Anne Cathrine Bomann: Agathe

Anne Cathrine Bomann: Agathe

Gummerus, 2020

Alkuteos: Agathe, 2020

 Suomennos: Sanna Manninen

Lukija: Jukka Pitkänen

Kesto: 2 h 44 min

71-vuotias psykiatri laskee päiviä ja asiakasistuntojen määriä koko ajan pienenevään suuntaan. Kun ne saavuttavat nollan, hän jää eläkkeelle oltuaan työssään lähes puolen vuosikymmentä. Ei hänellä mitään suuria suunnitelmia ole eläkepäiviä ajatellen, hän nautti vain teen juomisesta ja klassisen musiikin kuuntelusta, eikä hänellä ole ystäviä. 

Hän ei ollut järin empaattinen ammattikuntansa edustajana. Kun potilas puhkesi itkuun ja kertoi menettäneensä läheisensä, hänen olisi tehnyt mieli kutsua paikalle sihteerinsä, sillä tämä olisi ehkä paremmin tiennyt miten toimia sellaisessa tilanteessa. 

Miten usein olinkaan kuunnellut potilaitteni marinoita ja ollut onnellinen siitä, etten elänyt heidän elämäänsä. Miten monesti olinkaan nyrpistänyt nenääni heidän rutiineilleen, tai naureskellut salaa heidän typerille murheilleen. Tajusin olleeni siinä käsityksessä, että oikea elämä, palkinto kaikesta raatamisesta, odottaisi minua eläkepäivinä. Nyt en pystynyt kuolemaksenikaan ymmärtämään mitä sellaista se elämä voisi pitää sisällään, mistä kannattaisi iloita. Eikö ollutkin niin, että täysin varmasti luvassa oli vain pelkoa ja yksinäisyyttä. Kuinka säälittävää. 

Vastoin hänen antamiaan ohjeita hänen sihteerinsä Madame Surrugue oli antanut ajan vielä uudelle asiakkaalle, saksalaiselle rouvalle. 

Agathe halusi tulla kutsutuksi etunimellään eikä rouva Zimmermanina. Hän oli naimisissa ja oli työskennellyt kirjanpitotoimistossa muttei ollut enää pystynyt käymään töissä. Aluksi psykiatri suhtautui naiseen kuin uuteen, täysin turhaan asiakkaaseen, eihän hän ehtisi hoitaa tätä kuin puolisen vuotta eikä se riittäisi mihinkään, mutta jo muutaman käyntikerran jälkeen hän tunsi alkaneensa nauttia heidän keskusteluistaan ja jätti jopa huoneen tuulettamatta naisen lähdettyä, että tämän omenainen tuoksu viipyisi huoneessa pidempään. 

Madame Zurrugue oli ollut hänellä tunnollisesti töissä 35 vuotta ja ollut kaikkina näinä vuosina sairauslomalla vain kahdesti. Nyt sihteeri oli jättänyt kirjeen, että olisi henkilökohtaisista syistä poissa kaksi viikkoa, ehkä pidempäänkin. He eivät olleet tutustuneet saati ystävystyneet kaikkien noiden vuosien aikana, psykiatrin mielestä madame Zurrugue kuului toimistoon siinä missä leposohvakin. Yhtäkkiä psykiatrin oli vaikea kuunnella potilaidensa suruja, hän sai sanotuksi näille vain päivää ja näkemiin. Ja sitten madame Zurrugue pyysi häntä tapaamaan kuolemaa tekevää miestään.

Minulla oli todella paljon väärinkäsityksiä tästä kirjasta. Luulin, että se tapahtuu nykyhetkessä, mutta elettiinkin vuotta 1948. Luulin, että kirja tapahtuu Tanskassa, mutta siinä ollaankin Ranskassa ja Agathe on saksalainen. Olin myös ymmärtänyt, että kirja olisi juonivetoisempi. Lisäksi siinä oli mukana syöpäsairas henkilö, ja minä kierrän yleensä kaukaa sellaiset kirjat, joissa juonen kannalta oleellisesti tehdään kuolemaa. Ehkä kaikki nämä väärät odotukset vaikuttivat siihen, etten oikein päässyt tarinaan sisälle. Tällä kertaa totean, että onneksi kirja ei ollut pidempi ja onneksi kirjan lukee ihana, ihana Jukka Pitkänen.