Sari Aro: Nukkuvan jättiläisen laakso

Sari Aro: Nukkuvan jättiläisen laakso

Gummerus, 2022

Lukija: Vuokko Hovatta

Kesto: 11 h 58 min

1929, Rio de Janeiro

Alina oli matkannut monta viikkoa laivassa Fanni-tädin ja tämän miehen Johanin kanssa päätyäkseen uuteen maailmaan. Hän oli vasta kahdeksanvuotias, äiditön tyttö ja odotti kovasti paluuta Suomen kotiin. Ensimmäisellä koulutunnilla opeteltiin portugalia, ja Alinasta tuntui ettei hän koskaan oppisi kieltä.

Penedo oli suomalaisten siirtokunta, onnela, ja he olivat sen ensimmäisten asukkaiden joukossa. Säännöt olivat tiukat: ei lihaa, ei kahvia, ei alkoholia ei kemiallisia aineita, ei mitään muita lääkkeitä kuin yrttejä. Väki oli jakaantunut kahtia, ikään kuin tiukasti sääntöjä noudattava hoviväki ja harhailijat, jotka muistivat vielä liian hyvin koti-Suomessa naukkaillut pullot ja nahkiaiset. Oli tärkeää valita puolensa, vaikka Fanni ei olisi halunnut. He päätyivät liittymään hoviväkeen, ja saivat sen tähden hyvän rinnetontin jolle rakentaa oma talonsa.

Fanni oli kieltänyt Alinaa menemästä yksin joenrantaan, sillä virta saattoi viedä vaikka hevosen mukanaan. Mutta Alina ei voinut mitään sille, että pakanoiksi kutsutut, pyykkiä joelle pesemään tulevat naiset kiehtoivat häntä. Naisten mukana kulki pieni tyttö, jolla oli lyhyet sykeröiset hiukset kuin karhunvadelmat. Rohkea tyttö hakeutui Alinan seuraan ja he ystävystyivät hetkessä. 

Aina kun Alina ei käynyt kotikoulua, hän meni jokirantaan tapaamaan Desiretä. Sana sanalta, äänne äänteeltä, kirjain kirjaimelta Desire opetti Alinalle portugalia. O-kirjain avasi sanojen lopussa suljetun kehänsä U:ksi. U:ksi muuttui myös L. R siirtyi kielen kärjestä rahisemaan kitalakeen, hurina muistutti isän kuorsausta. S soi välillä kapeana kuin hienoilla neideillä, joissakin sanoissa se suhisi leveästi kuin tuuli kaislikossa. Osa äänteistä puhkesi nenän kautta. Aluksi Alinan oli vaikea juoksuttaa äänteitä nenän kautta ulos, ja ensimmäisillä kerroilla sieraimista hyppäsi nasaalin sijaan vain kuivettuneita kikkareita. 

Sitkeän harjoittelun jälkeen Alina tavoitti nenäkielen ja äänteet löysivät oikeat reittinsä. Desiren maailma alkoi avautua hänelle. Kahvintuoksuinen maa, maankuoren kulta, jokisuistojen matelijat, sademetsän korkeimmassa latvassa pesivä grevista, kilejä sieppaava harpyija valkosulat vatsanpeittona. Kuumeinen tanssin poljento, joka teki köyhästä kuninkaan, vaivaisesta terveen. Sormien lomassa kiirehtivät rukousnauhat, puisiin helmiin kuvioidut neitsyet, pyhimyksistä pyhimmät. 

Fanni ei katsonut tyttöjen ystävyyttä hyvällä, ja siirtokunnassa puhuttiin, että Alinan kautta leviää pakanauskonto. Samat pahat kielet puhuivat, ettei tyttö edes ole Fannin ja Johanin, vaan ostettu lapsi. Ostettu vai otettu, kumpi oli pahempi Alina mietti ja oli edelleen pahoillaan siitä, että isä oli antanut hänet Fannin mukaan. Annettu on arvoton, ostettu sentään hintansa väärtti, mutta ei kai isä hänestä kuitenkaan ollut maksua ottanut? Desiren kanssa leikkiessään hän kuitenkin unohti kaiken muun, unohti kotimaan, isän, ostopuheet, tirskuvat ja koppavat johtajan tyttäret jotka eivät halunneet ystävystyä hänen, lahkolaisen lapsen kanssa.

Elämä siirtokunnassa kävi monella tapaa haasteellisemmaksi. Johtaja kiristi sääntöjä, mitään eläinperäisiä tuotteita ei olisi saanut enää käyttää, mutta Fanni leipoi silti salaa pullaa. Todelliset koettelemukset olivat edessä, kun sato meni heinäsirkkojen suuhun ja se oli vasta alkua.

Kirja jakautuu kahteen osaan. Toisessa Alina on varttuneempi ja lähtenyt siirtokunnasta Rio de Janeiroon. Pidin paljonkin ensimmäisestä osasta, mutta Rioon siirtyminen muutti tarinaa kovasti enkä pitänyt sen käänteissä oikeastaan mistään, sisältö oli kovin surullista. Toisaalta molempien osien elämä onnetonta eri tavoin, mutta alussa oli sentään lapsuuden viattomuus ja Alinan ystävyys paikalliseen tyttöön. Siinä mielessä hyvä ratkaisu, että Alina oli alussa lapsi eikä aikuinen, niin aikuisia rankemmin koskevat tapahtumat suodattuivat lapsen kautta.

Kirjan esikuvana on kirjailijan puolison isovanhemmat, jotka matkasivat ensimmäisten joukossa brasilialaiseen siirtokuntaan. Lopussa on lueteltu myös lukuisia kirjalähteitä.

Kuuntelin viime vuonna vastaavanlaiseen argentiinalaiseen siirtokuntaan sijoittuvan kirjan Maa kuin veri, ja näitä tuli luonnollisesti verrattua. Olin ollut siinä käsityksessä, että Nukkuvan jättiläisen laakso on ellei nyt viihteellisempi niin ainakin enemmän seikkailullinen kirja, mutta käsitys muuttui kyllä kovasti. Molemmat kertovat näistä onneloista karua kuvaa, joka on ilmeisen realistista. 

Sijoitan kirjan ainakin toistaiseksi HelMet-haasteen kohtaan 37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole.