2 x Norjan ulkosaaristossa - Riikka Sandberg & Roy Jacobsen

Tällä kertaa esittelen kaksi hienoa romaania, jotka sijoittuvat pohjoisen Norjan ulkosaariston karuihin oloihin. 

Suomalainen esikoiskirjailija Riikka Sandberg vetäytyi karulle Norjan saarelle yksin kirjaansa kirjoittamaan, ja vaikka Ørja on kuvitteellinen saarirypäs, se on toki esikuvansa kaltainen.

Roy Jacobsen on julkaissut lukuisia palkittuja kirjoja 1980-luvulta lähtien, ja häntä pidetään yhtenä merkittävimmistä nykykirjailijoista Norjassa. Hän on ollut kahdesti ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuden palkinnon saajaksi. Hän on syntyjään oslolainen, mutta on asunut vuosia myös Pohjois-Norjassa. 

***

Riikka Sandberg: Ørja

Otava, 2023

Lukija: Karoliina Kudjoi

Kesto: 10 h 43 min

Tine ja Runar matkasivat lautalla kauas Norjan pohjoisosaan, määränpäänään syrjäinen saarijono. Runar oli kuvanveistäjä, Tine pyöritti Bergenissä isoäidiltään perimäänsä elokuvateatteria. Nyt hän aikoi kiertää esittämässä elokuvia näillä saarilla. On vuosi 1976.

Runarille saari oli ennestään hyvinkin tuttu, sillä hän oli viettänyt siellä kesiään isovanhempiensa luona, sittemmin yksinkin koska siellä oli rauha tehdä veistoksiaan, kunnes talo ja verstas olivat palaneet maan tasalle kesällä 1957. 

Tine löytää heti saarelle saavuttuaan vajasta lankamagnetofonin ja vanhoja, hylättyjä äänitteitä, joiden maailmaan hän alkaa uppoutua. Ensimmäisessä äänitteessä puhuja, nuori tyttö, kertoo olevansa 12-vuotias, ja että on toukokuu vuonna 1950. Tyttö juttelee nauhalla, miten heidän on koulussa määrä kirjoittaa juuristaan, ja niin hän kertoo kuolleelle äidilleen asioita joita hän muistaa. Tyttö ei juurikaan puhu saksalaisten tulosta, sillä hän on ollut silloin niin pieni, mutta myöhemmin myös saksalaismiehitys nousee esille.

Naks.

Äänite loppui, sydämeni hakkasi.

Tuijotin pysähtynyttä vastaanottokelaa ja paikoilleen jäänyttä ohutta lankaa kuin äänitteellä puhunut tyttö olisi ollut siinä. Kaikki nämä mekanismit ja kaikki tämä huolellinen vaiva sanoa jotain, maailman herkimmän ja tuntemattomimman instrumentin läpi, jotta ajatukset ja muistot jäisivät talteen, jotta joku kuulisi. Tässä se nyt oli, päivän aikana kuulemistani äänistä kiinnostavin.

Pystyin kuvittelemaan tytön: miten hän oli äänittänyt yksinään, ehkä pienessä huoneessa, ikkunan äärellä lattialla, yläselästä hieman kyyryssä, keskittyneenä. Ääni ei ollut vielä öiden syömä vaan pehmeä ja nuori.

Irrotin johdon, suljin lankurin kannen ja nostin painavan laitteen takaisin tavaroiden sekaan. Nostelin lankurin ylle samat romppeet, joiden seassa se oli ollut. Kukaan ei huomaisi, että olin koskenut siihen. 

Tytön isä on veneenveistäjä, ja kun isä aikanaan kuolee, hänen viimeinen veneensä jää kesken. Aikuistunut tytär, josta on tullut saaren postinkantaja, saattaa työn loppuun vaikka veneestä hiukan vino tuleekin, ja saa veneen myytyä. Hän on luonteeltaan erakkomainen eikä häneen ole helppoa saada kontaktia, mutta hänellä on yksi ystävä, Aili, joka on töissä kylän baarissa.

Lauttakuski kävi eilen ovella. Vino vene oli mennyt kaupaksi Ørjan viimeiselle saarelle.

Voisit soutaa sen sinne heti aamulla, hän sanoi.

Lauttakuskinkin mukaan ostaja oli erakkosielu. En halunnut kysyä, oliko lauttakuski kuullut niitä huhuja, joita saaresta, piiloluolista ja kuolleista naisista liikkui.

Lauttakuski pyysi, etten kertoisi asiasta kenellekään. Kerroin Ailille. Ihan kaiken varalta, jos en palaisikaan veneen vienniltä ja vesi liikuttelisi minua kuolleena ja kalpeana levän seassa.

Tine jää nauhotteisiin koukkuun ja sotkeutuu niitä kuunnellessaan saaren mysteereihin. 

Kirja oli aika erilainen kuin omat ennakko-odotukseni, ehdottomasti hyvässä mielessä, eli luulin sitä kevyemmäksi mitä se olikaan.

Tämä oli niitä romaaneja, joissa nykyhetki on aluksi vähemmän kiinnostava, mutta heti kun huomaat mitä alkaa pikkuhiljaa paljastua, jäät koukkuun. Sipulia kuorimalla yllätyt aina uudestaan ja kyllä ihailin Sandbergin taitoa punoa henkilöidensä elämät yhteen ja paljastaa juuri oikea määrä kerrallaan. Sellainen kasvattaa nälkää ahmia kirjaa, saada selkoa siitä mitä on tulossa. Hieno tarina!

***

Roy Jacobsen: Näkymättömät

#1 Barrøy

Sitruuna kustannus, 2022

Alkuteos: De osynlige, 2013

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 7 h 38 min

Kirjan kansi kuvaa hyvin sen tapahtumapaikan. Barrøyn perhe asuu yksin heidän mukaansa nimetyllä saarella (vai onko asia toisinpäin?) lähes kahden tunnin soutumatkan päässä pääsaarelta, joka sijaitsee tunturin juurella. Pääsaaren rakennukset näkyvät heille kuin postimerkkeinä, mutta näkyvät sentään. Ollaan vuonossa Norjan luoteisrannikon ulkosaaristossa, ja perheen elämää seurataan 1900-luvun alkuvuosista lähtien. 

Saari ei kuitenkaan ole mikään myrskyluotomainen pieni karikko, vaan huomattavasti suurempi. Kivimuureilla he ovat jakaneet sen heinikkoiset osat yhdeksään hakaan, joissa he pitävät lehmiä, lampaita, kanoja ja välillä myös hevosta. He kasvattavat itse ruokansa ja keräävät visusti talteen kaiken mitä rantaan huuhtoutuu, ja tavaraa kertyy paljon. Kerran he vetävät hevosella maihin kokonaisen ruorihytin, ja Ingrid saa leikkiä sillä kapteenia. He kalastavat ja myyvät sekä tuoretta että kuivattua kalaa, munia ja keräämiään haahkan untuvia. 

Barrøylla kasvaa kolme raitaa, neljä koivua ja viisi pihlajaa, joista yksi on arpinen ja keskeltä paksu kuin tynnyri ja nimeltään Vanhapihla, ja kaikki kaksitoista ovat kallellaan suuntaan, johon itse luonto on ne taivuttanut. 

On myös jokunen pienehkö ja harva koivupuu kumpareella länsisivustalla, ne kohoavat siinä ikään kuin halaten toisiaan ja ovat nimeltään Rakkaudenlehto, mutta harottavat tuulessa joka suuntaan.

Lisäksi saarelaisilla on iso paju, joka kasvaa lähes koko mitaltaan maanmyötäisenä ja on elellyt siinä asennossaan Ruusuhaan ja Rinnushaan rajalla niin pitkään kuin he muistavat. Esi-isät ovat latoneet kiviaidan kaartamaan pajun sivuitse sen sijaan että olisivat raivanneet puun pois aidan tieltä. Se on luultavasti saaren puista ainoa, jota ei yksinkertaisesti voi hakata pois. 

Ingrid on Hansin ja Marian ainoa lapsi, mutta saarella asuu muitakin, eli Hansin iäkäs isä Martin ja Hansin aikuinen sisar Barbro, jolla on mielisairaus joka kulkee heillä suvussa. Sen tähden Barbro ei ole lähtenyt piikomaan eikä mennyt naimisiin, mutta erään tapahtumaketjun myötä hän saa aviottoman lapsen. Silloin saarella asuu jo kuusi ihmistä. 

Elämä ei ole helppoa, mutta se on sellaista mistä Hans pi notää ja mihin Maria on suostunut tultuaan Barrøylle miniäksi. Hans käy talvisin Lofooteilla töissä, kalastamassa, ja Lofooteilla Hans ja Maria olivat tavanneetkin, kun Maria oli ollut siellä kokkina. He toisaalta haluavat olla omissa oloissaan, toisaalta saada tiiviimmän yhteyden pääsaareen, ja niin rakennetaan laituri ja saadaan maitolaiva poikkeamaan Barrøylla, vaikka sitten vain parin tonkan vuoksi. Samalla laivalla kulkevat matkustajatkin, sillä esimerkiksi Ingrid pääsee kouluun jota käydään kaksi viikkoa kerrallaan ja ollaan sitten kaksi viikkoa kotona töissä. Ja töitähän kaikki lapset tekevät, ensin aikuisen mukana, sitten vastuuta kantaen kuten Barbron Lars-poika joka jo 12-vuotiaana on kelpo kalastaja ja työmies. Eikä oikein ollut vaihtoehtoja, kun ensin menehtyi Martin ja sitten Hans. Onneksi ainoaksi aikuiseksi jäävä Barbro osaa kuitenkin tehdä rivakasti töitä, ja Ingridin koulunkäynti jää melko lyhyeen. Hän lähtee piikomaan ruukinperillisen perheeseen, jossa hoitaa kahta lasta, pientä tyttöä joka ei osaa vielä kävelläkään ja muutaman vuoden vanhempaa villiä poikaa. Ingrid luuli silloin lähteneensä Barrøylta, mutta voi pian todeta ettei hänellä ole muuta vaihtoehtoa kuin palata lapsuudenkotiin, mukanaan eriskummallisia tuliaisia. 

Vuodet kuluvat, lapset kasvavat nuoriksi aikuisiksi ja maailmalla myllertää. Toistaiseksi sen vaikutukset saarilla ovat vähäisiä, tai niin he ainakin luulevat.

Olin kiinnittänyt huomiota kirjaan sen ilmestyessä ja ollut siitä kiinnostunutkin, mutta se oli kuitenkin painunut näkymättömiin käyttämässäni äänikirjapalvelussa. Nyt se valikoitui kuunneltavakseni valtakunnallisen e-kirjaston kapeasta valikoimasta, kun sen vain parin päivän jonottamisella sain lainaan. 

Onneksi se tuli vastaani näin, sillä pidin kirjasta aivan äärettömän paljon! Siinä oli hienoa joskin karua luontoa, upeaa tarinankerrontaa ja ihmisiä joissa ei ollut (muutamaa aivan sivuhenkilöä lukuunottamatta) kertakaikkiaan ketään ärsyttävää hahmoa, vaan toivoin heille jokaiselle onnen löytämistä. 

Barrøyn perheen tarina saa vielä jatkoa, eli toinen osa Valkoinen meri on julkaistu ja kolmas osa Rigelin silmät ilmestyi eilen. Sarjassa on neljä osaa, ja vaikka Jacobsen on julkaissut niitä hiljakseen, vaikuttaa siltä että neljäs on myös viimeinen. Ingrid nousee jatko-osissa entistä vahvemmin päähenkilöksi. 

Äänikirjan kuuntelijana harmittaa, että loistava Sanna Majuri vaihtuu eri lukijaan toisesta osasta lähtien. Majurin tapa lukea sopii niin äärettömän hyvin juuri tällaisiin kirjoihin, joissa luonto ja kuvaileva tarinankerronta ovat suuressa roolissa. Silloin 2020 kun aloin kuunnella äänikirjoja, vaikuttava Suon villi laulu oli ensimmäinen Majurin lukema kirja jonka kuuntelin, ja yhdistän hänen äänensä edelleen hyvin vahvasti siihen ja muihin samankaltaisiin kirjoihin.