Satu Lepistö: Lintutarha

Satu Lepistö: Lintutarha 

Gummerus 2017

314 sivua

Kävin hiljattain läpi parin vuoden takaisia lukulistojani, josko niissä olisi vielä kirjoja jotka ovat ikään kuin vahingossa jäämässä lukematta ja näin Lintutarha päätyi syyslukemistooni. Tavallaan sen synkänpuoleinen vire sopikin syksyyn, mutta Lintutarhan jälkeen kaipaan kyllä iloisempaa tai vähintäänkin positiivisempaa luettavaa.

Neljätoistavuotiaan Lauran äiti riistää itseltään hengen hyppäämällä katolta. Poliisi Anssi Ilmari Heinon kontolle osuu yhdessä sosiaalityöntekijän kanssa kertoa suru-uutinen tytölle. Hän lähtee mukaan viemään Lauraa isälleen jota tämä ei enää oikeastaan tunne, sillä vanhemmat ovat eronneet Lauran ollessa seitsemänvuotias eikä yhteydenpitoa ole ollut. Äitiään Laura kutsui lapsellisesti mamiksi ja he olivat myös olleet toistensa parhaat ystävät. Laura ei tunne oloaan mukavaksi Heikki-isän luona. Sotkuinen, homeinen talo ja varsinkin sen yhteydessä oleva lintutarha jonka asukit huutavat suoraa huutoa ja ilmaisevat siten haluavansa sieltä pois yhtä paljon kuin Laurakin, ahdistavat tyttöä. Hän näkee äitinsä mielessään, tämä puhuu tytölle ja Laura odottaa mamin lähettävän jonkun hakemaan Lauran pois, takaisin kotiin tai oikeastaan minne vain kunhan pois lintujen ja hullulta vaikuttavan isän luota. Kun Anssi tulee uudestaan tapaamaan Lauraa, omasta kiinnostuksestaan työajan ulkopuolella, Laura lähtee tämän mukaan uskoen poliisin olevan mamin lähettämä turvallinen apu. 

Nelikymppisen Heinon ja 14-vuotiaan Lauran välille syntyy kuitenkin pedofiilinen suhde, joka on Heinolle jotain kaunista, rakkautta ja Lauralle hyväksikäyttöä, joskin molemminpuolista. Eräänlainen lolitatarina siis. 

Puolet kirjan alusta käsittelee lähinnä Heinon menneisyyttä kuten vaimonsa Niinin tapaamista sekä miehen loputtoman tuntuista ja ahdistavaa pohdintaa muistoista. Siitä mikä on ensimmäinen muisto, miten niitä voi olla monia ja miten niitä voi manipuloida. Siitä eteenpäin, kun Heino menee uudestaan tapaamaan Lauraa, tapahtumia käydään läpi vuoron perään molempien näkökulmista ja lukija näkee miten eri tavalla nämä kaksi tapahtumat kokevat ja miten erilaiset muistikuvat ja uudet ensimmäiset muistot heille niistä jää. 

Olin tavannut Niinin ensimmäisen kerran etsiessäni jotakin muuta. Kuvat eivät olleet muuttuneet. Olin nähnyt unta junasta, sen ikkunoiden takana maisema liikkui mutta ei juurikaan muuttunut. Kun pimeä tiivistyi ikkunoiden takana, jäi vaunuun rajattu tila, jonka ulkopuolella ei ollut mitään. Silloin musta oli ollut tarkoituksenmukainen alleviivaus. Uusi muisto alkoi kaivaa tietään pintaan.

Ei kysymys ollut siitä, mikä oli ensimmäinen muistoni. Kysymys oli siitä, mikä oli tärkein. Kysymys oli siitä, mitkä muistot kuuluivat minulle, sille, jonka nimi oli Anssi Ilmari Heino. Oliko muistoja, jotka olivat jonkun muun, en tiennyt pitikö niiden nousta pintaan vai jäädä pimeän alle. Minä elin maailmassa, jossa unohtaminen toi turvan. Sen varassa minä elin. Sen varaan olin rakentanut elämäni, että en muistanut vääriä asioita.

Yhtään selväjärkistä henkilöä kirjassa ei tunnu olevan. Tyttöhän käy ymmärrettävästi läpi äidin menettämisen traumaa, mutta hänen isänsä on vähintäänkin outo ja poliisi Heinon, joka pohdiskelee vakavia koko alkuosan, nuori tyttö saa sekoamaan. 

Tekstistä näkee myös että Lepistö on tämän esikoisromaaninsa takana runoilija, välillä tuntemusten kuvailut ovat suorastaan pursuavia kuten alla olevassa tekstinäytteessä, jossa Heino on juuri mennyt uudelleen tapaamaan Lauraa ja kuulee päänsä sisäisiä ääniä.

Ääni kohahti voimallisemmin, tuli kohti kuin aalto aina, kun vilkaisin tyttöä. Kun katsoin pois, ääni vetäytyi horisonttiin. 

Ajattelin, että kahlaaminen ei riittäisi. Olisi käveltävä pidemmälle, vesi yltäisi vyötärölle, sitten rintaan, leukaan. Olisi käveltävä, kunnes vesi nousisi yli pään. Liikkeistä tulisi spasmeja, vasta hukkuminen vaimentaisi äänen. Ei mikään vähempi, ei mikään vähäisempi räpistely vaan sukeltaminen, vedenalaiset äänet ovat toisenlaisia, kuplien puhkeamisia, hitaita ja syviä ja raskaita ääniä, ei mitään sellaista kuin talon ja tytön ja metsän ääni oli nyt: kirkuva, vaativa, hermeettinen, niin, ilmatiivis, muovipussi pään ympärillä. Pakottava, paljaaksi riisuva toive siitä, että saisi palata veteen. Jäädä makaamaan makeaan pintaveteen silmät avoimina, kämmenet taivasta kohden. Ääni kohisi ja vaimensi muun kuin vesi. Muste pyrki pintaan, piirsi minut auki ja tyttö katsoi, näki minut kokonaan.