Sivut

Sivut

sunnuntai 31. tammikuuta 2021

Anni Kytömäki: Margarita




Joen avaruus on laaja ja vieras, mutta kuoren suojassa en pelkää mitään.

Margaritassa on kolme takakanteen esille nostettua henkilöä, joista Senni on se eniten esillä oleva. Eletään aivan 1950-luvun alkua. Senni on Kankariston kylpylän hieroja, kuten isänsä häntä ennen. Isä hänet on työhön kouluttanutkin ja hänet Senni myös välillä näkee, opastamassa ja neuvomassa, haamun tai aavesäryn kaltaisena, sillä isä on kuollut sotavuosina. 

Mikko on sotilas, joka palaa kenttäsairaalasta takaisin rintamalle, päätyen muutaman muun kanssa pitämään erämaatölliä tukikohtanaan. 

Usein vasta kotirintamaa ajatellessani muistan, että olemme erämaassa odottamassa. Tuuli kohahtaa latvuksissa ja joki humuaa samoin sävelin kuin miljoona vuotta sitten, mutta meidän korviimme ehtiessään äänet kajavat näkymätöntä uhkaa. Sointi on niin vaimea ettei sitä aina huomaa, mutta kun sitä havahtuu kuuntelemaan, ei muuta kuulekaan. Odotamme jonkin tai jonkun murtuvan. Odotamme jotain mikä on tulossa ja tiedämme, että se ei ole hyvää.

Antti on Kankariston kylpylän kesävieraan Einar Kairamaan poika, joka sotavuosina tutkii Karjalan metsiä. Rauhan tultua ja rajan siirryttyä lännemmäs hän jatkaa metsähallituksen töissä, suunnittelee laajoja hakkuita ja päättää säästettävistä metsistä.

Näiden kolmen tiet kohtaavat eri tavoin. 

1950-luvun kylpylä kesänviettopaikkana oli ympäristö jossa viihdyin lukijana ja jossa uskoisin viihtyneeni myös tuolloin. Tunnelma siellä vaikutti verkkaudellaan iltapäiväkahveineen kuin vastineelta brittiläisen paremman väen kesänviettoon vastaavana ajankohtana. 

Ilman minkäänlaista, edes rivien välissä paasaamista, kirja on upeasti luonnonsuojelun puolestapuhuja. Senni osoittautui melkoiseksi "kettutytöksi" itsekin.

Mutta. Olen nähnyt kommentteja, että henkilöt jäivät etäisiksi ja allekirjoitan tämän. Senniäkin tunsin seuraavani kuin jostain nurkan takaa, kuin salaa, kuin minun olisi pitänyt varoa ettei hän.näe minua, säpsähdä ja vetäydy kuoreensa ja tarina jää kesken. Sen tähden, kauniista kielestä ja hienosta tarinasta ja lukuelämyksestä huolimatta tämä ei kuitenkaan ole 2020 paras lukemani kirja. Sijoittuuko se kolmen kärkeen, selviää kohta kun pääsemme äänestämään Blogistanian Finlandiasta.


Klassikkohaaste - Juhani Aho: Papin rouva



Kirjabloggaajien klassikkohaaste järjestetään nyt kahdettatoista kertaa. Minulle tämä on seitsemäs kerta mukana ja viime kerralla sain kunnian vetää haastetta, mikä oli hieno kokemus!

Tällä kertaa haastetta isännöi Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregorius. Haasteen.koonti löytyy hänen blogistaan tästä linkistä, joten jos mietit minkä klassikon lukisit, löydät koonnista lisää inspiraatiota. 

Sitten omaan kirjaani, joka on edellishaasteen tavoin kotimainen helmi.





Juhani Aho: Papin rouva
Julkaistu: 1893
Äänikirjan julkaisija: SAGA, 2020
Lukija: Mona Kortelampi
Kesto: 7 h 30 min


Tyynelän talo sijaitsi kauniilla paikalla, etenkin.kun sitä järvenselältä lähestyi. 

Rannasta vei ruispellon halki polku itse pappilaan joka siellä vähän ylempänä tuuheiden, korkeiden koivujensa keskessä paistoi kuin mansikka mättäästään.
Koko tuossa maisemassa oli jotain omituisen pehmoista ja vienoa joka tuntui tuoksahtavan esiin jokaisesta, sen pienimmästäkin poimusta. Tuo pienoiskokoinen uimahuone valkoisine, hiekkaan laskeutuvine portaineen, vaaleansininen venhe joka kaarevan sulavana lepäsi omilla siloisilla teloillaan, ruispelto polkuineen vatukkoaidan varrella, tuo kukkaspuutarha pellon ja rakennuksen välillä ja etupäässä itse rakennus. Se oli kuin hienon naiskäden muodostelmaa. 
Mutta samalla lähti siitä kuin aavistus jostain selittämättömästä surumielisyydestä.
Hiljaisena, tyynenä ja vähän viileänä iltana tuntui siltä, kuin olisi sen asukkaan pitänyt istua käsi posken varassa, pää alakuloisesti kallellaan, mielessä joku salainen, sanaton kaiho.

Talo oli omassa rauhassaan, aivan lähettyvillä ei ollut pitäjän muita taloja ja lähimpään kaupunkiin oli päivän matka. Tyynelää asui pastori Aarnio vaimoineen ja palvelijoineen. Papin tytär Elli oli viisi vuotta aiemmin mennyt vihille Mikko Aarnion kanssa niin että oli äitinsä jalanjälkiä seuraten papin rouvaksi ryhtynyt. 

Ellin ensirakkaus, nuori, kaunis ja eloisa ylioppilas Olavi Kalm, joka kerran oli tullut hänen isänsä vieraaksi, oli ollut hyvin erilainen kuin hänen aviomiehensä. Kalmin mukana oli heille saapunut uusi apulaispappi, joka puolestaan oli epävarma ja epämiellyttävä ja jota he olivat Kalmin paripäiväisen vierailun ajan sen tähden yhdessä ylenkatsoneet.

Elli olisi halunnut mennä vihille sellaisen kanssa jota oikeasti rakastaa, mutta äiti oli häntä toisin neuvonut. Harvoin saa nainen elämässä mitä haluaa, ksnnattaa siis valita sellainen jota sietää. Ja niin Elli oli äidin myötävaikutuksesta suostunut apulaispapin kosintaan. Hän oli pitkään odottanut jotain sykähdyttävää tapahtuvaksi, mitä vain, mutta kuukaudet ja vuodet olivat kuluneet rakkaudettomassa, lapsettomassa liitossa. 

Pappilassa Ellillä oli tapana päivittäin käydä katsomassa ohi lipuvaa reittilaivaa, jonka koki olevan ainoa yhteytensä ulkomaailmaan, siihen josta hän kirjoista lueskeli ja jossa hän uskoi ihmisten elävän onnellista, täyteläisen rikasta elämää. Elli haaveili, että jonain päivänä laiva pysähtyisi heillä ja toisi mukanaan elämää. Ja nyt, kaikkien näiden yksinäisten vuosien jälkeen, oli hänen miehensä saanut kirjeen. Heille tulisi kesävieras joka sai Ellin sydämen lepattamaan ja Ellin järjestelemään kodin aivan erityisen kauniiksi. 

Elli oli seurannut ylioppilas Kalmin elämää lehtien kautta, tiesi tämän kierrelleen ulkomaillakin. Nyt tuo maailmanmies istui hänen emännöimässään ruokapöydässä näyttäen yhä komealta, joskin vakavammalta ja saaden hänen oman miehensä näyttämään entistä värittömämmältä, kömpelömmältä ja sivistymättömämmältä. Illan mittaan Elli huomasi, että vieraskin alkoi enemmän vain hänen kanssaan keskustella, kuin olisi suhtautunut pastoriin edelleen vähän ylenkatsoen. 

Olavi oli ryhtymässä estetiikkaa käsittelevän väitöskirjansa tekemiseen,  Pappilan rauhassa hän saisi keskittyä työhönsä, tai niin hän luulee. Pitäjässä on kauniita neitoja souturetkille lähtijöiksi eikä aikaakaan kun Olavissa herää ajatus, Ellikö on häntä rakastanut kaikki nämä vuodet?

Mutta jos niin on, niin on se todellakin suurta, on traagillista. Miten hän on mahtanut kärsiä, miten onneton on hän mahtanut olla. 
Ja hän näki taas nuo kalpeat kasvot verannan lasin takana. Ne olivat nuo samat kasvot ja niissä se sama ilme jotka hän oli nähnyt vierellään maantiellä ja jotka olivat jääneet rantaveräjälle kun he menivät Liinan kanssa soutelemaan.
Hän oli tässä ehkä likellä syvempää elämän tragediaa kuin mitä hän oli osannut ajatellakaan. Eiväthän ne ole verisiä tällaiset draamat, mutta kuinka ne mahtavat kuihduttaa ja imeä pois elämän ytimen. Se joka kärsii, eihän hän voi ottaa ainoatakaan askelta eteenpäin. Hänen täytyy jäädä tyytymättömyyteensä hivuttavaa tautia sairastamaan ja litistyä velvollisuudentuntonsa painon alle. Ja tuo äänetön kärsimys, se tässä on niin suurta, sanoi Olavi itsekseen.  

Siitä on jo 6,5 vuotta, kun luin Juhani Ahon Papin tyttären, jonka jatko-osa Papin rouva on. Tarkoitus oli lukea Papin rouva heti perään, mutta positiivisinkaan ihminen ei taida kääntää näitä vuosia muotoon "kohta perään", niinpä sanoisin, että Papin rouvan valinta klassikkohaasteen kirjakseni on todellakin haasteen ytimessä, siellä itsensä haastamisessa ja klassikon selättämisessä. 

Ei tosin sillä, että Papin rouva sen enempää kuin Ahon kirjat yleensäkään olisivat erityisen selättämisen tarpeessa. Teksti on toki vanhanaikaisuudessaan verkkaista, mutta sujuvaa luettavaa ja vaikka sanat ovat monesti vanhanaikaisia, ne ovat helposti ymmärrettävissä. 

Papin rouvaa on verrattu Gustave Flaubertin Madame Bovaryyn ja on helppo nähdä miksi. Luin Madame Bovaryn heti ensimmäiseen klassikkohaasteeseen joka pidettiin heinäkuussa 2015. Kirjojen rouvia, Emma Bovarya ja Elliä, yhdistävät oman aikakautensa tiukat raamit, onnettomat avioliitot ja paremman perään haikailu. Molemmat olivat aviomiesvaintoihinsa pettyneitä, Emma tosin oli aluksi ollut rakastunut mieheensä mitä Elli ei ollut koskaan, mutta viimeistään muutaman avioliittovuoden jälkeen molemmat kokivat miehensä valjuiksi ja näkivät muut kiinnostavampina. Erilaisuuksiakin heissä oli, Emma tavoitteli seurapiirejä ja vaurautta, minkä takia hänestä ei ollut helppo pitää, kun taas Elliä kohtaan tunsin lukijana sympatiaa. 

Elli olisi järkyttynyt jos kuulisi nykypäivän avoliitoista ja avioeroista. Mutta mikä itselleni jäi tästä päällimäiseksi mielikuvaksi, oli se, miten paljon sekä Elli että Olavi sanoittivat mielessään toisen tunteita ja tekivät toisen käytöksestä päätelmiä siitä, oliko toinen häneen rakastunut vai ei. Tämän kiertelyn ja kaartelun taidon osaamme yhtä hyvin vielä tänä päivänä, joten siltä osin mikään ei ole muuttunut.


sunnuntai 24. tammikuuta 2021

Tommy Orange: Ei enää mitään


Tommy Orange: Ei enää mitään
Aula & co, 2020
Alkuteos: There There
Suomennos: Jussi Korhonen
Lukijat: Tuija Kosonen, Martti Ranin
Kesto: 9 h 8 min
Kuuntelin kirjan Nextoryssa.


Alkuperäiskansojen verimäärälait säädettiin vuonna 1705 Virginian siirtokunnassa. Jos oli vähintään puoliksi intiaani, ei nauttinut samoja oikeuksia kuin valkoiset. 

Halusin keskelle joulunhöttöisiä viihderomaaneja kuunnella "jotain vähän vakavampaakin" ja otin kuunteluun Tommy Orangen esikoiskirjan, jota on viime aikoina näkynyt kirjablogeissa ja instagramissa ja jota on kommentoitu kehuvaan sävyyn. Melkoisen järisyttävän kuuntelukokemuksen sainkin. Heti alussa Orange löi pöytään niin yksityiskohtaisia faktoja intiaanien kokemista vääryyksistä, että kuuntelin järkyttyneenä. Tiedän toki jotain kaltoinkohtelusta, reservaateista sekä alkuperäiskansojen alkoholi- ja mielenterveysongelmista (koskien myös mm inuiitteja), mutta näin konkreettisena asioita ei ole aiemmin eteeni levitetty. 

Ei enää mitään lähtee faktoja esittelevän prologin jälkeen tutustuttamaan lukijaa kahteentoista intiaaniin, jotka ovat tavalla tai toisella osallistumassa vuosittaiseen powwow-juhlaan. Osa heistä liittyy toisiinsa sukulaisuussuhtein, mutta punaisena lankana kaikilla on kuningas alkoholi tai jokin muu riippuvuus.

Esimerkiksi Tony Loneman on 21-vuotias mies joka sairastaa FASia eli sikiön alkoholioireyhtymää, joka on seurausta äidin raskaudenaikaisesta alkoholinkäytöstä. 

Mä olen nyt 21, mikä tarkoittaa että voisin dokata jos haluaisin. Mutta en halua. Ajattelen sen niin, että sain juoda tarpeeksi äidin mahassa kun olin vauva. Olin siellä kännissä, vittu kännissä vauvana. 

Dene Oxendene oli ollut kolmentoista, kun hänen enonsa teki kuolemaa liiallisen, pitkään kestäneen alkoholinkäytön seurauksena. Eno oli halunnut dokumentoida oklahomalaisten intiaanien tarinoita ja nyt Dean oli hakemassa apurahaa tehdäkseen vastakohdan kaikista stereotypioista, dokumentin cityintiaaneista. Hän aikoo pystyttää powwwow'hun kojun haastatellakseen siellä ihmisiä. 

Muita henkilöitä on muun muassa Edwin Black, nettiriippuvainen, reilu kolmekymppinen mies. Hänen äitinsä Karen käy töissä intiaanikeskuksessa ja sai sitä kautta pojalle töitä powwown järjestelyissä. Opal Viola Victoria Bear Shield ja hänen siskonsa Jacquie Red Feather ovat cheyenneja. Jacquie toimii päihdeneuvojana New Mexicossa, on ollut itsekin selvin päin taas huimat 10 päivää. Opal huoltaa Jackien kolmea lapsenlasta, poikia joita Jackie ei ollut koskaan tavannut. 

Yhteistä heille kaikille on myös se, että he ovat ottamassa osaa Oaklandissa pidettävään suureen powwow'hin. 

Matkustamme powwow-tilaisuuksiin kaikkialta maasta, reservaateista ja kaupungeista, Ranger-joelta, kasarmeilta, puebloista, laguuneilta ja säätiöiden hallitsemilta alueilta reservaattien ulkopuolelta. 
...
Powwowt keksittiin, koska tarvittiin yhteistä paikkaa johon mahtuisivat kaikki heimot ja vanhat tavat, ja jossa voisi ansaita rahaa. Tarvittiin omaa paikkaa jonka vuoksi puurtaa, valmistaa koruja, laulaa lauluja, tanssia ja rummuttaa. Powwowt jatkuvat, koska meillä on harvoja yhteisiä kokoontumispaikkoja, paikkoja joissa voimme nähdä ja kuulla toisiamme. 
...
Olemme tulleet mailien päästä. Me olemme tulleet monen vuoden, sukupolven ja ihmisiän päästä verhoutuneena rukouksiin ja käsin punottuihin nahkavaatteisiin jotka on koristeltu helmiäisin, sulin, palmikkopunoksin, siunauksin ja kirouksin. 

Orangen kirja oli hieman haastava seurattava äänikirjana. Piti kirjoittaa aika paljonkin muistiinpanoja, kun henkilöiden väliset suhteet oli kuunnellessa haastavaa pitää mielessä eikä voi selata samalla tavoin kuin lukukirjassa. 

Kirja oli monin tavoin silmiä avaava. Lopun erityisen väkivaltainen, käsistä riistäytyvä tilanne jäi minulle niin vahvaksi jälkimauksi, että se vaikutti kokonaismielikuvaani kirjasta. 


S. K. Tremayne: Jääkaksoset



S. K. Tremayne: Jääkaksoset
Otava, 2019
Alkuteos: The Ice Twins, 2017
Suomennos: Oona Nyström
Lukijat: Johanna Kokko, Jussi Puhakka
Kesto: 11 h 37 min


Kun synnyttää kaksoset, vieläpä identtiset, tulee synnyttäneeksi geneettisiä supertähtiä. Ihmisiä, jotka ovat uskomattomia jo siksi, että he ylipäätään ovat olemassa. Uskomattomia, ja erilaisia kuin muut. Isäni antoi heille jopa lempinimen, Jääkaksoset, koska he syntyivät vuoden kylmimpänä ja kuuraisimpana päivänä ja heidän silmänsä olivat jäänsiniset ja hiukset lumivalkeat. 

Angus ja Sarah Moorcraft olivat onnelliset vanhemmat, jotka asuivat ja työskentelivät Lontoossa. Mutta sitten heitä kohtasi pahin tragedia, mikä vanhempaa voi kohdata.

Toinen kaksostytöistä oli pudonnut parvekkeelta ja menehtynyt. Jäljelle jääneistä toinen, se eloisampi, oli ollut onnettomuuden jälkeen hyvin hiljainen, ujompi, varautuneempi, kovin kuolleen siskonsa kaltainen, mutta Sarah oli laittanut sen surun piikkiin. Mutta tytön oudot puheet ja jopa se, miten perheen koira käyttäytyy Kirstyn seurassa kuten aiemmin Lydian lähellä, saivat jopa Sarahin epäröimään. Siinä missä ihmisten, jopa heidän vanhempiensa, voi olla haastavaa erottaa identtisiä kaksosia toisistaan, menee koirilta tunnistamisen oppimiseen vain muutama viikko, kiitos hajuaistinsa. Sarah miettii ovatko he tehneet ksmalan virheen, muttei halua puhua epäilyistään kenellekään ennen kuin on täysin varma.

"Äiti, miksi sinä sanot minua koko ajan Kirstyksi? Kirsty on kuollut. Se oli Kirsty, joka kuoli. Minä olen Lydia."

Onnettomuudesta oli kulunut vuosi, kun Angus sai perinnön. Hänen isoäitinsä oli jättänyt hänelle pienen kaukaisen majakkasaaren Skotlannissa ja nyt he muuttaisivat sinne, toiselle puolen Brittein saarta. Sarah ei ollut koskaan käynyt siellä, eikä Guskaan viiteentoista vuoteen. Silti he ovat valmiita jättämään kaiken ja muuttamaan sinne.

On tietysti osa dekkarin jännityksen luomista, että vanhemmat olivat niin yksin ongelmiensa kanssa. Tuollaisessa tilanteessa kun on menetetty pieni tytär, he tosielämässä kävisivät terapiassa. Kaksosensa menettänyt pikkutyttö kävisi terapiassa. Minun kävi tyttöä niin sääliksi, miten seitsemänvuotias, arka, valtavan menetyksen kokenut ja juuri vieraaseen ympäristöön tuotu tyttö lykättiin vain koulun portista sisään, selviytymään, ja koulupäivän jälkeen äiti haki hänet teennäisesti kujertaen, oliko kiva päivä koulussa, vaikka tiesi mikä totuus oli. Tytön opettaja ja vanhemmat eivät kommunikoineet, kaikki osapuolet koittivat irrallisina ja yksinäisinä vain jotenkin pärjäillä. Missä olivat skotlantilaisten Vilma-viestit?

Äidin pelkotilat tyttöä ja miestään kohtaan tuntuivat osittain järjenvastaisilta, mikä sai tekstin tuntuvan välillä kornilta, vaikka yritin varistaa ajatuksen mielestäni. Osasyy siihen oli varmasti lukija, ei sillä etteikö lukijan eläytyminen olisi ollut pääpiirteittäin hyvä asia. En kuitenkaan voi antaa tälle enempää kuin 3/5 tähteä.


perjantai 15. tammikuuta 2021

Anne Cathrine Bomann: Agathe



Anne Cathrine Bomann: Agathe
Gummerus, 2020
Alkuteos: Agathe, 2020
 Suomennos: Sanna Manninen
Lukija: Jukka Pitkänen
Kesto: 2 h 44 min


71-vuotias psykiatri laskee päiviä ja asiakasistuntojen määriä koko ajan pienenevään suuntaan. Kun ne saavuttavat nollan, hän jää eläkkeelle oltuaan työssään lähes puolen vuosikymmentä. Ei hänellä mitään suuria suunnitelmia ole eläkepäiviä ajatellen, hän nautti vain teen juomisesta ja klassisen musiikin kuuntelusta, eikä hänellä ole ystäviä. 

Hän ei ollut järin empaattinen ammattikuntansa edustajana. Kun potilas puhkesi itkuun ja kertoi menettäneensä läheisensä, hänen olisi tehnyt mieli kutsua paikalle sihteerinsä, sillä tämä olisi ehkä paremmin tiennyt miten toimia sellaisessa tilanteessa. 

Miten usein olinkaan kuunnellut potilaitteni marinoita ja ollut onnellinen siitä, etten elänyt heidän elämäänsä. Miten monesti olinkaan nyrpistänyt nenääni heidän rutiineilleen, tai naureskellut salaa heidän typerille murheilleen. Tajusin olleeni siinä käsityksessä, että oikea elämä, palkinto kaikesta raatamisesta, odottaisi minua eläkepäivinä. Nyt en pystynyt kuolemaksenikaan ymmärtämään mitä sellaista se elämä voisi pitää sisällään, mistä kannattaisi iloita. Eikö ollutkin niin, että täysin varmasti luvassa oli vain pelkoa ja yksinäisyyttä. Kuinka säälittävää. 

Vastoin hänen antamiaan ohjeita hänen sihteerinsä Madame Surrugue oli antanut ajan vielä uudelle asiakkaalle, saksalaiselle rouvalle. 

Agathe halusi tulla kutsutuksi etunimellään eikä rouva Zimmermanina. Hän oli naimisissa ja oli työskennellyt kirjanpitotoimistossa muttei ollut enää pystynyt käymään töissä. Aluksi psykiatri suhtautui naiseen kuin uuteen, täysin turhaan asiakkaaseen, eihän hän ehtisi hoitaa tätä kuin puolisen vuotta eikä se riittäisi mihinkään, mutta jo muutaman käyntikerran jälkeen hän tunsi alkaneensa nauttia heidän keskusteluistaan ja jätti jopa huoneen tuulettamatta naisen lähdettyä, että tämän omenainen tuoksu viipyisi huoneessa pidempään. 

Madame Zurrugue oli ollut hänellä tunnollisesti töissä 35 vuotta ja ollut kaikkina näinä vuosina sairauslomalla vain kahdesti. Nyt sihteeri oli jättänyt kirjeen, että olisi henkilökohtaisista syistä poissa kaksi viikkoa, ehkä pidempäänkin. He eivät olleet tutustuneet saati ystävystyneet kaikkien noiden vuosien aikana, psykiatrin mielestä madame Zurrugue kuului toimistoon siinä missä leposohvakin. Yhtäkkiä psykiatrin oli vaikea kuunnella potilaidensa suruja, hän sai sanotuksi näille vain päivää ja näkemiin. Ja sitten madame Zurrugue pyysi häntä tapaamaan kuolemaa tekevää miestään.

Minulla oli todella paljon väärinkäsityksiä tästä kirjasta. Luulin, että se tapahtuu nykyhetkessä, mutta elettiinkin vuotta 1948. Luulin, että kirja tapahtuu Tanskassa, mutta siinä ollaankin Ranskassa ja Agathe on saksalainen. Olin myös ymmärtänyt, että kirja olisi juonivetoisempi. Lisäksi siinä oli mukana syöpäsairas henkilö, ja minä kierrän yleensä kaukaa sellaiset kirjat, joissa juonen kannalta oleellisesti tehdään kuolemaa. Ehkä kaikki nämä väärät odotukset vaikuttivat siihen, etten oikein päässyt tarinaan sisälle. Tällä kertaa totean, että onneksi kirja ei ollut pidempi ja onneksi kirjan lukee ihana, ihana Jukka Pitkänen.

tiistai 5. tammikuuta 2021

Vuosi 2020 paketissa!

 


Vuosi 2020 oli minulle aivan mielettömän hieno ja runsas lukuvuosi! Kuten monella muulla, minulla koronapandemia ei kuitenkaan vaikuttanut lukemisen määrään millään tavalla, vaan se, että löysin äänikirjojen maailman joulukuussa 2019.


Luin viime vuonna 153 kirjaa. Tässä niistä vähän tilastoja ja loppuun pikkasen triviaa.

Aloitin blogin pitämisen joulukuussa 2013, eli takana on nyt seitsemän vuotta. 
Mikään näistä vuosista, eikä aikana ennen blogiakaan ole päässyt tällaisiin määriin. Esimerkiksi 2018 luin 40 ja 2019 48 kirjaa ja kuuntelin 4, mitkä vielä viime vuonna jätin laskematta luettuihin kirjoihin. En vielä tammikuussa osannut sanoa mitä äänikirjat voisivat olla. Nyt se on selvää, ne ovat kirjoja siinä missä muutkin. 2020 jaoteltuna luettuihin ja kuunneltuihin on 69 vs. 84, olen siis lukenut paperikirjojakin huomattavasti enemmän kuin aiempina vuosina. 

Mikä on siis hyvä, äänikirjojen kuuntelu on pitänyt yllä myös paperikirjojen lukemista. Aiemmin vuoden alku on aina ollut hiljainen, olen lukenut vain makkarissa nukkumaan mennessä, kesällä on ollut lukuspurtti ja pitkin syksyä into on taas hiipunut niin, että on päästy siihen kahteen-kolmeen kirjaan kuukaudessa. Tammikuussa '20 luin 5 kirjaa (joista yksi oli sarjakuva) ja kuuntelin 7. Sivuja kertyi 1338, tunteja 69,5. Sivumäärät ovat joulukuuta lukuunottamatta olleet vähintään tuon yli 1300 ja yli 2000 sivun kuukausia oli viime vuonna 3, huhti-, touko- ja elokuu ja neljäs eli heinäkuu jäi vain hiukan vaille (1928). Toukokuun saldo 2747 kestää vertailun aiempiin vuosiin, jolloin kesän parhaat kuukaudet ovat jääneet tästä useamman sata sivua. Ja tähänhän lisätään ne äänikirjat.

Ensimmäisellä vuosipuoliskolla luin 11 027 sivua ja kuuntelin tunneista päiviksi laskettuna lähes 16 vuorokautta. Jälkimmäisellä puoliskolla sivumäärä hieman laski (9055), johtuen huhti-toukokuun vastapainoksi suorastaan häpeällisestä joulukuusta, jolloin luin vain kaksi kirjaa, sivumäärältään vajaat 600. Vuoden yhteissaldo on 20 082 ja äänikirjojen tunnit ~760 eli vuorokausina lähes 32. Käytin siis himpun yli kuukauden vuodestani kirjoja kuunnellen ja lukukirjojen parissa toisen mokoman, en ole mikään järin nopea lukija. Äänikirjana selätän saman kirjan huomattavasti nopeammin. 

Mitä sitten luin? No romaaneja, kuten aina. Niiden ohella vuoteen mahtui vain kuusi sarjakuvakirjaa, kaksi näytelmää ja kaksi novellikokoelmaa. Suurin mullistus kirjojen suhteen tapahtui kesällä, kun yks kaks itsenikin yllättäen lainasin kirjastosta esittelypöydällä olleen Graham Swiftin englanninkielisen uutuuden Here We Are, ajatellen että juoni kuulosti kivalta ja sivuja oli alle 200, mikä jottei? En ollut lukenut kirjoja englanniksi noin 20 vuoteen. Ei vain ole tullut luettua. Heinäkuussa päätin kokeilla äänikirjojakin englanniksi ja loppuvuoden mittaan luin englanniksi 2 ja kuuntelin 11 äänikirjaa. Joulukuussa kuuntelin monta jouluun sijoittuvaa englanninkielistä kirjaa, niissä tuntuu olevan loputtomat valikoimat!


1980-luvulta vuoteen 2013 luin hyvin pitkälti käännöskirjallisuutta. Kotimaisia edustivat lähinnä Kaari Utrion ja Enni Mustosen historialliset romaanit. Laajemmin kotimainen kirjallisuus tuli mukaan lähinnä blogien myötä, kun tutustuin niiden kautta esimerkiksi sellaisiin kirjailijoihin kuin Laura Lähteenmäki, Marja Björk, Tommi Kinnunen ja Kjell Westö joilta olen sittemmin lukenut useamman kirjan. Ulkomaisten kirjojen osuus vuonna 2014 oli vielä 50,6%, mutta 2019 enää 22.4%. 2020 kirjoista ulkomaisia on taas 39%, osuutta on toki nostanut nuo englanninkielisetkin kirjat. Suhteessa suomeksi lukemiini / kuuntelemiini niiden osuus on vielä pieni, 9%. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että 2021 niiden osuus voisi olla jo isompi ainakin äänikirjoista. Lukukirjoissa englanninkielisten kirjojen valikoima kirjastossa on harmillisen suppea.

Yksi henkilökohtaisen haasteen aihe minulla on ollut lukea enemmän mieskirjailijoita. Heidän osuutensa bloggausvuosina on vaihdellut 8-26,5 prosentissa, keskimäärin 18,7%. Entä 2020? Olen lukenut niin paljon, että olen tarttunut aina vain siihen sillä hetkellä kiinnostavimpaan kirjaan ajattelematta ollenkaan kuka kirjan on kirjoittanut. 153 kirjasta mieskirjailijoiden teoksia on 31 mikä tekee prosentteina 20, eli pitkän ajan keskiarvossa pysyttiin nytkin. Toisaalta tutkimukset osoittavat, että miehet eivät lue juuri ollenkaan naisten kirjoittamaa kirjallisuutta (tämä pätee myös omaan mieheeni) joten onhan se hyvä että edes naiset lukevat!

Olen tullut kirjoissani koko ajan lähemmäs nykypäivää. Rajan vetäminen historialliseen romaaniin on häilyvä, joten olen blogin aikana vetänyt rajan itseeni. Jos kirja tapahtuu ennen minun syntymääni 1960-luvulla, se on tilastoissani historiallinen ja näitä kirjoja oli viime vuonna enää 24%. 

Maailmanvalloitushaaste on edennyt pienesti ja passiivisesti, toisin sanoen en ole täsmälukenut siihen mitään. Kylkiäisinä saan päivittää sinne Beninin (Raakel Lignellin kirja), Kenian (Leena Paasio), Palestiinalaisalueet (Etaf Rum) ja Singaporen (Lauren Ho). 

Yli 500-sivuisia tiiliskiviä olen lukenut 4. Niistä kolme kuuluu Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarjaan ja neljäs on Esmeralda Santiagon historiallinen lukuromaani Sokeriplantaasin valtiatar. Alle 100 sivun kirjat ovat sarjakuvia ja niitä on kolme. Vastaavasti pisin äänikirja oli John Irvingin Kaikki isäni hotellit, 20 h 8 min, ja lyhin (ellei lasketa erikseen neljässä osassa adventteina julkaistuja Jouluisia ongelmia Snowdoniassa -kirjan osia jotka olivat kestoltaan ~1,5 h jokainen) oli Anne Cathrine Bomannin Agathe, joka oli vain 2 h 44 min mittainen. 

Olin asettanut itselleni haasteita vuodelle 2020. Hups, tätä en vuoden mittaan muistanutkaan!
Halusin palata enemmän jo tuttuihin kirjailijoihin, joilta olen siis lukenut vähintään yhden kirjan. Vuonna '18 tällaisia kirjoja oli 35% ja '19 vain 31%. Nyt näitä tuttuja kirjailijoita oli 30, mutta prosenttiosuuden laskentaa hankaloittaa se, että luin samoilta kirjailijoilta useamman kirjan, esimerkiksi Lucinda Rileylta kolme yhden sijaan. Sen lisäksi koukutuin muutamaan dekkarisarjaan, joista kuuntelin ensimmäisen osan 2020, mutta kuuntelin myöhemmin samana vuonna lisää. Pisimmällä olen Elly Griffithsin Ruth Galloway-sarjassa, josta olen kuunnellut 6 osaa. Alan Bradleyn Flavia de Luce eteni viidenteen osaan, Eppu Nuotion Ellen Lähteen tutkimuksista olen kuunnellut kaikki kolme, Sujata Masseylta molemmat suomennetut Perveen Mistryt. Dekkareita aloin ylipäätään kuunnella tammikuussa, yhtään en ole vielä paperikirjana lukenut. 

Toinen haasteeni oli lukea vähintään kaksi klassikkoa eli osallistua molempiin klassikkohaasteisiin. Tässä onnistuin. Kuuntelin tammikuun haasteeseen em. Kaikki isäni hotellit ja heinäkuun haasteeseen luin Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta. Näiden lisäksi kuuntelin helmikuussa Segalin Love Storyn ja luin Tšehovin Lokin, ja vielä maaliskuussa Minna Canth -haasteeseen Papin perheen. 

Asetin tavoitteekseni lukea vähintään kaksi osaa aiemmin mainitsemastani Seitsemän sisarta -sarjaa. Tiiliskivet vaativat oman hetkensä, niitä ei selätä noin vain, vaikka olisi kyse niinkin kevyestä kirjallisuudesta kuin Riley. Ja ne kirjat, ne vasta painavatkin! Luin kolme osaa, mutta vielä on kirittävää, kaksi osaa ennen grande finalea! 

Viimeiseksi tavoitteeksi olin asettanut lukea ainakin 60 kirjaa mukaanlukien äänikirjat sekä lisäksi viisi sarjakuvakirjaa. Tuolloin en oaannut ollenkaan arvata millainen lukuvuosi oli tulossa... Sarjakuvakirjoja tulin lukeneeksi kuusi, nekin kaikki alkuvuodesta.

Mitä sitten odottaisin vuodelta 2021? Asetin Goodreadsiin tavoitteeksi 125 kirjaa, sillä en halua luoda lukemisesta minkäänlaisia paineita. Tuon määrän saavuttaminen on realistista ellen totaalisesti kyllästy äänikirjoihin. Vuosi on pitkä aika, kaikenlaista voi tapahtua. Asetan tavoitteeksi osallistua molempiin klassikkohaasteisiin, Minna Canth -haasteeseen ja Pride -lukuviikkoon. Haluan lukea molemmat Seitsemän sisaren osat ennen kuin päätösosa syksyllä julkaistaan.

Kaikille jotka tätä luette toivon Hyvää lukuvuotta 2021 ja muutenkin onnea ja iloa!





sunnuntai 3. tammikuuta 2021

Lilly Emme: Jouluisia ongelmia Snowdoniassa


Lilly Emme: Jouluisia ongelmia Snowdoniassa
#1- 4
Saga Egmont, 2020
Suomennos: Tmi Emmi Maaranen
Lukija: Anu Vilhunen
Kesto: ~ 1,5 h / osa

Jouluisia ongelmia Snowdoniassa on yhteensä käytännössä romaanin mittainen kirja jaettuna neljään adventtiin ja kirjan osat myös ilmestyivät kerran viikossa niin, että saatoit kuunnella uuden osan jokaisena pyhänä. Minä kuuntelin kirjan kahdessa osassa sillä siitä oli ilmestynyt kaksi ensimmäistä osaa kun aloitin sen, ja kaksi viimeistä yhtä mittaa joulunpyhinä. 

Jouluisia ongelmia oli taas vähän erilainen jouluromaani, sillä se lähti liikkeelle tilanteesta jossa kaikki sen kolme päähenkilöä tunsivat tarveta paeta jotain. 

Holly oli kaivannut syrjäistä asuinpaikkaa, jättänyt työnsä ja muuttanut Liverpoolista isoäitinsä ikivanhaan mökkiin Snowdonian kansallispuistossa Walesissa. Muuttotappioisessa kylässä oli satakunta asukasta, joista hyvä osa eli turismilla.

Ikkunasta avautuva näkymä oli ihana. Järvi kimalsi muutaman sadan metrin päässä ja Walesin luonto oli kirjaimellisesti nurkan takana. Pian olisi joulukuu ja ikkunan ulkopuolella oli epätavallisen paljon lunta. Oli niin kaunista, että rintaan aivan sattui jos maisemaa katsoi tarpeeksi kauan.

Ensimmäisinä viikkoinaan mökissä Holly oli lähinnä levännyt, sillä elämä Liverpoolissa oli ollut monin tavoin raskasta. Isoäiti oli asunut erakkona ja Hollyn suunnitelmat olivat samankaltaisia. Ihmissuhteet eivät tuntuneet olevan hänen juttunsa ja entisellä työpaikallaan seurakunnassa hän oli joutunut selkäänpuukotuksen ja vainoamisen kohteeksi. Hollyn erakoitumissuunnitelmat sotkee kuitenkin postinkantaja Baptiste, joka houkuttelee naisen avaamaan pitserian tyhjäksi jääneeseen pubiin.

Chloe oli näytellyt elokuvissa kuusivuotiaasta lähtien. Molemmat vanhemmat olivat olleet näyttelijöitä, mutta Chloe oli ollut heistä menestyksekkäin, ja vanhemmat olivat jättäneet omat uransa tyttäreensä keskittyäkseen. Menestyksen varjopuolena toimittajat seurasivat häntä kaikkialle. Nyt hän päätti lähteä kauas pois Lontoosta, mukanaan vain pyhän birman kissansa Nelson.

Kaksikymmentävuotias Ethan heräsi sairaalassa saatuaan vaikean aivotärähdyksen ja oli sen myötä menettänyt muistinsa. Kun hän kuuli, että hänet on pidätetty poikaystävänsä murhasta epäiltynä, häneen iski paniikki. Coliniin hän oli tutustunut koulun kuorossa. Ethan muisti, että Colin oli halunnut viettää iltaa kahdestaan hänen kanssaan, eikä mennä mukaan opiskelijoiden juhliin, mutta siinä kaikki. Hänen oli paettava sairaalasta, lähdettävä jonnekin kunnes hänen muistinsa taas palaa. 

Ennen kuin hän käsitti asiaa itsekään, hän seisoi ulkona kadulla ja katseli stressaantuneena ympärilleen. Taksi seisoi parkkeerattuna hänen edessään. Hän avasi oven, istuutui ja pyysi kuljettajaa ajamaan juna-asemalle niin nopeasti kuin mahdollista. 

Niin Chloe kuin Ethankin päätyivät Snowdoniin. Ethan esittäytyi Baptistelle kirjailijana ja vuokrasi tältä mökin, mutta tuli tarvitsemaan myös Hollyn ja Chloen apua ja tukea. 

Kirjakokonaisuus oli aika kevyttä ihmissuhdesoppaa jossa varsinainen joulu oli kuitenkin aika vähäisessä määrin näkyvillä. Perinteien feelgood, jossa ihmisillä oli erilaisia ongelmia, jotka he uudessa ympäristössä uusien ystävien tukemana päihittivät todellista arkea taitavammin. 

Zoe May: As Luck Would Have It


Zoe May: As Luck Would Have It
HarperCollins, 2019
Lukija: Charlie Sanderson
Kesto: 6 h 47 min


Vielä hetki sitten Natalie Jacksonin pr-firmalla oli ollut tilat Camdenissa oikein tyylikkäässä co-working toimistossa, mutta nyt hän pyöritti yritystään vanhasta huoneestaan lapsuudenkodissaan. Ei hän varsinaisesti hipsteri ollut, mutta come on, hieno kahvikone ja eri aloja edustavat työkaverit olivat vaihtuneet 13-vuotiaan Natalien Beanie baby -kokoelmaan huoneessa jonka seiniä koristi söpö eläintapetti. 

Leroy. Olisi pitänyt arvata jo nimestä, ettei siitä tulisi loppuelämän kestävää rakkautta, vai olisiko Natalie voinut kuvitella seisovansa papin edessä tämän kysyessä haluatko mennä vihille  Leroy-nimisen hepun kanssa? Silti oli veemäistä, että Leroy oli pettänyt häntä kun Natalie oli ollut viimeisillään raskaana. Aluksi Leroy oli ollut todella innoissaan vauvasta ja saanut vakuutettua Natalienkin, joka oli ensin miettinyt muitakin vaihtoehtoja sillä viiva tikussa oli yllätys. Joten olipa hyvä ajoitus, Leroy, hänestä tuli siis yh ennen kuin vauva oli edes syntynyt. 

Äiti oli toivottanut Natalien tervetulleeksi takaisin kotiin, auttoi hoitamaan vauvaa kun Natalie teki töitä, eikä kysellyt vuokran perään. Ja jos Leroy olikin muuten hyödytön, oli mies antanut Natalielle mitä kauneimman pikku tyttären, jonka hän oli nimennyt Heraksi vahvan kreikkalaisen jumalattaren mukaan. 

Pikkukaupungissa, Chittingfoldissa Surreyssa, kaikki tiesivät toisensa jonkin ystävän kautta. Niinpä Nataliella ei ollut vaihtoehtoja, ellei halunnut vaikuttaa snobilta hänen oli lähdettävä äidin mukaan vuotuiseen hyväntekeväisyysiltaan, jonka kohokohtana arvottiin yllättävän hieno palkinto.

"I just want to see if I win anything in the raffle. Mick’s worked really hard on this year’s draw. The top prize is a romantic getaway to Marrakech!"
"A romantic getaway to Marrakech!? Seriously?’ I balk. ‘I could swear the last time I went to Mick’s fundraiser the top prize was a picnic hamper."

Mutta romanttinen loma, kenen kanssa Natalie sellaiselle lähtisi vaikka voittaisikin? 

Kun puoliseniili onnetar arpoo voittajiksi kaksi arpanumeroa, (no mutta, kahden hengen lomahan se on?) on sekin ongelma ratkaistu. 

Will ja Natalie olivat olleet parhaita kavereita ja  yläkouluaikaan myös toistensa ensirakkaudet, mutta kun sukset olivat menneet ristiin, välit eivät olleet enää korjaantuneet ja Will oli ollut vähintäänkin osasyy siihen miksi Natalie oli hakeutunut Lontooseen. Nyt kumpikaan heistä ei halunnut luopua luksuslomavoitostaan ja juhlaväki yllytti heitä lähtemään matkalle kaksin. 

I guess motherhood has made me more tired the past year than I've been letting on, even to myself. I do really need this holiday. I want to stay in a nice suite and just have a break from reality. 
Mehdi and his family seem so thrilled to have us, what harm does it do to play along and pretend to be married for a few days?

Sattuma toisensa jälkeen vie Natalien ja Willin esittämään vastanaineita aina vain syvemmin ja pidemmälle, etenkin kun hotellin ihanat omistajat kertovat miten pariskunnat joskus yrittävät huijata menneensä juuri naimisiin saadakseen lomalleen hääsviitin tykötarpeineen. Ja senhän nyt tietää, mihin rakastavaisten esittäminen saattaa pidemmän päälle altistaa, etenkin kun takana on auki puhumaton nuoruudenrakkaus.

Valitsin tämän kirjan kuunneltavaksi pitkälti sen takia, että se tapahtuu lämpimässä ja aurinkoisessa Marokossa. Meillä on tapana matkustella jonkin verran ja kun nyt koronan myötä pysyttiin koko vuosi Suomessa, alkaa matkakuume olla ajoittain melko kova. Kirja oli muutenkin viihdyttävä, päähenkilöistä oli helppo pitää ja lukijan eläytyminen aidon tuntuista.


lauantai 2. tammikuuta 2021

Maria Adolfsson: Myrskyvaroitus


Maria Adolfsson: Myrskyvaroitus
Doggerland 2
Tammi, 2019
Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom
Lukija: Karoliina Kudjoi
Kesto: 12 h 39 min


Fredrik tunsi hyvin joka-aamuisen koiranulkoilutusreittinsä louhoksen ympäristössä. Doggerlandin pohjoisimman saaren viimeinenkin kaivos oli tosin suljettu jo 1980-luvulla. Nyt hänen Gertrud-sisarensa oli kuitenkin huolissaan miestä etsimässä, mutta vain Fredrikin koira juoksi Gertrudia vastaan.

Doggerlandin rikosylikomisario Karen Eiken Hornby on ollut kaksi kuukautta sairauslomalla päästyään melkein hengestään tutkiessaan pomonsa ex-vaimon Susanne Smeedin murhaa ja kaipaa jo töihin. Hän on myös totaalisen kyllästynyt joulunviettoon sukulaistensa kanssa ja vielä pitäisi kestää pari päivää. 

Vielä kahtena aamuna hänen pitää olla huomaamatta, kuinka Harry taputtaa äitiä hellästi pyllylle. Ja mukamas olla kuulematta varastettuja suukkoja joita vaihdetaan heti kun Karen selkänsä kääntää. Ylihuomiseen asti hänen pitää niellä happamat sanat jotka uhkaavat karata hänen huuliltaan joka kerta, kun äiti puhuu kohta 76 täyttävästä Harry Lambardista uutena poikaystävänään. 

Myös Leo (joka aiemmin työnsi omaisuuttaan ostoskärryissä) ja kohta 19-vuotias Sigrid (pomonsa Jounasin ja em. Susannen tytär) asuvat Karenin luona, ja Karen tunteekin välillä pitävänsä  kodittomien yömajaa. Joulunvieton keskeyttää Jounas soittamalla Norössä tapahtuneen murhan takia ja vaikka Karen on edelleen sairauslomalla matelee pomo hänen edessään varmistaakseen että voi itse lähteä kolmen viikon Thaimaan lomalleen. Avukseen Karen saa Norön paikallisen poliisipäällikön Thorstein Bylen miehineen. 

Fredrikin ruumis löytyi louhokselta ja kun vaatteissa oli selviä raahausjälkiä, kuolemaa aletaan tutkia murhana. Hänen talonsa on pengottu, kaikki laatikot auottu ja tavarat vedetty lattialle niin, että murto näyttää pikemminkin lavastetulta. 

Karenille Norö on hyvinkin tuttu, hän on viettänyt kaikki lapsuutensa kesät tuolla syrjäisellä, pohjoisella saarella ja hänellä on siellä edelleen sukulaisia. Karen muistelee surullisena viimeiseksi jäänyttä, yhdentoista vuoden takaista lomaa Norössä yhdessä Jonin ja silloin kahdeksanvuotiaan Mattisin kanssa, aikaa ennen kuin oli menettänyt perheensä. Hän tietää myös, että sukulaiset kuulisivat ennemmin tai myöhemmin että Karen on saarella, joten parempi mennä heti käymään Ingeborg-tädillä. Siellä Karenille selviää, että osa hänen hillbilly-sukulaisistaan kuuluu paikalliseen liivijengiin. Ja sitten tapahtuukin toinen murha eikä Karen voi olla epäilemättä sukulaisillaan olevan sen kanssa tekemistä.

Henkilöitä oli niin paljon, että äänikirjaa kuunnellessa minulla teki tiukkaa muistaa minkä niminen henkilö oli missäkin hommissa murhatutkimuksiin liittyvällä viskitislaamolla tai omisti sitä tai mitä sukua oltiin Karenille ja siihen vielä lisäksi poliisit, kuolemansyyntutkijat ym henkilöt. Eli oli haastava seurata varsinkin näin äänikirjana. Muuten ihan ok poliisivetoiseksi dekkariksi.