Alex Schulman: Eloonjääneet

Alex Schulman: Eloonjääneet

Nemo, 2021

Alkuteos: Överleverna, 2020

Suomennos: Jaana Nikula

Heitä on kolme veljestä, kaikki jo aikuisia, ja he palaavat yhdessä kesämökille, jossa eivät ole käyneet pariinkymmeneen vuoteen. Äidin toive oli ollut, että hänen tuhkansa siroteltaisiin mökille, ja nyt on tullut aika. Tämä nykyhetki kestää yhden vuorokauden, ja se kerrotaan lopusta alkuun, niin että aina paljastuu vähän lisää siitä, miten päädytään tilanteeseen josta kirja alkaa. Siinä poliisiauto ajaa hitaasti ruohottunutta traktorinuraa kohti mökin pihaa. 

Sinivalot vilkkuvat korkeiden oksien yllä.

Siinä välkkeessä on jotakin... järven yllä kohoavat siniset vuoret ja poliisien sinivalot ovat kuin suoraan taulusta. 

Poliisi astuu muutaman askeleen taloa kohti ja pysähtyy. Yhtäkkiä hän menee ymmälleen ja katselee näkymää. Kolme miestä istuu rinnakkain kiviportailla, jotka johtavat talon ulko-ovelle. He itkevät ja kaulailevat. Heillä on yllään puku ja solmio. Heidän vierellään nurmella on tuhkauurna. Hän saa katsekontaktin mieheen, joka nousee seisomaan. Kaksi muuta jää istumaan ja syleilemään toisiaan. He ovat märkiä ja rähjäisenoloisia, poliisi oivaltaa miksi ambulanssi on kutsuttu paikalle.

"Minun nimeni on Benjamin. Minä soitin."

Siihen, että he lakkasivat käymästä mökillä on syynsä, ja ne syyt pitävät sisällään lapsuuden traumoja. Veljeksistä keskimmäinen, Benjamin, käy edelleen terapiassa. He ovat myös etääntyneet toisistaan, eivätkä pidä enää yhteyttä.

Toisessa aikatasossa veljesten lapsuudessa yksi tietty kesä nousee merkitykselliseksi.

Pojat olivat "tallessa" mökillä kesän alusta loppuun, mutta samalla he olivat myös aika tavalla heitteillä. Veljesten suhde vanhempiinsa oli kaikkea muuta kuin helppo. Äiti oli ailahteleva, isä vaativa ja pelottavakin, ja molempien alkoholinkäyttö oli pitkälti kaiken takana. Vanhemmat istuivat päivät pitkät auringossa ja aina vierekkäin valkoisissa muovituoleissaan koska molemmat halusivat katsella järvelle. Vieressä oli kylmälaukku, joka piti vodkan sopivasti viileänä. Öisin tapeltiin, välillä niin rajusti, että Benjamin pelkäsi heidän eroavan. Perheeseen kuului myös pieni Molly-koira, joka oli aivan erityisesti äidin lelliikki.

Sinä tiettynä kesänä Pierre on seitsemän, ja hakee vielä kovasti äidin huomiota. Välillä äiti ottaa syliin, välillä käskee pois. Benjamin on yhdeksän ja tarkkailee jatkuvasti vanhempiensa mielialoja. Nils on kolmentoista ja pysyttelee omissa oloissaan. Heille oli asetettu rajoja, sinä kesänä isä halusi heidän olevan aamusta iltaan ulkona, eivätkä he esimerkiksi saaneet mennä syvälle metsään. 

He kulkivat syvemmälle metsään. Hän muisti myöhemmin, että Pierrellä oli valkoinen paita, joka lepatti vyötäröllä, vaikka äiti oli työntänyt sen huolellisesti housunkauluksen alle. Hän muisti, että polulla oli juuria, jotka muistuttivat vanhuksen sormia. Hän muisti, että he kuulivat käen kukkuvan jossakin mäntyjen välissä ja matkivat sitä. Hän muisti, että he raapivat puusta kaarnaa ja päästivät sen puroon joka juoksi metsäistä rinnettä pitkin järveen. He kapusivat rinnettä ylöspäin ja osuivat kapealle polulle, joka johti sähköasemalle vaikkei kukaan ollut erityisesti halunnut mennä sinne tai ei ollut ainakaan sanonut sitä ääneen. He kuulivat sähkön hurinan jo kaukaa, se oli kuin etäistä urkujen soittoa. Matala ääni voimistui ja syveni heidän lähestyessään ja pian he jo näkivät ison metallirakennelman huipun kimaltavan auringossa. 

Aikuinen Benjamin kantaa sisällään traumaa, tapahtumaa siitä kesästä, jotain mitä ei ole käsitelty ja hoidettu silloin kun ja sillä tavalla kuin olisi pitänyt. Menneistä on vaiettu, ja Benjamin muistaa jotkut tapahtumista omalla tavallaan. 

Jopas oli hurja tarina rikkinäisestä lapsuudesta, kolmen eri pojan, kaikilla omanlaisensa muistot tapahtumista. 

Kirjassa oli alusta loppuun kantava jännite ja sen rakenne oli erikoinen, erittäin toimiva, puhumattakaan lopusta jossa oli melkoinen twisti. Jonoon vain ne jotka väittävät, että tiesivät mitä on tulossa. 

Schulman on taitava kirjoittaja, ei tulisi mieleenkään jättää hänen kirjojaan väliin. Eloonjääneet luin kesällä 2021, ja raapustelin jutulle raamit ympärille myöhemmin.

Ennen Eloonjääneitä Schulmanilta oli suomennettu kaksi autofiktiivistä  kirjaa.

Unohda minut, 2017 kertoo hänen äitinsä alkoholismista. Olen sen lukenut, mutta bloggaus jäi tekemättä.

Polta nämä kirjeet, 2020, kertoo äidinisä Sven Stolpen tyranniasta.

Eloonjääneet ilmeisesti ammentaa joltain osin omista kokemuksista, muttei kuitenkaan ole samaan tapaan autofiktiivinen. Luojan kiitos.