Kyung-sook Shin: Hovitanssija

Kyung-sook Shin: Hovitanssija

Into 2019, 400 sivua

Suomennos: Taru Salminen

Etelä-Korealaisen Kyung-sook Shinin Pidä huolta äidistä nousi jonkinasteiseen kirjablogimaineeseen muutama vuosi sitten. Ainakin minusta tuntui kirjaa lukiessani, että tästä on jo moni blogannut. Häneltä on suomennettu toinen romaani Jään luoksesi, jota en ole ainakaan vielä lukenut. Kolmas suomennos, Hovitanssija, on näihin kahteen verrattuna hyvin erilainen ja aiheeltaan niin kiehtova, että siihen oli historiallisten romaanien ystävänä tartuttava.

Rouva Seo, varakkaan perheen tytär, on ollut naimisissa mutta poistunut miehensä luota koska ei saanut tälle lapsia. Rouva Seon nuorempi sisar, vanhempi hovineiti Seo, tuo sisarelleen salaa ompelutöitä hovin kirjailuosastolta. Rouva Seon apuna ompelutöissä on Jinin leskeksi jäänyt äiti, joka kuitenkin myös menehtyy Jinin ollessa vain viisivuotias. Rouva Seo ottaa huostaansa tytön jonka sukunimeä rouva Seo ei tiedä, etunimeä tälle ei siinä vaiheessa ollut edes annettu, tyttö oli vain "lapsonen". 

Palatsissa asui kolme lapsetonta kuninkaan leskeä joiden kohtalona oli elää loppuikänsä yksinäisyydessä. Vanhempi hovineiti Seo vei Jinin mukanaan leskipuoliso Cheorinin luo, toivoen että suloinen lapsi toisi hieman lohtua vanhuksen elämään. Paikallinen katoililainen lähetyssaarnaaja, Ranskasta tullut Isä Blanc, puolestaan huomaa tytön älykkääksi ja nopeaksi oppimaan ja haluaa opettaa tälle ranskaa vaikkei rouva Seo ymmärräkään mihin korealaistyttö ranskan kielen taitoa tarvitsisi.

Kesäkuussa 1888 ranskalainen diplomaatti Victor Collin de Plancy saapuu Souliin, feodaaliseen Koreaan. Korea on ollut pitkään eristäytyneenä muusta maailmasta ja vasta hiljattain avannut ovensa ulkomaailmalle, päinvastoin kuin naapurit Kiina ja Japani jotka ovat jo luoneet suhteita länsimaihin. Vieraiden kulttuurien ei kuitenkaan suoda sekoittuvan korealaisiin tapoihin ja Victorinkin tehtävä on lähinnä pehmittää maaperää kaupankäyntiin Ranskan ja Korean välillä. Kävellessään lähetystöstä ensimmäiseen tapaamiseensa kuninkaan kanssa Victor kohtaa puutarhassa suureksi ihmeekseen hovineidin joka vastaa bonjour hänen omaan ranskankieliseen tervehdykseensä. Vaikka tulkki varoittaa Victoria siitä, ettei hovineitejä saa lähestyä, sillä he ovat kuninkaan naisia joiden tavoittelusta voidaan surmata miehen koko suku, Victor ei voi unohtaa kaunista nuorta naista joka häkellyttävästi kaukana kotoa osaa hänen omaa kieltään. 

Seuraavan kerran Victor kohtaa nuoren hovineidin paviljongissa hänen diplomaattiutensa kunniaksi järjestettävässä juhlassa, kun kuningatar esittelee Korean parhaan hovitanssijan.

Se on hän!...

Hän oli hovitanssija.
Victor oli niin jännittynyt, että hänen hengityksensä salpautui. Hän kohottautui huomaamattaan puolittain ylös,
Victor ei irrottanut hetkeksikään katsettaan tanssijasta, joka liikkui kevyesti kuin tuulessa leijuen. Guérin ja muut lähettiläät vilkuilivat melkein seisomaan noussutta Victoria. Kuningatarkin huomasi hänet. Guérin nykäisi Victoria hihasta, mutta ei saanut tätä istuutumaan. Hän oli aivan tanssin lumoissa. 
Guérin veto Victoria uudestaan hihasta ja supatti:
- Kuningatar katsoo sinua.
Vasta silloin Victor tointui ja kävi istumaan. 
Onko hän tuulessa heiluva puunoksa?
Sirotteliko hän kultaista hiekkaa? 
Tanssija nosti toisen kätensä eteen ylös ja laski toisen kätensä taakse alas, nousi kevyesti varpailleen ja laskeutui taas. Hän astui kolme askelta eteenpäin ja nosti kätensä hitaasti alhaalta ylös. Liike kuvasti tornin rakentamista. Ottiko hän kiinni tuulessa leijailevia terälehtiä? Hänen käsivartensa aaltoilivat vapaasti ilmassa. Hän hymyili vienosti kuin kukkia ihaillen. Hymy kuului tanssiin, mutta se sai Victorin hengityksen salpautumaan. Tanssijan oikea käsi leijui ylös ja alas kuin virtaavaan veteen pudonnut kukan terälehti, ja vasen käsi näytti sirottelevan terälehtiä ilmaan. Tanssijan kasvoilta kuvastui suru. Tunne välittyi Victorille aivan eri tavalla kuin äskeisessä kahdeksan tanssijan tanssissa.

Juhlan alkaessa kuningatar oli tiedustellut eri maiden lähettiläiltä miten heidän kotimaissaan osoitettiin suosiota loistaville esiintyjille ja puhkesi Jinin päätettyä tanssinsa valtaisiin aplodeihin joihin muut diplomaatit yhtyivät, paitsi Victor joka oli näkemästään edelleen niin hurmaantunut ettei ymmärtänyt mitä ympärillään tapahtui. Kuningattaren tästä pääteltyä, ettei Jinin tanssi miellyttänyt juhlan kohdetta, kuningatar tivaa Jiniltä miten aikoo tämän lähettiläälle hyvittää. Jinin tarjoutuessa täyttämään yhden lähettilään esittämän toiveen, Victor kutsuu Jinin käymään Ranskan lähetystössä. Tästä alkaa monimutkainen rakkaustarina, joka vie Jinin Victorin mukana la belle epoquen aikaiseen Pariisiin. 

Rakkaustarinalla on uskomatonta kyllä todellisuuspohja. Kirjailijalla oli hallussaan vain puolitoista sivua pitkä vanha tarina siitä, miten ensimmäinen Koreaan lähetetty ranskalainen diplomaatti rakastuu hovitanssijaan ja vie tämän mukanaan Pariisiin. Hänellä oli sen saadessaan kesken toinen romaani joka ei edennyt. Kiivaista etsinnöistä huolimatta sen enempää faktaa Yi Jinistä ei löytynyt Pariisista eikä Koreasta. Kuukausien kuluessa hän kuitenkin loi uuden näkökulman, rakentaa fiktiivinen maailma fiktiiviseen tilaan. 

Olen mielissäni että Kyung-sook Shin päätyi tähän ratkaisuun ja lähti näin pienestä tarinanpätkästä luomaan kokonaista romaania, jota Jin hänen sanojensa mukaan lähti itse viemään eteenpäin. Tarina on kiehtova, surullinenkin, enkä missään vaiheessa arvannut seuraavaa käännettä. Luulin tietäväni millainen romaani tämä on, enkä tiennyt ollenkaan! Nautin siitä kun kirjailija onnistuu yllättämään niin täysin ja kun ottaa vielä huomioon ettei juoni ole fiktiivinen, olen erityisen otettu. Ja jos miellät, että historialliset romaanit ovat kevyttä hömppää, Hovitanssija on siitä kaukana. Feodaaliajan Koreasta oppii sen sijaan paljon.

Lopussa kirjailija avaa romaanin tekoprosessia. Älä vain mene kurkkaamaan sitä ennen kirjan lukemista, ettet vahingossa spoilaannu. 

Niina Miettinen: Suopursu

Niina Miettinen: Suopursu

Teos, 2019

261 sivua

Eletään 1970-luvun puoliväliä Pohjois-Karjalassa. Kolme aikuista naimatonta sisarusta, Anja, Pietari ja Hannu ovat kaikki jääneet synnyinseudulleen. Anja, joka on sisaruksista vanhin, hoivaa halvaantunutta äitiä kuten äiti aikoinaan hoiti pientä Anjaa. Keskimmäinen, 34-vuotias pomottavaluonteinen Pietari joka piinaa aivan erityisesti Anjaa, viljelee heidän pientä maatilaansa. Kuopus Hannu asuu omassa mökissään suon laidalla ja elättää itsensä joten kuten taiteellaan, vaikka isäntien metsästyskoirien maalaaminen miestä turhauttaakin. Kun pitkään sairastellut äiti kuolee, kukkalaitetta tilatessa kolmikko tutustuu vasta paikkakunnalle muuttaneeseen hautaustoimiston sijaiseen Olgaan. 

Hannu on käynyt taidekoulua, muttei koskaan ole saanut töillään läpimurtoa isomman yleisön tietoon. Nyt hän on saamassa näyttelyn kirjastoon, juuri kun äiti kuolee.

Lämpö raukaisi. Hannu kääntyi lauteilla kyljelleen. Jos uni armahtaisi, hän antaisi sen viedä. Kylmyys kyllä herättäisi, sitten hän menisi mökkiin, ottaisi lehtiön ja avaisi hellan luukun, etsisi käteensä sopivan hiilen. Kuolema piti luonnostella tässä tilassa, kasvattaa harsopäälle talvikuun hehku. Jos hän tavoittaisi sen, taulu ehtisi vielä näyttelyyn, olisi sen sielu.

Olga, joka on luonteeltaan aivan erilainen kuin sisarukset, mullistaa kaikkien kolmen elämän ihastumalla Hannuun. Anja, hän jonka elämänsä oli pingotettu aamulypsyn ja iltalypsyn väliin kuin lakana, jota vedettiin molemmista päistä, saa Olgasta ystävän ja rohkaistusta elää välillä niin kuin olisi voinut haluta.


Anja ei ollut toivonut lasta omalle kohdalleen, kun jotenkin se oli mennyt niin, että elämä oli sysinyt hänet erilleen tilanteista, joissa kiehnäydyttiin poikien kanssa ja alettiin kulkea käsikkäin. Hänellä oli muuta. Töitä ja passuuta. Jos joku sillä tavalla pitempään katsoi, hän käänsi päänsä pois. Ja jos kotona oli tottunut olemaan, ei sieltä poiskaan enää osannut lähteä tai edes haikailla.
Nyt Olga saisi lapsen. Jokin tyhjä kohta, jota Anja on mukanaan kuljettanut, täyttyisi. Jos Olga vain antaisi, Anja kyllä auttaisi. 
"Suanko minä sen hoitamisessa avittoo?"
"Tietysti saat", Olga sanoi, tuli pöydän toiselta puolelta ja halasi.

Hannun puolelta kaikki ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Olgan tultua raskaaksi mies jotenkin erkaantuu tästä ja alkaa muistella taidekoulutoveriansa Kaarloa, miettii mitä tälle kuuluu nyt ja lukee Kaarlolta kauan sitten saamaansa kirjettä vaikka on jo vuosia sitten päättänyt ettei koskaan enää avaa sitä. 

Kuka on kirjan suopursu? Ehkä vähän jokainen, mutta ainakin tarinan sitkeät naiset. Anjasta tuli lempihahmoni, haluan uskoa että hän kasvoi vielä vahvemmaksi kirjan päätyttyä. Minua miellytti myös ajankohta ja maaseutukuvaus sekä kirjailijan kieli. Vähän vanhempi lukija löytää tästä varmasti nostalgiaa ja vaaramaisemat tunteva kotiseuturakkautensa murretta myöden. 

Satu Lepistö: Lintutarha

Satu Lepistö: Lintutarha 

Gummerus 2017

314 sivua

Kävin hiljattain läpi parin vuoden takaisia lukulistojani, josko niissä olisi vielä kirjoja jotka ovat ikään kuin vahingossa jäämässä lukematta ja näin Lintutarha päätyi syyslukemistooni. Tavallaan sen synkänpuoleinen vire sopikin syksyyn, mutta Lintutarhan jälkeen kaipaan kyllä iloisempaa tai vähintäänkin positiivisempaa luettavaa.

Neljätoistavuotiaan Lauran äiti riistää itseltään hengen hyppäämällä katolta. Poliisi Anssi Ilmari Heinon kontolle osuu yhdessä sosiaalityöntekijän kanssa kertoa suru-uutinen tytölle. Hän lähtee mukaan viemään Lauraa isälleen jota tämä ei enää oikeastaan tunne, sillä vanhemmat ovat eronneet Lauran ollessa seitsemänvuotias eikä yhteydenpitoa ole ollut. Äitiään Laura kutsui lapsellisesti mamiksi ja he olivat myös olleet toistensa parhaat ystävät. Laura ei tunne oloaan mukavaksi Heikki-isän luona. Sotkuinen, homeinen talo ja varsinkin sen yhteydessä oleva lintutarha jonka asukit huutavat suoraa huutoa ja ilmaisevat siten haluavansa sieltä pois yhtä paljon kuin Laurakin, ahdistavat tyttöä. Hän näkee äitinsä mielessään, tämä puhuu tytölle ja Laura odottaa mamin lähettävän jonkun hakemaan Lauran pois, takaisin kotiin tai oikeastaan minne vain kunhan pois lintujen ja hullulta vaikuttavan isän luota. Kun Anssi tulee uudestaan tapaamaan Lauraa, omasta kiinnostuksestaan työajan ulkopuolella, Laura lähtee tämän mukaan uskoen poliisin olevan mamin lähettämä turvallinen apu. 

Nelikymppisen Heinon ja 14-vuotiaan Lauran välille syntyy kuitenkin pedofiilinen suhde, joka on Heinolle jotain kaunista, rakkautta ja Lauralle hyväksikäyttöä, joskin molemminpuolista. Eräänlainen lolitatarina siis. 

Puolet kirjan alusta käsittelee lähinnä Heinon menneisyyttä kuten vaimonsa Niinin tapaamista sekä miehen loputtoman tuntuista ja ahdistavaa pohdintaa muistoista. Siitä mikä on ensimmäinen muisto, miten niitä voi olla monia ja miten niitä voi manipuloida. Siitä eteenpäin, kun Heino menee uudestaan tapaamaan Lauraa, tapahtumia käydään läpi vuoron perään molempien näkökulmista ja lukija näkee miten eri tavalla nämä kaksi tapahtumat kokevat ja miten erilaiset muistikuvat ja uudet ensimmäiset muistot heille niistä jää. 

Olin tavannut Niinin ensimmäisen kerran etsiessäni jotakin muuta. Kuvat eivät olleet muuttuneet. Olin nähnyt unta junasta, sen ikkunoiden takana maisema liikkui mutta ei juurikaan muuttunut. Kun pimeä tiivistyi ikkunoiden takana, jäi vaunuun rajattu tila, jonka ulkopuolella ei ollut mitään. Silloin musta oli ollut tarkoituksenmukainen alleviivaus. Uusi muisto alkoi kaivaa tietään pintaan.

Ei kysymys ollut siitä, mikä oli ensimmäinen muistoni. Kysymys oli siitä, mikä oli tärkein. Kysymys oli siitä, mitkä muistot kuuluivat minulle, sille, jonka nimi oli Anssi Ilmari Heino. Oliko muistoja, jotka olivat jonkun muun, en tiennyt pitikö niiden nousta pintaan vai jäädä pimeän alle. Minä elin maailmassa, jossa unohtaminen toi turvan. Sen varassa minä elin. Sen varaan olin rakentanut elämäni, että en muistanut vääriä asioita.

Yhtään selväjärkistä henkilöä kirjassa ei tunnu olevan. Tyttöhän käy ymmärrettävästi läpi äidin menettämisen traumaa, mutta hänen isänsä on vähintäänkin outo ja poliisi Heinon, joka pohdiskelee vakavia koko alkuosan, nuori tyttö saa sekoamaan. 

Tekstistä näkee myös että Lepistö on tämän esikoisromaaninsa takana runoilija, välillä tuntemusten kuvailut ovat suorastaan pursuavia kuten alla olevassa tekstinäytteessä, jossa Heino on juuri mennyt uudelleen tapaamaan Lauraa ja kuulee päänsä sisäisiä ääniä.

Ääni kohahti voimallisemmin, tuli kohti kuin aalto aina, kun vilkaisin tyttöä. Kun katsoin pois, ääni vetäytyi horisonttiin. 

Ajattelin, että kahlaaminen ei riittäisi. Olisi käveltävä pidemmälle, vesi yltäisi vyötärölle, sitten rintaan, leukaan. Olisi käveltävä, kunnes vesi nousisi yli pään. Liikkeistä tulisi spasmeja, vasta hukkuminen vaimentaisi äänen. Ei mikään vähempi, ei mikään vähäisempi räpistely vaan sukeltaminen, vedenalaiset äänet ovat toisenlaisia, kuplien puhkeamisia, hitaita ja syviä ja raskaita ääniä, ei mitään sellaista kuin talon ja tytön ja metsän ääni oli nyt: kirkuva, vaativa, hermeettinen, niin, ilmatiivis, muovipussi pään ympärillä. Pakottava, paljaaksi riisuva toive siitä, että saisi palata veteen. Jäädä makaamaan makeaan pintaveteen silmät avoimina, kämmenet taivasta kohden. Ääni kohisi ja vaimensi muun kuin vesi. Muste pyrki pintaan, piirsi minut auki ja tyttö katsoi, näki minut kokonaan.

Heinä-elokuun luetut

Hupsista. Juttu heinä-elokuussa luetuista oli jäänyt lähes loppuun kirjoitettuna luonnokseksi, joten julkaistaan se oikealla paikallaan näin tammikuussa '20!

Perinteisesti kesäkuukausina minun tulee luettua paljon, pitkälti sen takia että kauniilla ilmalla ja välillä sadepäivinäkin istuskelen koirien kanssa ulkona paviljongissa. Mitä lämpimempää, sitä enemmän luen. Niinpä heinäkuussa luin viisi kirjaa, samoin elokuussa ja syyskuussakin vielä neljä. Mikäli olisin osallistunut lukumaratoneihin, määrä olisi vielä isompi, mutta tänä kesänä ne jäivät väliin.

Heinäkuu

Lucinda Riley: Seitsemän sisarta, Maian tarina ****
Katja Lahti: Lasitehdas *****
Suvi Ratinen: Matkaystävä ****1/2
Minna Canth: Työmiehen vaimo ***
Amanda Vaara: Yösähköä (Villa Venla 2) ****

Heinäkuussa tulin vihdoin tarttuneeksi Lucinda Rileyn seitsemänosaisen Seitsemän sisarta -sarjan aloitusosaan, joka käynnistyi näiden adoptiosisarten vanhimman eli Maian tarinalla. Maia on ainoa tytöistä joka edelleen asui Atlantiksessa, heidän hulppeassa kodissaan Sveitsissä. Kirja alkoi adoptioisän, Papa Saltin kuolemasta, jolloin jokainen tyttäristä sai tärkeimmäksi perinnöksi isältään vinkin omasta alkuperästään.

Muistan elävästi, kuinka kerran seisoin Papa Saltin kanssa tähtitornissa. Olin neljätoistavuotias ja naiseuden kynnyksellä. Odotimme kuunpimennystä, joka isän mukaan oli ihmiskunnalle tärkeä hetki ja joka usein toi mukanaan muutoksia.
”Kuule, isä”, minä sanoin. ”Tuotko vielä joskus meille seitsemännen sisaren?”
Kun isä kuuli sen, hänen voimakas ja turvallinen vartalonsa tuntui jähmettyvän hetkeksi. Äkkiä hän näytti siltä kuin kantaisi koko maailman painoa harteillaan. Hän ei kääntynyt, sillä hän suuntasi edelleen kaukoputkea odotetun pimennyksen suuntaan, mutta tiesin silti vaistomaisesti, että hän oli tullut murheelliseksi kysymyksestäni.
”Ei, Maia, en tuo. En ole koskaan löytänyt häntä.”

Maian suvun tarina vei lukijan kauas Rio de Janeiroon, nykyhetkeen sekä 1920-luvulle, aikaan jolloin kaupungin kuuluisaa maamerkkiä, Kristus-patsasta suunniteltiin, sekä Pariisiin jossa patsaan malli varsinaisesti valmistettiin. Todellisena historian henkilönä mukana oli Heitor da Silva Costa, joka vastasi patsaan rakentamisesta Cristo-vuorelle. Maian esiäiti, Izabela Bonifacio, oli juuri kihlautunut, mutta sai tilaisuuden lähteä tutustumaan vanhaan mantereeseen, sillä hänen ystävättärensä oli Heitorin tytär ja koko da Silva Costan perhe matkusti yhdessä Pariisiin. Rakkauden kaupungissa myös Izabella koki romanssin rakastuessaan kuvanveistäjän apulaiseen, Laurent Brouillyyn. Nykyhetkessä Maian oppaana Riossa oli Floriano ja tämän pieni suloinen tytär, sillä Maia joka on ammatiltaan kielenkääntäjä, oli kääntänyt Florianon kirjan. Historiantutkijana Floriano auttoi ja kannusti Maiaa tutustumaan taustaansa 

Olipa upea lukuromaani ja hieno aloitus sarjalle, jota tulen nautiskelemaan palanen kerrallaan. Seuraavaksi ilmestyvä osa on jo viides. Kristuspatsaan rakentamisprosessista oli mielenkiintoista oppia niin paljon, samoin tutuksi tuli myös kahvinviljely haasteineen. Riley on niin taitava kirjoittaja, että sivuja kääntelee lähes huomaamattaan ja niin onkin tiiliskivi vauhdilla luettu!

Katja Lahden Lasitehdas vei mukanaan ja oli minulle täyden viiden tähden kirja. Sen keskiössä on kaksi erilaista ja eri yhteiskuntaluokista tulevaa perhettä. Lasitehtaalla puurtaa Juhani joka haaveilee rakentavansa perheelleen omakotitalon. Vaimo Irina on kampaaja jolla on omat haaveensa. Toinen perhe on varakas suomenruotsalainen, Roger ja Kristiina joka vaivihkaa muuntautui Christinaksi Rogerin naituaan. Perheet kohtaavat kun perheiden nuoret rakastuvat. Mukana tapahtumissa on myös duunariperheeseen osuva lottovoitto. 

Suvi Ratisen Matkaystävä oli ensimmäinen tällä ajanjaksolla lukemistani vanhoillislestadiolaisuuden maailmaan sijoittuvista kirjoista. Niitä on viime aikoina ilmestynyt useita, enkä vielä ole teemaan kyllästynyt. Matkaystävän päähenkilö on nuori nainen joka on irtautunut lapsuudenuskostaan, muuttanut Helsinkiin ja piilottanut kaiken menneisyydestään niin ettei kukaan uusista ystävistä vain arvaa hänen noloa taustaansa. Kun äiti ja muut sukulaiset sekä vanhat ystävät alkavat soitella hänelle kyselläkseen tietääkö hän jotain kadonneesta uskonveljestä Markosta, pulpahtavat lapsuus- ja nuoruusmuistot pintaan. Näistä kahdesta lestadiolaiskirjasta (joista toinen on Katja Kärjen Jumalan huone) tässä käydään ehkä eniten läpi niitä klassisia mitä uskossa olevat saavat ja eivät saa tehdä asioita, kuten kuunnellaan sallittuja musiikkikappaleita ja kulutetaan lähes puhki itse kuvattu sukulaisten häävideo jossa hymyilee maailman komein mies, kun juuri muuta ei monitorista saa katsoakaan. Sekin rissaa kun kaveri saa kymmenellä markalla enemmän irtokarkkeja Siwasta kuin uskossaoleva joka joutuu hakemaan omansa kalliimmalla R-kioskilta, koska kommunistisessa Siwassa ei voi asioida. 

Minna Canthin Työmiehen vaimon luin klassikkohaasteeseen. Siitä pidempi juttu täällä.

Amanda Vaaran Majatalo Villa Venla -sarja sai jatkoa Yösähkön merkeissä. Olen todella ihastunut tähän Niina Hakalahden sivupersoonan chick-lit sarjaan! Kolmas osa ilmestyi lokakuussa ja ahmin sen heti tuoreeltaan. Toivottavasti jatkoa seuraa pian! Yösähköstä löytyy pidempi juttu täällä. Kuvassa näkyvä Orasen Aino Acktė sen sijaan jäi kesken reilun 30 sivun jälkeen. Kävi niin, että sain Jumalan huoneen varausjonosta enkä malttanut laittaa sitä hyllyyn odottamaan...

Miten sujui näinä kuukausina ikioma haasteeni lukea enemmän mieskirjailjoiden teoksia? Voi voi, ihan yhden mieskirjailijan teoksen tulin lukeneeksi, senkin vippilainana kirjaa ennestään tuntematta. Vuoden saldo elokuun loppuun mennessä kokonaista neljä. 

Elokuu

Katja Kärki: Jumalan huone *****
Marja-Leena Virtanen: Kiurun tytär ***1/2
Enni Mustonen: Sotaleski *****
Lasse Nousiainen: Itärajatapaus **1/2
Kyung-sook Shin: Hovitanssija ****1/2

Jumalan huone oli toinen viiden tähden lukuelämys tälle kesälle. Siinä käydään läpi kolmea sukupolvea alkaen 1920-luvulla syntyneestä Ailista, jonka mies kuolee sodassa. Maurikin vie vihille Vieno-siskon, vaikka Aili olisi ollut parempi valinta. Kun väkivaltaiseksi ilmenevä Mauri tappaa vaimonsa ja joutuu vankilaan, Aili hyppää emännän paikalle ja hoitaa talon ja lapset. Näistä nuorin on Maria, joka muuttaa kaupunkiin opiskelemaan ja töihin, mutta käy silti säntillisesti seuroissa joka sunnuntai ja leipoo pullaa, sitä seurojen kanttiinissa kuluu. Mariankin odotetaan löytävän miehen ja saavan oman lapsikatraan, mutta Maria näkee vain Hannun, jolle Maria olisi omasta mielestään parempi vaimo kuin tämän oma. Elsa on 80-luvun lapsi joka leikkasi tukkansa lyhyeksi, kapinoi uskonnollisuutta vastaan ja antoi säännöille piut paut. Lähdettyään Jyväskylään opiskelemaan Elsa löytää punkkariystäviä ja muusikonrenttu poikaystävän jotka luovat vapauden, mutta myös turvattomuuden. Tarinaa kerrotaan eri aikakausilla hyppien (mutta hyvin selkeästi) ja sillä tapaa limittäin, että samoja tapahtumia viedään eteenpäin eri kertojien suulla mikä oli yksi tämän romaanin hyvistä puolista. 

Olen ostanut isälle jo kortin, onnea maailman parhaalle isälle. Kauppojen korttivalikoima ei tunne isä-Maurin kaltaisia isiä. Tarjolla on kortteja vain maailman parhaille, rakkaille, iloisille, tyylikkäille ja kalliin maun omaaville, kalastusta ja autoilua harrastaville hömelöille huumori-isille. Missä ovat isänpäiväkortit niille jotka juovat liikaa, hakkaavat lapsiaan, tappavat vaimojaan ja istuvat vankiloissa?

Kiurun tytär on Marja-Leena Virtasen kuudes romaani, itse olen lukenut häneltä aiemmin Verhon. Kirjassa on kaksi osaa, 50-luvulla Silja on koulutyttö jonka perhettä kohtaa suuri tragedia, jonka jälkeen hypätään Siljan opiskelun aloittamiseen. Lisää Kiurun tyttärestä omassa jutussa täällä.

Enni Mustosen Sivustakatsojan tarinat ovat edenneet Kirsti-tyttären perheen elämässä sotavuosiin. Aviomiehensä Iivon Karjalassa asuvan suvun myötä Kirsti ja heidän Viena-tyttärensä viettävät paljon aikaa itärajalla. Lisää Sotaleskestä täällä.

Lasse Nousiaisen Itärajatapaus valikoitui luettavakseni vippihyllystä lähinnä "onpa ohut kirja, tämän ehdin lukea, vaikuttaa hauskalta ja onpa yksi miehen kirjoittama lisää" -periaatteella. Mustan huumorin sävyttämästä kesälomaseikkailusta Itä-Suomen sukulaisiin vout lukea lisää omasta jutustaan. 

Kun näin Hovitanssijan kustantajan katalogissa maltoin tuskin odottaa, että pääsen sen lukemaan. Kun ei tiedä mitään feodaaliaikaisen Korean hovista, ei oikein osaa odottaa mitään ja toisaalta odottaa paljon! Miten odotukseni täyttyivät, selviää Hovitanssijan omasta jutusta täällä. 

.