Laura Andersson: Kuolema Kulosaaressa

Laura Andersson: Kuolema Kulosaaressa

Lili Loimola ratkaisee #1

Otava, 2022

Lukijat: Elena Leeve, Mikko Kauppila

Kesto: 12h 27min

Lili oli viettänyt sotavuodet suomalaisen perheen kotiapulaisena Amerikassa, mutta palasi nyt sodan päätyttyä Helsinkiin tietämättä silti mitä oikein ryhtyisi tekemään. Hän oli jo 37-vuotias ja oli päätellyt, että hänellä olisi kaksi vaihtoehtoa, etsiä joko aviomies tai piian pesti. Jälkimmäisen olisi luullut järjestyvän nopeammin, mutta kohtalo, vai sittenkin järki, päätti toisin. 

Hetken kuluttua pistin nenäni matkustajakodin pieneen, kalseaan keittiöön ja näin siellä tuoreen aviomieheni, Riku Loimolan. Hän asusteli talon miesten puolen huoneessa seuranaan joukko rakennuksille saapuneita työmiehiä ja muuan yksinäinen lähetyssaarnaaja. 

Riku istui korpunpala kädessään kolhiintuneen ruokapöydän ääressä ja katseli minua virnistellen sen näköisenä, että hän tiesi jotakin mitä minä en tiennyt. 

- Minulla on ehdotus ja luulen, että innostut siitä, hän sanoi.

Riku oli viihtynyt Kaliforniassa toistakymmentä vuotta ja elättänyt itsensä siellä sirkustaiteilijana. He olivat tutustuneet laivalla ja auttaneet matkalla erästä pankkiiria jota oli kiristetty, ja saaneet tältä palkkion avustaan. Niinpä he ajattelivat voivansa ryhtyä yksityisetsiviksi ja nyt Rikun puheille oli pyrkinyt Joakim Holm, mies joka niin ikään tarvitsi apua joltain muulta taholta kuin poliisilta. Holminkin tapaus liittyi kiristykseen, mutta niin, että hän itse oli se kiristäjä.

Koska kiristyksen kohde oli ollut yhteydessä poliisiin, oli Holmia alkanut kaduttaa ja pelottaakin mahdollinen kiinnijääminen seurauksineen. Lilin ja Rikun toimeksianto oli hankkia todisteet, eli kiristyskirjeet takaisin Henry Aaltokoskelta, varakkaalta liikemieheltä jolla oli suuri talo Kulosaaressa. 

Talossa asuivat Henryn lisäksi hänen pyörätuolissa oleva äitinsä Helena sekä aikuiset sisarensa Adele ja Amelia. Sisaruksilta illalliskutsun manipuloiden he pääsivät Aaltokoskien juhliin, sillä Henryn työhuoneesta he tahtoivat kirjeitä ensimmäiseksi etsiä. Yläkerrassa omine lupineen nuuskinut Lili sai selville, että palvelusväkeen kuulunut neiti Salonen oli ollut kateissa jo pari päivää, ja vaikka Aaltokosket olettivat hänen vain lähteneen, muut työntekijät eivät siihen uskoneet. Lili pääsi käymään piikatytön huoneessa ja kun Lili totesi tytön kadonneen pelkässä yöasussaan, pystyi siitä tekemään päätelmiä lähdön vapaaehtoisuudesta. 

Juhlissa he tutustuivat myös komisario Huhtaan, jonka kanssa he ryhtyivät myöhemmin yhteistyöhön tietojen vaihdon merkeissä. Riku ei ollut tästä käänteestä yhtä innostunut, sillä tuolloin 1940-luvulla Rikun kaltaiset homoseksuaalit olivat öisten ratsioiden kohteena, olihan kyseessä silloin vielä rikollinen toiminta joka tuli kansakunnasta kitkeä. Myös Joakim Holm oli kiristänyt Aaltokoskea nimenomaan uhaten paljastaa tämän valtavirrasta poikkeavat seksuaaliset mieltymykset. 

Kirjeiden etsintä jäi kuitenkin taka-alalle, kun neiti Salonen löytyi murhattuna talon puutarhasta. Puutarhuri Hongisto ei tainnut muutenkaan olla järin hyvä työssään, sillä puutarha oli päässyt harvinaisen huonoon kuntoon. Komisario Huhdalla ja Loimolan pariskunnalla oli monia epäiltyjä puutarhurista nuorta neiti Aaltokoskea kosiskelevaan upseeriin. 

Kirjan kansi on hieno, ajankohtaa ilmentävä. Kirja itsessään oli liian pitkä, tuntui jaarittelevan loputtomiin ja valitettavasti aloin pitkästymään sen hitaaseen etenemiseen. Loppupuoliskolla kelasin kerralla tunnin eteenpäin epätoivoissani enkä jälkikäteen kokenut menettäneeni mitään. 

Olisin toivonut Kauppilan lukuosuuksien olevan pidempiä, sillä Leeve oli poikkeuksellisen tasapaksu puurtaja lukijaksi, etenkin näyttelijäksi. Sanna Tahvanaisen Mitä perhoset tekevät sateella -kirjassa muistaisin hänen suoriutuneen ihan merkittävästi paremmin, puhumattakaan nuortenkirja Ihanasta, jonka kuuntelin Helmet-haasteeseen. Oli ihan pakko kuunnella hetki tuota Tahvanaisen kirjaa ja kyllä niissä on ero, mistäköhän sitten johtuu. Myös äänikirjasovelluksessa hänen lukemistaan oli jonkin verran suomittu, joku oli jopa jättänyt kirjan heti kesken sen tähden. 

Suomalaiset eivät toki pidä yhtä näytellyistä äänikirjoista kuin englantilaiset / amerikkalaiset, mutta ääneensä voi silti päästää lämpöä, väriä ja jopa intonaatiota, kyllä se kuitenkin meidän normaaliin puhekieleemme kuuluu, eikä silti tarvitse kuiskata, huutaa tai puhua "lapsenkielellä" lasten, ja möreästi miesten repliikkejä. 

Kaiken kaikkiaan, koska kirjoja ilmestyy niin paljon, uskon Lili Loimolan ratkovan jatkossa ilman minua yleisössään, ellei todennäköisesti ilmestyvän kakkososan juonikuvio ole aivan erityisen herkullinen. Kaikesta ei tarvitse pitää, eikä kaikkea ehdi kuitenkaan lukea.