla Lund muuttavat Tanskasta Nicaraguaan tyttäriensä, 17-vuotiaan Dorthen ja 9-vuotiaan Hannen kanssa. He ovat kuudes tanskalaisperhe kylässä josta vuokraavat talon. Carla ystävystyy muiden perheenäitien kanssa ja Hanne saa ystäviä samanikäisistä lapsista. Dorthe on paljon muita lapsia vanhempi ja jäädessään ulkopuoliseksi hänen ystäviään ovat lemmikit koirasta apinaan, kunnes miehet huomaavat hänen orastavan naiseutensa.

1980-luvulla insinööri Axel tulee kymmenen kuukauden työkomennukselle voimalaitokselle Linda-vaimon jäädessä kotiin Tanskaan. Aivan kaikesta kokemastaan Axel ei kerro puheluissa Lindalle... 

2019, lähes sata vuotta aiemmin Tanskasta tulleen Marien lapsenlapsenlapsi Nico yrittää tienata elantoaan oppaana. Hänelle Tanska on kaukainen maa, jossa ei ole koskaan käynyt, vaikka asuikin äitinsä kanssa tämän sisaren luona Espanjassa muutaman vuoden. Nicaraguaan Nico kuitenkin palasi heti kun sai itse valita. Kuudessa vuodessa lapsuudenkoti, pala Tanskaa trooppisessa metsässä, oli alkanut metsittyä, mutta Nico raivasi, maalasi ja julkaisi kuvia aikaansaannoksistaan someen. 

Ihmisiä alkoi tulla. Sisälle taloon Nico ei turisteja kutsunut, mutta he ihastelivat taloa ulkoapäin ja seurasivat Nicoa innostuneina vuorille. Retkien jälkeen he postasivat kuvia someen, ja niin Nico sai lisää yhteydenottoja. Kuvissa oli kauniita maisemia, Danesia kyltteineen ja joskus Nico machete vyöllä ja yllään hihaton pusero, joka paljasti vahvat olkapäät. Joissakin kuvissa hän piteli kädessään loukkaantunutta lepakkoa tai kolibria. Hänen Zaragozan opiskelukaverinsa kirjoittivat hänen Facebook-postauksiinsa irvailevia kommentteja (Nico on löytänyt kutsumuksensa!), mutta Nico ei välittänyt, oikeastaan hän sääli heitä, koska he eivät koskaan kokisi näitä raikkaita, kosteita metsiä joissa asuu harvinaisia sammakko- ja lintulajeja.

Kuuntelin kirjaa jatkumona kahdelle suomalaisiin "onneloihin" sijoittuville kirjoille, joita edelleen suosittelen lukulistalle:

Katriina Ranne: Maa kuin veri

Sari Aro: Nukkuvan jättiläisen laakso

Tanskalainen retkikunta lähti liikkeelle hieman eri tavalla kun väki hajaantui heti, eikä vasta vuosikymmenten kuluessa, mutta toisaalta eteni siinä mielessä samoin, että myös ne suomalaisten siirtokunnat hajosivat ja tulevat sukupolvet löysivät elantonsa ihan muualta kuin maanviljelystä. Pidän todella paljon näistä romaaneista joissa käsitellään maastamuuttoa noihin aikoihin, suunnataan sitten näihin onneloihin tai Amerikkaan kultaa vuolemaan. Niissä on niin paljon erilaisia kohtaloita ja kyllä ne avaavat silmiä ajattelemaan sitä miten erilaisiksi ihmisten elämänkulku muuttuu omien valintojen myötä. 

Minun mummuni sukulaisia lähti tuolloin Amerikkaan ja he olisivat ottaneet orvoksi jääneen mummuni mukaan, mutta hänen isoäitinsä ei päästänyt lasta lähtemään. Teini-ikäisenä olisin toivonutkin että olisin syntynyt Yhdysvalloissa, mutta aikuistuttua olen ollut enemmän kuin tyytyväinen elämään Suomessa verrattuna tuohon vaihtoehtoon. Joskus 1990-luvulla äitini sisaren perhe kävi tapaamassa meidän iäkkäitä sukulaisia Duluthissa, ja olivat järkyttyneitä siitä miten köyhissä oloissa nämä elivät verrattuna mummun ja taatan eläkevuosiin täällä.

***

Karin Collins: Sun luonas kaipuuni on

Hanko-trilogia osa 2

S & S, 2024

Lukija: Katariina Lantto 

Kesto: 12 h 53 min

Kesällä 1940 eri puolille Uuttamaata sijoitetut hankolaiset odottavat mitä tuleman pitää. Ainolla on Tammisaaressa huone rouva Söderlundin hienossa talossa, eivätkä he tule ollenkaan toimeen. Aino ikävöi Helsingissä, merivoimien esikunnassa töissä olevaa Berndtiä, jonka on tavannut kuluneiden kahdeksan kuukauden aikana vain kahdesti.

Berndtin vanhemmat on evakuoitu Bromarviin, jonne Hangosta on vain lyhyt matka. Hjalmar-isä tiedostaa Hangon olevan edelleen olemassa, toisaalta ei ollenkaan. Ikävä on kova.

Lehdissä kerrotaan miten Hitlerin koneet pommittavat Lontoota yö toisensa jälkeen, mutta Hjalmar ei jaksa tuntea myötätuntoa heitä kohtaan, on vain helpottunut siitä, että hän ja hänen läheisensä ovat ainakin tällä hetkellä turvassa, pojanpoika Nils Ruotsissa saakka. Rauha tuntuu silti hentoiselta.  

Disa on palannut Helsinkiin ja asuu Bergströmin kanssa tämän vinttikamarissa. Työkseen hän hoitaa professori Fritiof Balckin taloutta, muttei suostu muuttamaan tämän luo vaikka professori niin haluaisikin. 

Helsingin näkeminen nykytilassa tekee Disalle kipeää.

Disa on kiitollinen kaikista taloista, jotka ovat säilyneet.

Helsinki on muuttunut. Kaikkialla näkyy haavoja, monilla kaduilla syviä kuoppia, rumia arpia, kuin aukkoja todellisuudessa, Disa ajattelee kun hän eräänä aamuna kävelee koko matkan Bergströmin vinttikamarista Punavuoresta professorin asunnolle Kruununhakaan. 

Marraskuinen taivas on pilvinen ja harmaa. On vaikeaa olla muistelematta vuoden takaista aikaa. Huolen varjostamia päiviä täysihoitolassa, Margitia, joka itki pelottavia lehtiotsikoita, ja jyrkkää vastakohtaisuutta ikkunasta näkyvän tyynen meren ja horisontin takana vaanivan uhkan välillä. 

Uhka tuli todeksi, Disa ajattelee ja hytisee raa'assa ilmassa. Sota koetteli Hankoa ankarasti, ankarammin kuin mitään muuta paikkakuntaa Suomessa. Ensin kaupunkia pommitettiin armotta ja sitten se riistettiin kokonaan. 

Tammisaaressa toimittaja Assarson alkaa julkaista Hangöbon-lehteä Hangosta lähtemään joutuneiden iloksi, ja pyytää Ainoa avukseen. Vielä pitäisi saada sana leviämään ja lehdelle tilauksia kulut kattamaan. Siinä auttaa paljon idea pyytää heiltä kirjoituksia lehteen, sillä evakuoidut haluavat jakaa omia kokemuksiaan.

Kirjassa tunnelma oli kuin aika olisi seisahtunut. Tulevaan suhtauduttiin pelonsekaisin tuntein. Hyvä, että oli rauha, josta tietysti hankolaisten näkökulmasta oli maksettu karvas hinta, mutta maailmansota jatkui eikä Neuvostoliittoon ollut mitään luottamista, joten rauha voisi myös särkyä kuin munankuori. Puhuttiin siitäkin, että ryhdyttäisiin Saksan tuella valtaamaan Hankoa takaisin, ja kirjassa osa hankolaisista odottikin sitä kiivaasti, osa oli siirtynyt elämässä eteenpäin eikä olisi millään ilveellä enää Hankoon palannut. Näin on varmasti ollut todellisuudessakin.

Jos sinusta tuntuu siltä, että Suomen sotavuosista on jo kaikki mahdollinen kirjoitettu, ota luettavaksesi Hanko-trilogian ensimmäinen osa Säilyt sydämessäin. Sarja tarjoaa uutta näkökulmaa ja on lisäksi todella kauniisti ja herkällä otteella kirjoitettu

Dekkareiden jatko-osia vol 2

Tarjolla tänään monipuolinen kattaus jännitystä, eli toinen setti dekkareiden jatko-osia.

Tällä kertaa olen valinnut kaksi suomalaista ja kaksi käännöskirjaa, joista toinen sijoittuu Lontooseen ja toinen kanadalaiseen sisäoppilaitokseen. Päähenkilöt vaihtelevat 1800-luvun seurapiirineidosta 1950-luvun nuoreen salapoliisityttöön ja nykyhetkeen jossa poliisit apunaan true crime -podcastaaja ja yliopiston lehtori ratkovat kimurantteja rikoksia.

***

Lynn Messina: Murhatun rakastajan tapaus

#3 Beatrice Hyde-Clare ratkaisee

Aula & co, 2024

Lukija: Rosanna Kemppi

Kesto: 9 h 14 min

Kuten Bea itse muotoili sen mitä oli päässyt tapahtumaan, hän oli hullaantunut idiootti. Hän ei ollut nähnyt Kesgraven herttuaa, tuota Lontoon seurapiirien tavoitelluinta poikamiestä kolmeen viikkoon, ja oli tulla hulluksi. Tosin hän ei ollut tavannut ketään muutakaan perheen ulkopuolelta, sillä hänen tätinsä oli päättänyt, ettei hän voinut riittävän hyvin voidakseen osallistua sosiaalisiin tapahtumiin. Kaikki tämä vain rangaistuksena Bean aikaisempien tempauksien tähden, kuten sen, että hän oli livistänyt talosta nuoreksi mieheksi pukeutuneena. Siihen oli toki ollut murhatutkimukseen liittyvät syynsä, mutta jos sellaista yrittäisi selittää tädille, tämä järkyttyisi vain kahta kauheammin. 

Vera-tädin mielestä Bean piti olla mahdollisimman huomaamaton ja käytökseltään säyseä, joskin löytää mahdollisimman pian aviomies, jonka harteille Bean elättäminen siirtyisi. Vera-täti kun ei nähnyt tarpeelliseksi käyttää varoja niin mitättömän näköisen, jo 26-vuotiaan kasvattityttärensä hyväksi. 

Mistään Kesgraven herttuan kaltaisesta puolisosta Bean olisi kuitenkin turha edes haaveilla, tulisihan mies poimimaan vaimokseen jonkin seurapiirien kirkkaimmista timanteista. Vera-tädin mukaan herttuan kihlausta Lady Victorian kanssa saattoi odottaa hetkellä millä hyvänsä. Bealle ilmaantui kuitenkin oma "haltijakumminsa", sillä hänen äitinsä nuoruuden ystävä, Lady Abercrombie, otti Bean projektikseen. Puolessa vuodessa hän löytäisi Bealle sopivan kosijan.

Saadakseen herttuan pois mielestään Bea kaipasi kipeästi uutta murhaa tutkittavakseen, muttei tiennyt miten löytäisi sopivan, kunnes murha tulee suoraan hänen luokseen. Ensimmäisestä osasta tuttu nuori mies tulee pyytämään hänen apuaan, sillä hänen morsiamensa Emilyn äidin (naimisissa olevan rouva Otleyn) rakastaja on menehtynyt tämän sänkyyn ja on mitä ilmeisimmin myrkytetty. Siinäpä harvinaisen monta skandaalia samassa lauseessa, mikäli asia tulisi julki! 

"Luulin hänen kutsuvan minua, joten menin huoneeseen muistuttamaan, että hän pitäisi pienempää ääntä, sillä emme halunneet Emilyn saavan tietää, että hän oli paikalla. Tajusin, että hän oli kamalissa tuskissa, sillä hän oli sängyssä kaksin kerroin kuin kärsisi hirvittävistä krampeista. Hän ei kuitenkaan näyttänyt pystyvän kontrolloimaan itseään kauaa, vaan hänen kehonsa alkoi kouristella lakkaamatta, mikä sai hänen selkänsä kaartumaan tavattoman kummallisesti."

Rouva Otleyn ääni oli tunteeton ja tyyni hänen selittäessään tilannetta, mikä yllätti Bean, sillä tapahtumat joista tämä kertoi, olivat melko rajuja.

"Ja koko tämän ajan hän piti hirvittävää meteliä. Kaikki se vaikerrus ja huuto", rouva Otley jatkoi. Ärtymys kuulsi hänen äänestään, kun hän muisteli tapahtunutta ja kiinnijäämisen pelkoa. 

Beatrice selvittäisi rikoksen mieluiten yksinään, mutta -tietenkin- Kesgraven herttua sotkeutuu tapaukseen, ja siinä ohessa vaihdetaan myös suudelmia.....

Beatrice Hyde-Clare ratkaisee -sarjassa on ilmestynyt jo kaksitoista osaa, joten Nelli Hietalalta ei aivan heti pääse käännösurakka päättymään! Suomeksi seuraava osa saadaan jo lokakuussa. Omaan makuuni sarja paranee osa osalta, joten siinä mielessä lupaavaa. Tekisi mieli kurkkia miten sarja etenee, tuleeko Beasta kohta perheenäiti vai saadaanko välit herttuan kanssa uuteen solmuun? Vielä olen malttanut!

***

Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus

#7/10 Flavia de Luce

Bazar 2020 (äänikirja), 2015 (lukukirja)

Alkuteos: As Chimney Sweepers Come To Dust, 2015

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 11 h 6 min

Surullisempaa sanaa ei olekaan kuin karkotettu. 

Flavia oli varma, että hänen vielä keikkuessaan Atlantin aalloilla matkalla kohti Kanadaa, kaikki Buckshaw'ssa olivat jo unohtaneet hänet. Niin isä, kuin sisaret Ophelia ja Daphne, sekä uskolliset palvelijat Dogger ja rouva Mullet, joista viimeksi mainitut olivat sentään vuodattaneet muutaman kyyneleen Flavian lähdön hetkellä. Nyt hänen oli ikävä jopa ärsyttäviä sisariaan.

Isä ja Felicity-täti olivat päättäneet lähettää Flavian Miss Bodycoten tyttökouluun, jota myös tyttöjen äiti Harriet oli käynyt. Kurjasta kohtalosta teki onneksi heti siedettävämmän aivan kirjaimellisesti Flavian jalkojen juureen savupiipusta tömähtänyt hiiltynyt ja muumioitunut ruumis. Flavian pitää tietenkin selvittää ruumiin henkilöllisyys, tappaja, ajankohta sekä motiivi. Tämän lisäksi pitää ehtiä tunneille sekä uusien ystävien spiritismi-istunnoille. Eikä savupiipusta mätkähtänyt ruumis ollut ainoa tutkimista vaativa asia, sillä Flavia kuuli muilta tytöiltä, että useampi oppilas oli yhtäkkiä kadonnut...

Flavia sai pian huomata, että hänen äitiään lähes palvottiin Bodycotessa, joten lähes kaikki suhtautuivat Flaviaan ystävällisesti. Äitinsä takia monet olivat myös odottaneet hänen saapumistaan, ja tämän sekä Flavian kemiantaitojen ansiosta neljäsluokkalainen Flavia otettiin poikkeuksellisen nuorena mukaan eräänlaiseen eliittiryhmään.

Olipa kivaa vaihtelua, että Flavian olinpaikka vaihtui. Alkoi ollakin jo kovin epäuskottavaa, että niin pienessä paikassa kuin Flavian kotikylä, tapahtuu jatkuvasti murhia. Juonellisesti pidin kirjan alkuosasta, mutten erityisemmin sen loppupuoliskosta. Seuraavaan osaan Flavia käsittääkseni palaa taas kotiin. 

*** 

Elina Backman: Kuinka kuolema kohdataan

Otava, 2024

#4 Saana Havas

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 13 h 12 min

Rikospodcasteja toimittava Saana Havas oli lähtenyt juhannuksen viettoon Pyhtään ulkosaaristoon Inkeri-tätinsä kanssa. Lauttasatamassa ihmiset moikkailivat toisiaan, ja Saana alkoi tuntea, että kaikki muut Kaunissaareen matkalla olevat tunsivat toisensa, vain Saana ei tuntenut ketään. Saarella oli kuitenkin vain muutamia ympärivuotisia asukkaita, valtaosa oli heitä "kesäläisiä". Saana ja Inkeri viipyisivät Inkerin ystävän Merin luona, ja auttaisivat vastineeksi tätä Villa Merin kunnostamistöissä. 

Saana tutustuu pian saarelaisiin, kuten uuteen naapuriinsa joka on tunnettu kuvataiteilija, sekä Finlandialla palkittuun mieskirjailijaan, jonka vaimo on aikoinaan kuollut saarella hämärissä olosuhteissa. Saana kiinnostuu välittömästi, sillä Siirin onnettomuudesta hän saisi uuden aiheen true crime -podcastiinsa. 

Yhtäkkiä hänen on mahdotonta ajatella vain saaren kauneutta. Päinvastoin, sen jälkeen kun hän oli lukenut Siirin kohtalosta, männyt näyttävät kieroilta ja kirotuilta, aallot uhkaavammilta ja pilvet tummemmilta. Aivan kuin tuulessakin olisi pureva pohjavire. Joka paikassa maassa on teräviä neulasia. Ympärillä leijuu kuitenkin raikas ja pihkainen hiekkaharjun tuoksu.

Kun poikaystävä on töissä Keskusrikospoliisissa, saa huomata, että juhlapyhiä ei useinkaan vietetä yhdessä. Niinpä Saanan avomies Jan viettää juhannusta kovin eri tavalla kuin Saana ja valtaosa suomalaisista, eli työmatkalla Nizzassa. Siellä on tapettu suomalainen taidekeräilijä, ja tapaus paljastuu osaksi sarjamurhaa. Jan saa mukaan tutkimuksiin uuden työparin, Johanna "Rynkky" Rytkösen. 

Rynkky katsoo Jania mietteliäänä. - Meille halutaan viestiä jotain. Mutta viestit jätetään hyvin auki. 

- Tarkoitat, että hän leikkii kanssamme?

- Ja tuntee itsensä luultavasti tällä hetkellä ylivoimaiseksi. Kaikki on mennyt juuri niin kuin hän on suunnitellut emmekä ole päässeet hänen jäljilleen, Rynkky toteaa.

- Mutta aina jää jälki. Aina jää jotain. Emme vain ole löytäneet sitä vielä, Jan sanoo ja astelee valkotaululle. - Sellaista asiaa kuin täydellinen murha ei ole olemassakaan.

Että minä inhoan tuollaisia Rynkyn kaltaisia lempinimiä, ja valitettavasti uskon että Rynkky seikkailee tulevissakin osissa. Muuten tämä olikin minulle oikein mieleinen osa sarjassa. 

Olen nähnyt kommentteja, että kirja kaipaisi tiivistystä dekkarijuonen osalta, ja ehkä niin onkin, mutta itse nautin kirjan tunnelmasta, kesäpäivistä saarella, sekä Saanan kiinnostuksen heräämisestä kirjailijan vaimon onnettomuuteen. Jos haluat vain sen dekkarin jossa tutkitaan rikosta ja sillä hyvä, ehkä tämä Backmanin sarja ei ylipäätään ole aivan paras sinulle, mutta jos haluat kirjan joka yhdistää dekkarin ja kesää tunnelmoivan kirjan, tämä toimii. 

Pienenä kuriositeettina, minua jäi huvittamaan kun Saana pohdiskeli että pihassa oleva ruusupensas olisi juhannusruusu, vai olisiko sittenkin vieraslajike kurtturuusu, joka pitäisi tuhota, mutta se on "niin kaunis ja hyväntuoksuinen, minkä takia sen on varmaan annettu niin paljon levitäkin". Jos hän tietää millainen kukka kurtturuusussa on tuoksua myöden, miten hän ei erota sitä ja valkoista juhannusruusua toisistaan, johan niiden lehdet kukista puhumattakaan ovat niin erilaiset? Mietin sitäkin, kukkiiko maitohorsma Kotkan saaristossa jo juhannusviikolla? Meillä tässä Tampereen kupeessa vasta heinäkuun loppupuolella. 

***

Eeva Kiviniemi: Viha

Saga Egmont, 2024

#4 Kati Berg tutkii

Lukija: Hannamaija Nikander 

Kesto: 7 h 46 min

Kati Berg oli vuokrannut kesähuvilan saaristosta viettääkseen idyllistä lomaa miehensä Pertin kanssa. Tunnelma muuttuu yllättäen, kun he kuulevat illan pimeydessä kaksi laukausta, ja pian sen jälkeen heidän pihaansa raahautuu viime voimillaan nuori mies, jota on ammuttu. Nuorukainen on käynyt Katin luennoilla yliopistolla ja on houkutellut Katia mukaan Elokapinan toimintaan, jossa on itse aktiivinen. Niinpä ensimmäiseksi epäillään ilmastoaktivistiin kohdistuvaa viharikosta. 

Katin poliisitytär Milla saa ampumatapauksen tutkittavakseen. Hän on aseman nuorin poliisi sekä iältään että virkavuosiltaan, ja kokee saavansa kylmää kohtelua työpaikan keski-ikäisiltä miespoliiseilta juuri sen tähden. Hän kokee vähättelyä myös, koska hänen mielenkiintonsa suuntautuu aivan erityisesti eläinten- ja luonnonsuojelurikoksiin. 

"Sinun äitiäsi yritettiin juuri rekrytoida Elokapinaan!"

"Selvä, no nyt päästään asiaan. Liityitkö?"

Kati pudistaa päätään.

"Siis mitä? Et liittynyt? Olen oikeestaan vähän jo odottanut, että sut löydetään jostain katublokista. Mitä sulle on tapahtunut? Kuka sinä oikein olet ja mitä olet tehnyt mun ihanan anarkistiselle äidille?"

" Ei kai... älä vain sano että jätit liittymättä tämän mun uuden viran takia?"

"En, tai no, ehkä sekin hiukan vaikuttaa, ainakin taustalla. Kannatan Elokapinaa kaikesta sydämestäni, mutta mukaan meneminen ei tuntunut omalta. Ja kai minua vähän pelottaa joutua poliisin kantamaksi ja putkaan", Kati myöntää.

"Poliisin pitäisi turvata myös Elokapinan rauhanomaisia mielenosoituksia. Mutta tiedän kyllä, että osalla poliiseista on aika jyrkkiä asenteita kapinallisia kohtaan. Niin että ei sun pelot ihan tuulesta temmattuja ole", Milla sanoo.

Omaan makuuni Viha oli liian kliseinen ja täynnä stereotyyppisiä henkilöitä, ja sen tähden se oli kovin ennalta arvattava. Olisin siis kaivannut jotain erilaista, niin tulokulmaan kuin henkilöihin. Ei niin, että rescuekoiria vihaava naapuri on maastokuvioon pukeutuva "julkipersu" ja kiusantekijät Millan työkavereissa niin ikään "julkipersuja". Lainausmerkeissä oleva termi on suoraan kirjasta. Teksti on siis räväkkää, mikä on tavallaan positiivista, mutta samalla liikaa, koska se syö kirjasta pois sen viihdyttävyyttä, ja kyseessä on kuitenkin dekkari...

Olin päättänyt tämän paasaamisen takia jättää sarjan kuuntelun jo sen kolmanteen osaan, mutta koska olin taas saanut tuntini Storytelissä täyteen paljon ennen uusimispäivää, ja joutunut sen tähden tyytymään E-kirjaston valikoimiin, päädyin kuuntelemaan Vihan paremman puutteessa. Olihan kirja heti lainattavissa, mikä on E-kirjastossa harvinaista. 

Kirjan koirista (Katilla on pieni rescuekoira) ja rescuetoiminnasta yleisesti minulla voisi olla puhdasrotuisten kasvattajana paljonkin sanottavaa, mutta en koe että kirjablogini on oikea kanava siihen. Tyydyn vain kummastelemaan esimerkiksi kohtausta jossa Stella innostuu kaivamaan maata puunrungon juurella ja Kati ihastelee koiran luontaista käyttäytymistä eli maan kaivuuta todeten, että koirat saavat tehdä sitä aivan liian vähän tai sitten rotukoirilta on jalostettu sellainen ominaisuus pois. Että mitä? Puhdasrotuiset koirat eivät halua kaivaa maata jalostuksen tuloksena? Nämä on vain jotenkin niin sanattomaksi vetäviä heittoja että totean vain, että tervetuloa tutustumaan meidän suht pienikokoisiin rotukoiriimme, cockerspanieleihin, cavaliereihin ja kleinspitziin, jotka saavat kaivaa maata ja myös sitä pennusta lähtien tekevät, kovalla innolla jo ennen luovutusikää.

***

2 x (ainakin melkein) cozy crime - Christoffer Holst & Kirsi Pehkonen

Kuuntelin loppukesästä pari hellekeleille oikein passelia kirjaa, joista ensimmäinen on cozy crime dekkari tai toinen jonkinlainen sekoitus feelgoodia, chicklitiä ja hitusen salapoliisiromaaniakin. 

*** 

Christoffer Holst: Suviunelmia ja verenpunaa

WSOY, 2024

Alkuteos: Söta, röda sommardrömmar

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 8 h 16 min

Dannen eromonologi oli tullut Cillalle täysin puskista. Mies oli istunut ravintolapöydässä häntä vastapäätä ja sanonut, ettei rakastanut häntä enää. Mitä siihen voi vastata, kun on oltu yhdessä jo kolme vuotta? Parin viikon päästä muuttoauto oli hakenut miehen tavarat ja Cilla jäi miettimään miten tästä eteenpäin.

Bullholmen, "Pullasaari", oli pikkuinen saari jota Cilla kutsuisi kesän ajan uudeksi kodikseen. Cillan ja Dannen oli pitänyt säästää niin paljon kuin mahdollista, lyödä sitten säästönsä yhteen, ja ostaa oma kesäpaikka. Ensin Cilla oli luullut että kaikki haaveet kariutuivat eron myötä, ettei hän saisi mitään hankittua yksin, omilla pienillä säästöillään, mutta se ei onneksi pitänyt täysin paikkaansa. Kaksikymmenneliöinen mökki  siirtolapuutarhassa Tukholman saaristossa oli nyt hänen.

Jos jollakulla oli niin leveät hartiat, poliisi tai palomies ovat ainoat järkevät ammatit, tuumi Cilla tavatessaan ensimmäistä kertaa uuden mökkinaapurinsa pojan Adamin. Poliisina Adamilla olikin kohta kiireitä, sillä nuori, vasta lukionsa päättänyt tyttö löytyi rannasta murhattuna ja veteen upotettuna. Mitä ilmeisimmin Cilla oli viimeinen, joka on nähnyt tytön elossa. Ykkösepäilty, poikaystävä Benjamin, pidätettiin murhatutkintaa varten, olihan tappaja usein joku lähipiiristä. Toisaalta lähisuhdeväkivalta on yleensä myös raaempaa ja äkkipikaisempaa. 

Tällä kertaa lukija vaikutti tarinaan sillä tapaa, että minusta tuntui että Sanna Majurin rauhallinen lukutapa rauhoitti kirjaa ja tasoitti sen hauskoja tapahtumia. Itse luettuna se olisi ollut cozympaa crimea, nyt se tuntui enemmän Saana Havaksen tutkimuksilta; olinhan hiljattain kuunnellut uusimman osan Elina Backmanin sarjasta. Sellaiset sutkautukset kuten "milloinkahan viimeksi pesin hiukseni, kai Berliinin muuri oli jo sortunut?" kuulostavat niin erilaisilta jos ne lukee itse tai äänikirjaa lukee joku heleä-ääninen nuori nainen jonka yhdistää chick liteihin ja feelgoodeihin, verrattuna esimerkiksi juuri Sanna Majuriin. Samoin kävi muutaman "pelottavamman" kohdan kanssa. 

Niin paljon kuin Sanna Majurin äänestä ja lukutyylistä pidänkin, olisin tähän kirjaan valinnut eri tyyppisen lukijan. Pitää laittaa harkintaan lukea ihan paperikirjana kakkososa. Eli kyllä, tykkäsin kirjasta ja aion jatkaa sarjan parissa, näitä on kirjoitettu jo neljä osaa tähän mennessä. 

P.s. Jälleen kerran yksi kirja, ei aivan feelgood mutta kuitenkin cozy crime, jonka nimi on suomennettu muotoon "x ja y", vaikka alkuperäinen nimi ei sellainen ole. Argh. 

***

Kirsi Pehkonen: Etsivä löytää

#1 Siru Valpas 

Karisto, 2023

Lukija: Anni Kajos

Kesto: 5 h 3 min

Kun Sirun aviomies Jarkko osoittautui tyypilliseksi häntäheikiksi, Siru laittoi hetkessä kaiken uusiksi. Taakse jäivät niin mies, koti kuin työpaikkakin, mutta onneksi uusia odotti lähes kulman takana. Hän tuli puolivahingossa ostaneeksi etsintätoimisto Vitosen liiketoiminnan, ja huomasi perineensä firman mukana paitsi toimitilat ja asunnon, myös pakettiauton sekä Nurejevin, sellaisen jolla oli neljä tassua ja häntä, sekä vaativa naukuna. 

Onneksi firman perustaja Julius Vitonen oli jättänyt kaiken valmiiksi uutta yrittäjää varten, sillä ei aikaakaan kun Siru sai ensimmäisen asiakkaansa. Kun hän selvitti tapauksen käden käänteessä, hän luuli olevansa taitavakin etsijä, kunnes häntä itseään vedettiin höplästä. Miksi salaperäinen mies halusi penkoa Vitosen toimiston, mitä hän sieltä oikein kuvitteli löytävänsä?

Kirsi Pehkonen on monille kesäisten feelgoodien ystäville tuttu Jylhäsalmi-sarjastaan, jossa on tällä hetkellä jo yhdeksän osaa. Siru Valpaskin seikkailee jo toisessa, kesällä ilmestyneessä kirjassa. Tykkäsin kovasti lukijasta, jonka ääni sopii sarjaan hyvin. 

2 x muutoksenkaipuu - Eeva Keski-Saari: Siskosimulaattori & Laura Suomela: Tulppaanitoiveunia

Satuin kuuntelemaan kaksi kirjaa joille yhdistäväksi tekijäksi löytyi kaipuu elämänmuutokseen. Päähenkilöt lähtevät tavoittelemaan sitä hyvin erilaisin keinoin: Siskosimulaattorin Lilja retriitistä ja Tulppaanitoiveunien Helena toteuttamalla vanhaa oman elämänsä toiveiden aarrekarttaa. 

***

Eeva Keski-Saari: Siskosimulaattori

Saga Egmont, 2023
Lukija: Anna Korolainen Crevier
Kesto: 4 h 50 min

Kerrankin Lilja saattoi todeta, että mainos oli tipahtanut postiluukusta juuri oikealla hetkellä ja oikeaan tarpeeseen. Sen ansiosta hän oli nyt, muutama viikko isoisän hautajaisten jälkeen, matkalla junassa Ouluun ja siitä eteenpäin Jääliin, retriittiin jota pitävät mies ja kolme naista. Luvassa olisi ruumiin ja hengen ravintoa, jopa viininmaisteluilta.

Nyt on sinun vuorosi. Haluan että maalaat sen miltä sinusta tuntuu. Jos aihe tuntuu vaikealta, niin valitse väri joka puhuttelee sinua. Sen jälkeen voit maalata vaikka silmät kiinni. Ei ole tarkoitus että sinulle tulisi suorituspaineita, vaan että pääsisit alkuun eheytymisen kanssa.

Seison valkoisen kankaan ääressä hiljaa ja seuraan sivusilmällä, kuinka ympärilläni kädet viuhuvat ja maalijäljet syntyvät. Paineen tunne hiipii käsiini, jotka alkavat täristä. Koko taidekonsepti on minulle vieras, koska isoisän mielestä se oli haaveilua, eikä todellista elämää. 

Ennen kuin muutin isoisän luokse, rakastin värityskirjoja ja tehtäviä joissa yhdistettiin numeroita yhteen niin että syntyi kuva. Minulla oli puuvärejä ja vahaliituja, jotka välillä eksyivät myös lattialle tai seiniin. Äiti ei koskaan välittänyt, koska hän oli humalassa ollessaan aina iloinen. Olin kahdeksanvuotias kun hän kuoli. Hän tukehtui omaan oksennukseensa. Kun hänet oli viety pois, näin sen limaisen lätäkön. Siinä oli vaaleanvihreää, harmaata ja valkoista. Yritän saada vihreästä oikeaa sävyä irti ja roiskin sitä kankaalle. Lopulta kangas näyttää yhtä oksettavalta kuin minusta tuntuu. 

Retriitissä tapahtui kaikenlaista minulle aivan vierasta kun en minkäänlaisia "hoitoja" tai joogia harrasta. Esimerkiksi hot joogan olisin veikannut tarkoittavan ihan muuta kuin se olikaan. Liljakin sai kokea uusia, myös aivan odottamattomia asioita ja sai samalla apua myös oman menneisyytensä tutkailemiseen. Siskosimulaattorikin kirjassa tapahtuu aivan konkreettisesti. 

Kirja oli lähtökohdiltaan kiinnostava ja koukuttava, paikoitellen aika erikoinenkin ja kaiken kaikkiaan kulki monesti ihan eri suuntaan kuin mitä olin odottanut, etenkin toisessa osassa josta en toviin ymmärtänyt mistä oikein on kyse. En kutsuisi kirjaa feelgoodiksi, enemmän vain ihan romaaniksi. Retriitin pitäjillä on omat ongelmansa joita myös avataan ja ratkotaan. Kirja ei tuntunut niin lyhyeltä kuin se on, vaan siihen oli saatu paljon tapahtumia. Anna Korolainen-Crevier, joka harvemmin lukee minun tyylisiäni kirjoja, sopi hyvin tehtäväänsä ja voisin häntä kuunnella useamminkin. 

***

Laura Suomela: Tulppaanitoiveunia

Into, 2023

#1 Blooming You 

Lukija: Rosanna Kemppi

Kesto: 6 h 55 min

Tamperelainen Helena oli tilannut rivitalopihaansa yli tuhat kukkasipulia, eikä olisi enää maaliskuussa jaksanut odottaa niiden väriloistoa. Viime aikoina hänellä oli ollut haasteita niin töissä kuin vapaalla, ja nyt hänen harmikseen heidän mukavimmat naapurinsakin olivat laittaneet asuntonsa myyntiin. Mitä jos siihen muuttaisi meluava lapsiperhe?!

Sattumalta löytynyt, nuoruusvuosina tehty aarrekartta, sai Helenan mietteliääksi. Ystävät, jotka olivat samalla tehneet omansa, elivät nyt jos eivät täysin, niin ainakin monilla tavoin silloin toivomaansa elämää. Helena tiesi, ettei kykenisi heidän tavallaan heittäytymään tuntemattomaan, mutta toisaalta, työssään hän oli jatkoajan jatkoajan jatkoajalla ja ellei hän pian puhaltaisi peliä poikki, edessä voisi olla jotain vakavampaa kuin perus burnout. Hän ei enää jaksanut olla samanlainen murtuneiden mielien kannattelija. Niinpä hän päätti ryhtyä tuumasta toimeen!

"Minä Helena Leppäsalo lupaan, että huomisesta alkaen herätän aarrekarttani eloon kuva kerrallaan. Elämääni alkaa virrata aivan uutta iloa, väriä, kukkia, ihania elämyksiä ja hyvää oloa! Enää en laiminlyö tarpeitani vaan kuuntelen, mihin sydämeni kutsuu. Ja ennen kuin kevään viimeinen tulppaani on auennut, aarrekartan jokainen unelma on toteutettu! SKÅL ja KIPPIS uudelle värikkäälle elämälleni!”

Onneksi puoliso Hartsa kannusti häntä aarrekartan suhteen, vaikkei siinä olleeseen koiranpentuun suostunutkaan. Tai niin Helena ainakin aluksi luuli, mutta ikävä kyllä Helenan elämäntapamuutokset alkoivat Hartsasta tuntua itsekkyydeltä, eikä puoliso malttaisi odottaa, että mokoma aarrekartta on saatu valmiiksi, ja voitaisiin palata "normaaliin". Eli entiseen. Tätä Helena ei todellakaan halunnut kuulla. 

Aarrekarttahommelit olivat piristäneet Helenan mieltä, siitä ei päässyt mihinkään, mutta aina välillä, lähinnä tilin saldoa katsoessa, Helenan mielessä käväisi kauhunsekainen tunne, että hän oli menettänyt vastuullisen otteensa raha-asioista ja suistunut holtittomaksi törsääjäksi. Jo pelkästään kampaajalla käynti sekä kosmetologin anti-aging-hoito olivat nielaisseet melkein 300 euroa! Helena ei ollut eläessään satsannut omaan ulkonäköönsä saman kuun aikana moista summaa. Mutta aarrekartan kuva itseensä panostavasta naisesta suorastaan velvoitti pistämään tukan ja naaman kuntoon. Kyllä Helena halusi muutenkin olla freesi ja näyttää hyvinvoivalta, senkin uhalla, että voi melko huonosti. Ja sitä paitsi oli joka euron arvoinen tunne, kun kosmetologi oli asetellut kasvoille lämpimän pyyhkeen, tehnyt radiofregvenssihoidon ja sen jälkeen imeyttänyt Helenan sameaan ihoon vitamiiniampulleja. Kasvohoito uuden hiusvärin ja pirtsakan verhomaisen otsatukan kanssa sai Helenan näyttämään energisemmältä kuin aikoihin.

Kimppuworkshopin jälkeen töihinmeno oli tuntunut yhä raskaammalta, kontrasti ihanan ja voimia antavan illan ja energiat tyhjiin ammentavan työpaikan välillä oli tullut niin käsinkosketeltavaksi, että ahdistus oli vain lisääntynyt entisestään. Mutta nyt Helenan olisi pitänyt olla onnensa kukkuloilla, sillä hän oli lomalla ja tulppaanipenkki oli täynnä elämää. Riemunkiljahdusten sijaan Helena tuijotti etupihan lorisevaa viemärikaivoa ja ajatteli, että minä olen kuin tuo. Olen imenyt itseeni toisten ihmisten kura­vesiä jo liian kauan.

Kimppuworkshop tarkoitti ihanaa kukkiensidontakurssia, jonka Blooming You -kukkakaupan omistaja Riina oli pitänyt. Kunpa saisin tehdä töitä täällä, eikä tarvitsisi koskaan palata omaan ahdistavaan työpaikkaansa,. Helena ajatteli. Ja ehkä se olisikin mahdollista...

Tulppaanitoiveunia (jonka kansi on mielestäni vastustamaton!) on tyyliltään chicklitiä, eli sen sivuille mahtuu hauskoja kommelluksia toisensa perään. Siinä ohessa Helena yrittää saada selkoa siitä mitä haluaa, mihin hänen puolisonsa suostuu / pystyy, ja saadaanko näistä yhdessä aikaan toimiva arki. Käy ilmi, että Hartsan toiveet eivät kohtaa Helenan aarrekartan kanssa, joten Helenalla on työtä myös parisuhteessaan. Lisää murhetta saa aikaan Helenan ikääntyvä äiti. 

Kirja on viihdyttävä ja hyvin sutjakkaasti etenevä, ja kuuntelin sille myös jatkoa, mutta paljastetaan nyt tässä, etten yhtä paljon lämmennyt kakkososalle... Siitä huolimatta voin suositella Tulppaanitoiveunia humoristisen feelgoodin / chicklitin kaipuuseen. 

2 x Norjan ulkosaaristossa - Riikka Sandberg & Roy Jacobsen

Tällä kertaa esittelen kaksi hienoa romaania, jotka sijoittuvat pohjoisen Norjan ulkosaariston karuihin oloihin. 

Suomalainen esikoiskirjailija Riikka Sandberg vetäytyi karulle Norjan saarelle yksin kirjaansa kirjoittamaan, ja vaikka Ørja on kuvitteellinen saarirypäs, se on toki esikuvansa kaltainen.

Roy Jacobsen on julkaissut lukuisia palkittuja kirjoja 1980-luvulta lähtien, ja häntä pidetään yhtenä merkittävimmistä nykykirjailijoista Norjassa. Hän on ollut kahdesti ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuden palkinnon saajaksi. Hän on syntyjään oslolainen, mutta on asunut vuosia myös Pohjois-Norjassa. 

***

Riikka Sandberg: Ørja

Otava, 2023

Lukija: Karoliina Kudjoi

Kesto: 10 h 43 min

Tine ja Runar matkasivat lautalla kauas Norjan pohjoisosaan, määränpäänään syrjäinen saarijono. Runar oli kuvanveistäjä, Tine pyöritti Bergenissä isoäidiltään perimäänsä elokuvateatteria. Nyt hän aikoi kiertää esittämässä elokuvia näillä saarilla. On vuosi 1976.

Runarille saari oli ennestään hyvinkin tuttu, sillä hän oli viettänyt siellä kesiään isovanhempiensa luona, sittemmin yksinkin koska siellä oli rauha tehdä veistoksiaan, kunnes talo ja verstas olivat palaneet maan tasalle kesällä 1957. 

Tine löytää heti saarelle saavuttuaan vajasta lankamagnetofonin ja vanhoja, hylättyjä äänitteitä, joiden maailmaan hän alkaa uppoutua. Ensimmäisessä äänitteessä puhuja, nuori tyttö, kertoo olevansa 12-vuotias, ja että on toukokuu vuonna 1950. Tyttö juttelee nauhalla, miten heidän on koulussa määrä kirjoittaa juuristaan, ja niin hän kertoo kuolleelle äidilleen asioita joita hän muistaa. Tyttö ei juurikaan puhu saksalaisten tulosta, sillä hän on ollut silloin niin pieni, mutta myöhemmin myös saksalaismiehitys nousee esille.

Naks.

Äänite loppui, sydämeni hakkasi.

Tuijotin pysähtynyttä vastaanottokelaa ja paikoilleen jäänyttä ohutta lankaa kuin äänitteellä puhunut tyttö olisi ollut siinä. Kaikki nämä mekanismit ja kaikki tämä huolellinen vaiva sanoa jotain, maailman herkimmän ja tuntemattomimman instrumentin läpi, jotta ajatukset ja muistot jäisivät talteen, jotta joku kuulisi. Tässä se nyt oli, päivän aikana kuulemistani äänistä kiinnostavin.

Pystyin kuvittelemaan tytön: miten hän oli äänittänyt yksinään, ehkä pienessä huoneessa, ikkunan äärellä lattialla, yläselästä hieman kyyryssä, keskittyneenä. Ääni ei ollut vielä öiden syömä vaan pehmeä ja nuori.

Irrotin johdon, suljin lankurin kannen ja nostin painavan laitteen takaisin tavaroiden sekaan. Nostelin lankurin ylle samat romppeet, joiden seassa se oli ollut. Kukaan ei huomaisi, että olin koskenut siihen. 

Tytön isä on veneenveistäjä, ja kun isä aikanaan kuolee, hänen viimeinen veneensä jää kesken. Aikuistunut tytär, josta on tullut saaren postinkantaja, saattaa työn loppuun vaikka veneestä hiukan vino tuleekin, ja saa veneen myytyä. Hän on luonteeltaan erakkomainen eikä häneen ole helppoa saada kontaktia, mutta hänellä on yksi ystävä, Aili, joka on töissä kylän baarissa.

Lauttakuski kävi eilen ovella. Vino vene oli mennyt kaupaksi Ørjan viimeiselle saarelle.

Voisit soutaa sen sinne heti aamulla, hän sanoi.

Lauttakuskinkin mukaan ostaja oli erakkosielu. En halunnut kysyä, oliko lauttakuski kuullut niitä huhuja, joita saaresta, piiloluolista ja kuolleista naisista liikkui.

Lauttakuski pyysi, etten kertoisi asiasta kenellekään. Kerroin Ailille. Ihan kaiken varalta, jos en palaisikaan veneen vienniltä ja vesi liikuttelisi minua kuolleena ja kalpeana levän seassa.

Tine jää nauhotteisiin koukkuun ja sotkeutuu niitä kuunnellessaan saaren mysteereihin. 

Kirja oli aika erilainen kuin omat ennakko-odotukseni, ehdottomasti hyvässä mielessä, eli luulin sitä kevyemmäksi mitä se olikaan.

Tämä oli niitä romaaneja, joissa nykyhetki on aluksi vähemmän kiinnostava, mutta heti kun huomaat mitä alkaa pikkuhiljaa paljastua, jäät koukkuun. Sipulia kuorimalla yllätyt aina uudestaan ja kyllä ihailin Sandbergin taitoa punoa henkilöidensä elämät yhteen ja paljastaa juuri oikea määrä kerrallaan. Sellainen kasvattaa nälkää ahmia kirjaa, saada selkoa siitä mitä on tulossa. Hieno tarina!

***

Roy Jacobsen: Näkymättömät

#1 Barrøy

Sitruuna kustannus, 2022

Alkuteos: De osynlige, 2013

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 7 h 38 min

Kirjan kansi kuvaa hyvin sen tapahtumapaikan. Barrøyn perhe asuu yksin heidän mukaansa nimetyllä saarella (vai onko asia toisinpäin?) lähes kahden tunnin soutumatkan päässä pääsaarelta, joka sijaitsee tunturin juurella. Pääsaaren rakennukset näkyvät heille kuin postimerkkeinä, mutta näkyvät sentään. Ollaan vuonossa Norjan luoteisrannikon ulkosaaristossa, ja perheen elämää seurataan 1900-luvun alkuvuosista lähtien. 

Saari ei kuitenkaan ole mikään myrskyluotomainen pieni karikko, vaan huomattavasti suurempi. Kivimuureilla he ovat jakaneet sen heinikkoiset osat yhdeksään hakaan, joissa he pitävät lehmiä, lampaita, kanoja ja välillä myös hevosta. He kasvattavat itse ruokansa ja keräävät visusti talteen kaiken mitä rantaan huuhtoutuu, ja tavaraa kertyy paljon. Kerran he vetävät hevosella maihin kokonaisen ruorihytin, ja Ingrid saa leikkiä sillä kapteenia. He kalastavat ja myyvät sekä tuoretta että kuivattua kalaa, munia ja keräämiään haahkan untuvia. 

Barrøylla kasvaa kolme raitaa, neljä koivua ja viisi pihlajaa, joista yksi on arpinen ja keskeltä paksu kuin tynnyri ja nimeltään Vanhapihla, ja kaikki kaksitoista ovat kallellaan suuntaan, johon itse luonto on ne taivuttanut. 

On myös jokunen pienehkö ja harva koivupuu kumpareella länsisivustalla, ne kohoavat siinä ikään kuin halaten toisiaan ja ovat nimeltään Rakkaudenlehto, mutta harottavat tuulessa joka suuntaan.

Lisäksi saarelaisilla on iso paju, joka kasvaa lähes koko mitaltaan maanmyötäisenä ja on elellyt siinä asennossaan Ruusuhaan ja Rinnushaan rajalla niin pitkään kuin he muistavat. Esi-isät ovat latoneet kiviaidan kaartamaan pajun sivuitse sen sijaan että olisivat raivanneet puun pois aidan tieltä. Se on luultavasti saaren puista ainoa, jota ei yksinkertaisesti voi hakata pois. 

Ingrid on Hansin ja Marian ainoa lapsi, mutta saarella asuu muitakin, eli Hansin iäkäs isä Martin ja Hansin aikuinen sisar Barbro, jolla on mielisairaus joka kulkee heillä suvussa. Sen tähden Barbro ei ole lähtenyt piikomaan eikä mennyt naimisiin, mutta erään tapahtumaketjun myötä hän saa aviottoman lapsen. Silloin saarella asuu jo kuusi ihmistä. 

Elämä ei ole helppoa, mutta se on sellaista mistä Hans pi notää ja mihin Maria on suostunut tultuaan Barrøylle miniäksi. Hans käy talvisin Lofooteilla töissä, kalastamassa, ja Lofooteilla Hans ja Maria olivat tavanneetkin, kun Maria oli ollut siellä kokkina. He toisaalta haluavat olla omissa oloissaan, toisaalta saada tiiviimmän yhteyden pääsaareen, ja niin rakennetaan laituri ja saadaan maitolaiva poikkeamaan Barrøylla, vaikka sitten vain parin tonkan vuoksi. Samalla laivalla kulkevat matkustajatkin, sillä esimerkiksi Ingrid pääsee kouluun jota käydään kaksi viikkoa kerrallaan ja ollaan sitten kaksi viikkoa kotona töissä. Ja töitähän kaikki lapset tekevät, ensin aikuisen mukana, sitten vastuuta kantaen kuten Barbron Lars-poika joka jo 12-vuotiaana on kelpo kalastaja ja työmies. Eikä oikein ollut vaihtoehtoja, kun ensin menehtyi Martin ja sitten Hans. Onneksi ainoaksi aikuiseksi jäävä Barbro osaa kuitenkin tehdä rivakasti töitä, ja Ingridin koulunkäynti jää melko lyhyeen. Hän lähtee piikomaan ruukinperillisen perheeseen, jossa hoitaa kahta lasta, pientä tyttöä joka ei osaa vielä kävelläkään ja muutaman vuoden vanhempaa villiä poikaa. Ingrid luuli silloin lähteneensä Barrøylta, mutta voi pian todeta ettei hänellä ole muuta vaihtoehtoa kuin palata lapsuudenkotiin, mukanaan eriskummallisia tuliaisia. 

Vuodet kuluvat, lapset kasvavat nuoriksi aikuisiksi ja maailmalla myllertää. Toistaiseksi sen vaikutukset saarilla ovat vähäisiä, tai niin he ainakin luulevat.

Olin kiinnittänyt huomiota kirjaan sen ilmestyessä ja ollut siitä kiinnostunutkin, mutta se oli kuitenkin painunut näkymättömiin käyttämässäni äänikirjapalvelussa. Nyt se valikoitui kuunneltavakseni valtakunnallisen e-kirjaston kapeasta valikoimasta, kun sen vain parin päivän jonottamisella sain lainaan. 

Onneksi se tuli vastaani näin, sillä pidin kirjasta aivan äärettömän paljon! Siinä oli hienoa joskin karua luontoa, upeaa tarinankerrontaa ja ihmisiä joissa ei ollut (muutamaa aivan sivuhenkilöä lukuunottamatta) kertakaikkiaan ketään ärsyttävää hahmoa, vaan toivoin heille jokaiselle onnen löytämistä. 

Barrøyn perheen tarina saa vielä jatkoa, eli toinen osa Valkoinen meri on julkaistu ja kolmas osa Rigelin silmät ilmestyi eilen. Sarjassa on neljä osaa, ja vaikka Jacobsen on julkaissut niitä hiljakseen, vaikuttaa siltä että neljäs on myös viimeinen. Ingrid nousee jatko-osissa entistä vahvemmin päähenkilöksi. 

Äänikirjan kuuntelijana harmittaa, että loistava Sanna Majuri vaihtuu eri lukijaan toisesta osasta lähtien. Majurin tapa lukea sopii niin äärettömän hyvin juuri tällaisiin kirjoihin, joissa luonto ja kuvaileva tarinankerronta ovat suuressa roolissa. Silloin 2020 kun aloin kuunnella äänikirjoja, vaikuttava Suon villi laulu oli ensimmäinen Majurin lukema kirja jonka kuuntelin, ja yhdistän hänen äänensä edelleen hyvin vahvasti siihen ja muihin samankaltaisiin kirjoihin.