Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

Atena, 2020

207 sivua

Alkuteos: Notes to Self, 2018

Suomennos: Karoliina Timonen

Kiitokset arvostelukappaleesta kustantajalle.

Mistä Pinen on vaikea puhua?

Kirjan kuusi nopealukuista kertomusta käsittelevät muun muassa Pinen isän alkoholismia, vanhempien (asumus)eroa, omaa huumeidenkäyttöään, teinikapinaansa, lapsettomuuttaan ja kuukautisiaan. Viimeistä lukuunottamatta näitä kaikkia aiheita sisältäviä romaaneja julkaistaan vähän väliä, ainakin meillä Suomessa. Pine on irlantilainen, ehkä heillä, yhteiskunnassa jossa avioero on sallittu vasta vuodesta 1996 ja abortti 2019, näistä asioista on vielä tänä päivänäkin haastavampaa puhua ääneen - tai kirjoittaa. Pine oli viiden, kun hänen vanhempansa muuttivat erilleen.

Suurin osa muista perheistä oli erilaisia kuin meidän. Siihen aikaan ihmiset pysyivät yhdessä lasten takia, perheen takia, avioliittoinstituution takia. Kun vanhempani, heille tyypillisen omituisesti, järjestivät »erojuhlat» kertoakseen suhteensa loppumisesta, yksi heidän ystävistään polvistui eteishallin lattialle ja rukoili heitä pysymään yhdessä. Ja vaikka pariskunnat olivat muuttaneet erilleen, he olivat silti yhdistettyjä, toisiinsa sidottuja, yhä naimisissa, Ei ollut muita vaihtoehtoja. Avioero oli kielletty Irlannin perustuslaissa.

Näitä kohtia pidinkin kaikkein kiinnostavimpina, tuon tekopyhyyden huipentuman, katolisen määräysvallan, sääntöjä jotka mennen tullen päihittävät ihmisten oman määräysvallan yksilöinä. Ylipäätään olisin kirjailijan kuukautisveren valumisen tai teinivuosien kännisekoilujen sijaan mieluummin lukenutkin enemmän irlantilaisesta yhteiskunnasta ja siitä miten sen osana kasvaminen on muovannut ihmistä.

Toinen kiinnostava osuus kirjassa - omasta täysin subjektiivisesta näkökulmastani - oli kohdat, joissa Emilie siskonsa kanssa välillä ihan kirjaimellisestikin hoiti alkoholisoitunutta isäänsä, joka alkoholistille tyypilliseen tapaan omasi sangen narsistisen näkökulman sairastumiseensa. Korfulaisen sairaalan meininki, muun muassa suojavarusteiden vähyys, oli sisaruksille järkytys ja siihen on helppo samaistua. Koin oman järkytykseni hyvin pienenä pintaraapaisuna Italian puolella, kun lomamatkalla Caprilla, 90-luvun puolivälissä, onnistuin saamaan polveni sijoiltaan ja jouduin istumaan muutaman tunnin pyörätuolissa caprilaisen sairaalan käytävällä. Katselin järkyttyneenä käytävän seiniä, joista puuttui isoja, pois varisseita kohtia laastia ja ajattelin, ettei minulle, luojan kiitos, tehdä tässä sairaalassa mitään toimenpiteitä. Olisin ollut kauhuissani. Loppulomani oli tietenkin pilalla kun en pystynyt poistumaan hotellista, mutta osasin suhteuttaa. Lasini oli loikuttuaankin puoliksi täynnä. 

Ehkä täysin erilaisessa kulttuurissa kasvaneen Pinen vaikeus puhua yllä mainituista asioista johtuu häpeästä ja siksi en löydä niihin enempää tarttumapintaa? Suomalaisilla on alkoholistisukulaisia vaikka muille jakaa, lapsettomuudesta meillä on kirjoitettu avoimesti paljon ennen tämän kirjan julkaisua. Naistenlehdissä julkkiksetkin avautuvat kilpaa yksityisasioistaan, kaikki julkisuushan on hyvää julkisuutta ja tarpeen pinnalla pysyttelemiseen. Kun vielä kuukautissidemainoksissa vaihdetaan sininen neste verenpunaiseen, on viimeinenkin vallankumous käyty.