Anne-Maria Latikka: Valonkehrääjä

Anne-Maria Latikka: Valonkehrääjä

WSOY, 2024

Lukija: Eeva Soivio

Kesto: 7 h 48 min

Kaja ei muistanut tätiään Amaliaa, koska tämä oli ollut niin monta vuotta Ruotsissa, töissä autotehtaalla. Kun Amalia muutti takaisin Suomeen, hän meni töihin ammustehtaaseen. 

Hänen mukanaan tuli hieman Kajaa nuorempi Poju, joka puhui aluksi vain ruotsia. 

Äiti kielsi Kajaa menemästä lähellekään ammustehdasta, mutta Kaja ihaili Amaliaa, joka veti häntä magneetin lailla puoleensa.

Amalia oli myös laulaja, jonka kuva oli oikein levyn kannessa. Tädillä oli Kajan mielestä kaunis ääni, ja nuorina siskokset olivatkin laulaneet yhdessä. Sitten Amalia oli lähtenyt Amerikkaan ja laulanut siellä lavoilla, asia mitä Kajan äiti ja moni muukin paheksui. Jossain siellä oli saanut alkunsa myös Poju, jonka isä oli salaisuus.

Kaja oli koulussa tekemässä pääsiäisaskarteluja, kun ulkoa kuului kova pamaus ja ikkunasta näkyi taivaalle kohoava iso sieni. Ammustehtaasta jäi jäljelle kasa savuavia raunioita ja paljon ihmisiä menehtyi, heidän joukossaan Amalia. 

Poju muutti Kajan perheeseen. 

Kajan isä antoi Pojulle perhoshaavin ja opetti lapsille miten perhosia keräillään, hän tuli tahattomasti istuttaneeksi pojan päähän ajatuksen siitä, miten perhoset tulevat menneisyydestä. 

Silloin valo osui siipien sinisiin silmiin, ne olivat taas elossa ja seurasivat häntä. Tuntui kuin huoneessa olisi ollut vain perhonen ja hän, hän ja perhonen, eikä millään muulla ollut väliä. Mutta hetkessä näky haihtui, ja edessä makasi pelkkä eloton kuori. Kun perhonen oli vielä elossa, sen siivissä oli välähtänyt häivähdys Amaliasta, ja Kaja muisti, mitä isä oli aiemmin kertonut perhosista, miten ne olivat viestintuojia menneisyydestä. Ehkä ne pystyivät siksi kantamaan mukanaan viestejä menneistä paikoista ja ihmisistä, olivathan perhoset mestarilentäjiä, maailman parhaita lentäjiä, Kaja innostui. Samassa hän tunsi töytäisyn olkapäässään, isän. Piti uhrata jotakin tärkeää, että sai mitä toivoi.

Hyvin menee, vielä toinen yläsiipi. Ota uusi neula, isä hoputti ja taputti Kajan päätä.

Saatiin vaeltaja aloilleen, annetaan sen nyt kuivua.

Isä liu’utti suurennuslasia perhosen yläpuolella ja antoi sen lasia kärttävälle Pojulle.

Tämä on tullut etelästä tuulen mukana pitkiä matkoja.

Mikä on vaeltaja? Kaja kysyi ja seurasi sivusta, kun Poju tutki suurennuslasilla tuntosarvia ja karvaista ruumista.

Perhoset voivat tulla kaukaakin. Vaeltaja ei asu täällä vaan lentää muualta joka vuosi. Tämä tuli tänne varmaan etelästä, isä totesi pyyhkien lasejaan paidanhelmaan.

Kaja tarkasteli perhosta, jonka hauraita siipiä oli äsken varonut, eikä tiennyt uskoako asiaa.

Som jag, Poju totesi hiljaa katsetta nostamatta. Jostain kumman syystä Poju oli taas ruvennut puhumaan ruotsia.

Mä vaan tulin Tu-, tu-, Tuhkolmasta, Poju selitti perhoselle.

Poju alkoi pakkomielteisesti kasvattaa perhosen toukkia. Ehkä jostain toukasta kehittyisi uusi laji, valonkehrääjä, jonka tarvitsisi viedä aikaa taaksepäin vain yhden ratkaisevan sekunnin joka kumoaisi räjähdyksen ja Amalia palaisi elävänä. Mutta valonkehrääjä vaatii vastineeksi jotain suurta. Kolmantena mukana olevan, johtajan elkeitä osoittavan Auroran, kanssa he kokeilivat monenlaista uhrausta, mutta mikään ei tuntunut riittävän. 

Lasten lisäksi oleelliseksi osaksi tapahtumia nousee Ukko, joka oli kehitellyt tehtaalla uusia keksintöjä. Ukko sekä kiehtoo että pelottaa lapsia, ja he pitävät miestä jollain lailla syyllisenä tapahtumiin ja etenkin Amalian kuolemaan. Olihan juuri Ukko järjestänyt Amalialle työpaikan tehtaalta. Ukon kotona käydään nuuskimassa, ja pikkuhiljaa selviää monenlaisia asioita. Lopussa kirja sai ihan jännittäviäkin piirteitä.

Lapset päähenkilöinä antoivat kirjailijalle mahdollisuuden sekoittaa tapahtumiin totta ja sadunomaista tarua. Tätä ajalla leikittelyä, perhosmetaforia ja lapsen mielikuvitusmaailmaa oli kirjassa niin paljon, että varsinainen ammustehtaan räjähdys ja sen vaikutukset perheille jäivät kirjassa ikään kuin taustakohinaksi. Valonkehrääjä ei ole romaani Lapuan ammustehtaan kaltaisesta räjähdyksestä, vaan enemmänkin jonkinlainen psykologinen romaani joka ammentaa symboliikasta ja niin nuorten lasten ajatusmaailmasta, missä kuoleman todellisuus ja oma sekä toisten lasten mielikuvitus kietoutuvat vielä yhteen. 

Valonkehrääjän jättämät hieman ristiriitaiset fiilikset tulevat itselleni juuri tästä. Koska missasin Lapua-elokuvan viime syksynä, ajattelin kuunnella tämän kirjan, mutta oli virhe millään tapaa rinnastaa näitä. 

Valonkehrääjä on hieno ja viimeisen päälle hiotun oloinen esikoisromaani.  Lyhyehkö kirja piti sisällään kertomuksen, joka tuntui paljon mittaansa pidemmältä. Siihen vain pitää tietää tarttua oikeista lähtökohdista, että se vastaa kohdennetummin omanlaisensa kirjan kaipuuseen. Jos mahdollista, lukisin kirjan ennemmin kuin kuuntelisin.