Kirsti Ellilä: Arpapeliä

Kirsti Ellilä: Arpapeliä 

Karisto 2016

288 sivua

Entinen työväen asunto-osakeyhtiö oli purku-uhan alla mutta upealla paikalla joen partaalla, kaupungin keskustan katveessa. Isovanhempien perinnön turvin Mia ja miehensä Markku ostivat koko korttelin itselleen ja perustivat Villa Toivon. Lasten ollessa pieniä vuokraemännän rooli oli sopinut hyvin yhteen kotiäidin roolin kanssa ja lasten muutettua kotoa Mia ei vain tullut palanneeksi työelämään. 

Villa Toivossa asuu pitkäaikaisvuokralaisia laidasta laitaan. Molla ja Piupau, rastatukkaiset nuoret jotka odottavat esikoistaan ja elävät myymällä unisieppareita ja dyykkaamalla ruokansa roskiksista. Korpisen pariskunta joka purjehtii ympäriinsä ja tarvitsee paikan lähinnä tavaroilleen. Kitaristi Tolonen, Mian vanha ystävä joka oli opiskellut samaan aikaan konservatoriossa. Uusimpana Mian siipien suojaan on muuttanut Kolumbus. Lehti-ilmoituksessa oli etsitty koteja yksin Suomeen tulleille alaikäisille turvapaikanhakijoille ja Mia oli ottanut yhteyttä mielessään suurisilmäinen pikkutyttö. Kun heille tulikin 17-vuotias kamerunilaispoika, raamikas lähes aikuinen, Mia oli sopeutunut tilanteeseen nopeammin kuin Markku.

Kesken kaupunginosan vuotuisen pihakirppistapahtuman ja Kolumbuksen isännöimän kamerunilaisen ruokamyynnin Villa Toivosta loppuu veden tulo. Kun Mia yrittää selvittää saako pihakaivosta käyttökelpoista vettä, tupsahtaa kaivolle Ilmariksi esittäytyvä mies joka jää auttelemaan Miaa. Lähtiessään mies antaa vielä Mialle raaputusarvan, kertoen että hänellä on tällainen hassu tapa ilahduttaa kohtaamiaan ihmisiä arvoilla. 

Sitten pelataan arpapeliä.

Villa Toivo on aika kliseinen nimi kirjan kaltaiselle yhteisölle. Eipä Arpapeliä muutenkaan tarjoa isoja yllätyksiä. Se on viihteellisempi kuin odotin luettuani aiemmin yhden Ellilän romaanin, Tuntemattomat. Lähinnä käsitellään elämän valintoja etenkin rahatilanteen kannalta sekä yhteisöllisyyttä ja sivutaan luottamusta sekä turvapaikanhakijatilannetta. Kolumbus kun on saanut kielteisen päätöksen ja odottelee valituksen tulosta.

Maaria Päivinen: Kellari

Luottamus on jokaisen talon perusta, todetaan talomainoksessa.
Kellari-romaanissa Vilman mies on pettänyt
tämän luottamuksen kohtalokkain seurauksin.

Maaria Päivinen: Kellari 

Into 2016

294 sivua 

Vilma on yhdeksän vuotta sitten Islantiin muuttanut ja siellä perheen perustanut suomalaisnainen. Hänellä on mies ja kaksi tytärtä, alakoulua käyvä Silvia ja taaperoikäinen Stella. 

Kuulostaa idylliseltä perhe-elämältä, muttei enää ole sitä. Mies on rikkonut heidän avioliittonsa, ilmoittanut tylysti muuttavansa heidän yhteisestä talostaan Reykjavikiin, kerrostaloasuntoon Svanan, elämänsä uuden rakkauden kanssa. Ehkä Vilma olisi vielä jotenkin kestänyt tämän, mutta nyt, vuosi eron jälkeen, esikoistytär on alkanut jatkuvasti naukua isänsä perään. Päivästä toiseen Silvia hokee samaa mantraa; Äiti on tyhmä paskapää-äiti jonka takia isi on lähtenyt, Svala on niin kauniskin, Silvia haluaa muuttaa isin ja Svalan luo Reykjavikiin. Ilman Silvian jatkuvaa valitusta Vilma ei ehkä olisi teljennyt miestä kellariin.

Kun he olivat muuttaneet taloon, mies oli rakentanut kellariin äänieristetyn studiotilan jossa teki musiikkiaan. Siellä tämä viihtyi, kopissa omissa maailmoissaan. Nyt saa viihtyä siellä loppuikänsä tuumaa Vilma, kolkkaa miehensä tajuttomaksi ja raahaa kellariin. Miestä toki etsitään, poliisit, Svala, miehen vanhemmat, kaikki soittelevat, eikö Vilmalla ole mitään pientäkään aavistusta missä mies voisi olla? Vilma vastailee kauhistuneena, hän osaa pitää pokkansa, hän tietää että mies on kellarissa hänen jalkojensa alla ja sillä mennään. 

Kellaria hallitsi hämärä, ulkona viuhui puuskainen talvimyrsky. Vilma avasi luukun ja toisteli olevansa järjissään ja hereillä. Piti päivittäin varmistella ja uskotella itselleen, ettei ollut hullu, sillä mies sihisi tämän tästä hänen korviinsa mielisairaan määritelmiä ja räksytti kirosanoja. Milloin Vilma oli sekopää, milloin skitso ja psykopaatti, umpihullu, aivoton narttu, häiriytynyt lehmä, latvasta laho, saamaton noita-akka, pimeä ämmä, takakireä kontrollifriikki, kieroutunut tappaja. 
Joskus teki mieli soittaa siskolle, äidille tai Ninalle, kenelle tahansa, ja kysyä mitä mieltä he olivat Vilman mielen tasapainosta, mutta onneksi hän saattoi punnita sekä rikoksen laadun että järjellisyytensä itsekin. Hän vain oli, yksinkertaisesti, heikkona hetkenään tehnyt halpamaisen mutta kohtalokkaan tempun äidinvaistojensa ajamana, ja sen kanssa oli opittava elämään, niin hänen kuin miehenkin. 

Vilman naapurissa asuu 72-vuotias leskeksi jäänyt Ingiđur. Nainen tietää Vilman elämästä enemmän kuin Vilma arvaakaan, sillä Ingiđurilla on hyvät kiikarit. Nyt Ingiđurissa on herännyt erityinen huoli Vilmaa kohtaan, koska nainen on selvästi rauhaton. Ingiđurissa on herännyt suojelunhalu. Hän ei koskaan tullut äidiksi, mutta voisi nyt ryhtyä äidiksi Vilmalle. Nyt voisi olla juuri sopiva hetki tehdä se mitä Ingiđur on jo pitkään halunnut tehdä, mennä Vilman ovelle ja esitellä itsensä. 

"Eikö ole kaunis päivä", hän sanoi ja levitti kätensä, käänsi päätäkin, jotta aurinko varmasti pääsisi oikeuksiinsa.
Mutta Vilma ei innostunut auringon keltaamista hangista tai läikehtivästä valosta, vaan alkoi sulkea ja tiuskaisi:
"Minulla ei ole aikaa."
"Tiedäthän sinä minut? Minulle tuli yllättäen sellainen olo, että meidän pitäisi tutustua."
"Tutustua."

Vilma ei halua tutustua yhteenkään yksinäiseen ja liian uteliaaseen vanhukseen joka voi pahimmillaan pilata kaiken, löytää kellarin asukin. Mutta Ingiđur ei anna periksi.

Kellarin asetelma on herkullinen. Vilma toimii eikä vain meinaa. Kuka meistä ei joskus mielisi tehdä radikaaleja, laittomiakin ratkaisuja, mutta järki sanelee päätökset. Onko Vilma siis menettänyt järkensä vai meneekö kaikki pimahtamisen piikkiin? Kellaria piti ahmia, halusin tietää miten käy. Mietin pääseekö mies pakoon vai löytääkö Ingiđur hänet, telkeääköhän Vilma Ingiđurinkin kellariin? Samaan aikaan tuli miettineeksi mielen ailahduksia ja mihin kaikkeen mustasukkaisuus voi ajaa. Oliko Vilma mustasukkaisempi miehestään vai esikoistyttärensä rakkaudesta? 

Tykästyin Päivisen suorasukaiseen tyyliin. Te jotka olette lukeneet hänen aiempia kirjojaan, ovatko ne saman tyylisiä? 

Mila Teräs: Jäljet

Mila Teräs: Jäljet 

Karisto 2017

285 sivua 

Mila Teräs on tarttunut uusimmassa romaanissaan erittäin mielenkiintoiseen aiheeseen, yhteen kuuluisimmista ja arvostetuimmista (nais)taidemaalareistamme, Helene Schjerfbeckiin. 

Romaani rakentuu kahdelle aikatasolle. Syksyllä 1945 Helene on jo iäkäs, paljon nähnyt ja elämää kokenut nainen, joka asuu sotaa paossa Ruotsissa, Saltsjöbadenin kylpylähotellissa. Hän maalaa vielä yhtä, viimeiseksi jäävää omakuvaansa ja käy samalla mielessään keskusteluja maalari"sisarensa" Helena Westermarckin kanssa ja näin toisella aikatasolla muistelee lapsuuttaan ja sitä miten pääsi osalliseksi taideopintoihin.

- Katsokaa, neiti Ingman! Elin sanoo heti, kun opettaja on saapunut huoneeseen. - Katsokaa, mitä Elli on piirtänyt!
Elin esittelee malttamattomasti piirustuksiani Lina-tädille, tämä ja tämä ja tämä, tyttö hohkaa kuin uuni.
Kun Lina-täti katsoo kuviani, hänen kasvoilleen kierähtää valo, joka pehmentää katseen ja vapauttaa suun seudun: 
- Niin lystikkäitä, niin taidokkaasti piirrettyjä.
Hänen valossaan minä kasvan. 

Helenen taiteilijanuran alku oli takkuinen, eikä kotoa tullut kannustusta. Isä oli kuollut ja jättänyt jälkeensä vain pienen eläkkeen. Äiti haluaa Helenen tienaavan rahaa yhteiseen toimeentuloon ja pitää maalaamista koruompeluun verrattavissa olevana ajanvietteenä.

- Köyhien perheiden lapset joutuvat tekemään työtä aamuhämäristä iltaan asti, mutta sinä käyt vain taidekouluja! Von Beckerin yksityisakatemiaa! Se mies on pannut pääsi pyörälle, ei ole muuta kuin von Becker ja..., äiti sylkäisee sanan suustaan kuin kirouksen:
- Pariisi.

Ranskan taideakatemiaan eivät naiset pääse opiskelemaan, mutta yksityisiin akatemioihin kyllä. Ja Pariisiin Helenekin pääsee, 18-vuotiaana.  

Ja sitten jotakin tapahtuu. Jokin syttyy, leimahtaa, tarttuu ensin yhteen meistä, sitten toiseen. Äkkiä työskentelemme kaikki muun maailman unohtaen niin kuin soittaisimme yhteisessä, äänettömässä orkesterissa. Leikittelen hetken rehevällä siveltimellä kuin Renoir, sitten on Degas'n vuoro näyttää virtuoosimainen viivansa.
Parasta ovat nämä hetket ateljeessa. Kun huoneen tärpätintuoksussa teemme työtä uupumatta, vieri vieressä, toverit eri maista, tunnin toisensa jälkeen. 

Pariisissa Helene kohtasi elämänsä suuren rakkauden joka ei tuntunut edes välittävän Helenen raajarikkoisuudesta. Helene kun oli pienenä pudonnut alas rappuset ja murtanut lantionsa eikä köyhillä vanhemmilla ollut rahaa hoitaa Heleneä kuntoon vaan lapsiparka luutui sellaiseksi kuin luutui ja kärsi tästä koko ikänsä. Sulhasen perhe ei kuitenkaan uskonut selitystä vaan luuli Helenen sairastaneen polion ja painosti sulhasen jättämään Helenen. Myöhemminkin Helene kohtasi monia haasteita elämässään. Olla nainen ja taidemaalari, siis haihattelija. Helene ei myöskään saanut tarpeeksi omaa rauhaa toteuttaa itseään, ikääntyvän äidin vaateilta ja kotitaloustöiltä, mikä tuntui ahdistavan häntä enemmän tai vähemmän koko aikuisikänsä. 

Kirjassa on kiehtova, viehättävä tunnelma. En malttanut laskea sitä käsistäni ja lyhyet luvut houkuttelivat lukemaan vielä ja vielä yhden. Tunnelma ei kuitenkaan ole lainkaan sellainen, että onpa hehkeää olla taiteilija ja olenpa jotain erityistä kun olen Pariisissa. Vaikka Helenen unelma olikin päästä Pariisiin JA unelman toteutuminen oli hänelle iso asia, ei elämä sielläkään aina ollut kuin satukirjan sivuilla. 

Olen lukenut Teräkseltä hänen aikuisten esikoisensa, Harmaat enkelit, josta pidin paljon, mutta Jäljissä Teräs on noussut vielä aivan uudelle tasolle. Uskon että Jäljet on vielä loppuvuodestakin mielessäni yhtenä vuoden parhaista lukukokemuksista.

Enni Mustonen: Ruokarouva

Enni Mustonen: Ruokarouva 

Otava 2016

470 sivua 

Ruokarouva on jatkoa Syrjästäkatsojien tarinoille, Mustosen uusimmalle kirjasarjalle. Päähenkilönä sarjassa on Ida, johon tutustutaan pikkupiikana Paimentyttö-romaanissa (2013). Sen jälkeen Ida on palvellut lapsenpiikana Sibeliusten perheessä (Lapsenpiika 2014) ja Albert Edelfeltin studion emännöitsijänä (Emännöitsijä, 2015). 

Ruokarouvassa Ida on aikuistunut ja saanut oman perheen, Kirsti-tyttären. Virallisesti Ida on kunniallinen leskirouva, todellisuudessa vähemmän kunniallinen avioliiton ulkopuolella lapsen synnyttänyt yh-äiti. Nykypäivänä au-lapset ovat arkea, 1900-luvun alussa suuri häpeä. Puhutaanko edes enää au-lapsista?

Ida on elänyt Kirstinsä kanssa kahdeksan vuotta Ruotsissa, professorin taloudenhoitajana, mutta muuttaa tältä saamansa pienen perinnön turvin takaisin Suomeen. Eletään vuotta 1914. Rahat Ida investoi pienen perheensä tulevaisuuteen ja ostaa Espoon Albergasta (Leppävaarasta) vanhan huvilan josta kunnostaa täysihoitolan apunaan kirvesmies Iisakki. Asukkaiksi tulee lehti-ilmoitukseen vastaten kaikenlaista, mutta toki kunniallista miestä ja naista, niin opiskelijoita kuin työssäkäyviä. 

Tuttuun tapaan Ida tutustuu moniin Suomen kulttuurielämän tunnettuihin nimiin. Täysihoitolan naapurina asuu kuvanveistäjä Ville Valgren (tunnetuin työ Havis Amanda) ja täysihoitolan asukkaana Leevi Madetoja. Istahtaapa pöytään välillä viihteellä oleva Eino Leinokin.

Täysihoitolan pitäminen on kovaa työtä ja kovemmaksi se käy kun sodan uhka leviää Suomeenkin. Siitä huolimatta että niin venäläiset kuin saksalaisetkin sotilaat näkyvät Albergassakin ja ruokatarvikkeista on pulaa, taikoo Ida vähintään puuroa vieraidensa illallispöytään. Idan "reirallisuus" näkyy Ruokarouvassakin, kun täysihoitolan emäntä hinnoittelee huoneensa sen mukaan mitä vuokralainen pystyy maksamaan, vaikka se onkin itseltä pois. Kansalaissodan vuodet ovat Idalle pärjäämistä ja yhteen hiileen puhaltamista. Ja vaikkei hän itse olekaan poliittisesti millään tavalla aktiivinen, samaa ei voi sanoa kaikista täysihoitolan asukkaista.

Idan kasvua pienestä paimentytöstä aikuiseksi ja itselliseksi naiseksi on ollut ilo seurata. Manninen saa Idan tuntumaan niin läheiseltä, yhtä oikealta henkilöltä kuin hänen kohtaamansa suurmiehet. Historiallisten tapahtumien puiminen jää Mustosen romaaneissa vähemmälle kuin monissa muissa historiallisissa romaaneissa. Sen sijaan keskitytään enemmän tavallisen, ei millään tavalla politiikassa mukana olevan arjen sankarin elämään. Seuraavassa osassa, Ruokarouvan tytär, Kirsti lienee saanut jo paljon ikää lisää. Tämä Mustos-fani jonottaa jo uutta osaa kirjastosta.

Kirjan olen jo palauttanut kirjastoon, joten kuva kustantajalta. 

Helena Sinervo: Armonranta

Helena Sinervo: Armonranta 

Wsoy 2016

400 sivua

Loppuvuodesta 2006 Helena saa puhelun Pikonlinnan sairaalasta. Helenan isä on heikossa kunnossa, hänellä on todettu nopeasti etenevä keuhkosyöpä. Elinaikaa saattaa olla jäljellä muutama kuukausi tai muutama päivä, katsomaan kannattaa joka tapauksessa tulla mahdollisimman pian. Puoliso, Heta, lupaa lähteä mukaan, kuskiksi. Lapsuudenkotiin Helena ei voi mennä, siellä asuu veli, Tarmo, johon välit ovat liian tulehtuneet. Niinpä Helena etsii netistä koiraystävällistä majoitusta Tampereen itäpuolelta ja löytää Armonrannan, lomakodin Teiskossa, Näsijärven rantakallioilla. 

Syyllisyys vihloo matkaan lähtijää, isän luona on tullut käytyä viimeksi kesällä, onko siitä todella jo neljä kuukautta. Mukaan matkalle Helena on pakannut isän hänelle aiemmin luovuttaman salkun, jonka sisältöä hän on vain pintapuolisesti tutkinut. C-kasetteja, jotka natsihenkinen isä on nauhoittanut viisi vuotta aiemmin, kovakantinen muistikirja jossa oli sotkuisia muistiinpanoja ensimmäisen maailmansodan vuosilta, vanha ja haurastunut kirjekuori sisällään oikeuspöytäkirjoja vuodelta 1945. Isä saa Armonrantaan omat sivunsa, kun naiset kuuntelevat kasetteja ajomatkallaan.

Miksi siis sanoin isälle, että hän on ollut riittävän hyvä isä? Säälistäkö? Tilanteen liikuttamana? Vai siksikö, että kaikesta huolimatta rakastin häntä ja halusin hänelle hyvää? Että itsekin tein virheitä ja olin epätäydellinen. Että meitä kaikkia yhdistää juuri se: virheet, vajavaisuus, keskeneräisyys.
Halusin isukin suhtautuvan armollisesti itseensä viimeisinä päivinään, ja se helpotti oloani.

Salkun sisältöä läpi käydessään Helenalle ja Hetalle selviää suvun historia ja samalla he käyvät läpi myös omaa suhdettaan, jossa on yksi iso juopa, kun toinen kipeästi haluaa lasta ja toinen on helpottunut kun hedelmöityshoidot eivät ole tuottaneet tulosta. 

Armonrannassa säilyy kiinnostava jännite. Osansa luo se, että Sinervo on paljastanut romaanin olevan paitsi fiktiota, myös omaelämäkerrallinen. Armokin on kirjassa niin paljon enemmän kuin majapaikan nimi. Itselleenkin pitää osata antaa anteeksi. 

Kirjan olen jo vapauttanut seuraavalle lukijalle, joten kuva kustantajalta.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa 

Atena 2016

236 sivua

Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret. Niistä kertoo Mari Mannisen tietokirja Kiinan yhden lapsen politiikasta.

Kirja ei sovi herkille ihmisille, kuten ei tämä arviokaan.

Luulin tietäväni suht hyvin mistä yhden lapsen politiikassa on kyse ja mitä siitä on seurannut, mutta kirjan luettuani tajusin miten yksipuolisen kuvan olen mediasta saanut. Tiesin, että tyttösikiöitä abortoidaan. Tiesin, että kaksilapsisia perheitä on olemassa. Tiesin, että kiitos tyttösikiöiden abortoinnin naisten ja miesten määrälliset mittasuhteet ovat vinksallaan ja avioliittomarkkinoilla "heikompien" miesten on vaikea löytää vaimoa. Mutta oli niin paljon enemmän mistä en ollut tietoinen ja monet näistä uusista tiedoista järkyttivät. Vai miten itse suhtautuisit haastatteluihin, joissa kerrotaan esim lähes syntymään valmiin vauvan "abortoidun" piikillä vauvan päähän ja piikistä seuraavan sen, että äiti synnyttää seuraavana päivänä kuolleen vauvan? Eihän tämä voi enää millään mittarilla olla järkevää ja hallittua syntyvyyden säännöstelyä, tämä on brutaalia julmuutta. 

Paikallishallinnon osuus ja mielivaltaisuus on ollut suuressa roolissa siinä, miten rajuihin toimenpiteisiin lasten lukumäärän säännöstelyssä on ryhdytty. Kaikissa kylissä oli syntyvyydensääntelystä vastaava henkilö, jonka tehtävänä oli pitää kirjaa kylän naisten kuukautisista. Perhesuunnitteluvirastot ovat työllistäneet puoli miljoonaa ihmistä kerrallaan. Manninen kertoo, että vaikein haastateltava löytää oli tällainen kylävahti, kylän vihatuin ihminen. Maaseudulla oli yleensä mahdollista saada lupa toiseen lapseen vähintään neljän vuoden ikäerolla mikäli ensimmäinen lapsi oli ollut tyttö, mutta toisaalta 2000-luvulle saakka kylissä oli tiukat kiintiöt montako ylimääräistä vauvaa sai luvan syntyä. Lupa piti hakea ennen raskautta ja aikaa raskaaksi tulemiseen oli vuosi, tiukkaa peliä siis. Kuukautiset kirjattiin siis kylävahdin vihkoon ja vielä 90-luvulla monissa valtionyhtiöissä oli seinällä kuukautistaulut, joihin naisten piti merkitä kuukautiskiertonsa. BBC:n dokumentti viime vuodelta kertoi löytyvän alueen, jossa naisille tehdään neljästi vuodessa terveystarkastus, vain varmistaakseen etteivät naiset ole luvatta raskaana. Joku voi sanoa tätä kaikkea onnistuneeksi syntyvyydensääntelyksi, toinen nöyryyttämiseksi. Luvattomia raskauksia ei ole välttämättä tarvinnut keskeyttää, mikäli perheellä on ollut varaa maksaa kallis sakkomaksu. Luvattomasta lapsesta on kuitenkin saattanut saada potkut töistä eivätkä lapset ole välttämättä saaneet viranomaisilta papereita, eli heitä ei ole virallisesti edes olemassa. Ilman papereita ei voi saada koulutusta, töitä eikä puolisoa. 

Yhden lapsen politiikasta on seurannut jotain hyvääkin. Ehkäisy on kaikille ilmaista. Eniten ovat kuitenkin hyötyneet tytöt, he joiden on annettu syntyä. Perinteisesti kiinalaiset ovat arvostaneet vain poikia, sillä poika on se joka elättää iäkkäät vanhemmat, perii omaisuuden, jatkaa nimeä ja maatilaa, tuo arvostusta ja kunniaa ja voi uhrata suvun edesmenneiile jäsenille. Tytöistä on vain kuluja ja toisekseen, tytöthän naidaan pois, toiseen sukuun. Valtaosa tyttölapsen vanhemmista on kuitenkin tyytynyt kohtaloonsa ja pikkuhiljaa myös tyttöjä on lähetetty lukioihin ja yliopistoihin. Mannisen haastattelema ainokainen tytär opiskeli lakia ja journalismia ja jatkaa parhaillaan opintojaan Australiassa. Jos perhe olisi saanut anomansa luvan toiseen lapseen ja saanut toivomansa pojan, olisi tytär todennäköisesti päätynyt töihin kauppaan tai tietullikopille ja hänen palkkansa olisi käytetty veljen kouluttamiseen ja veljen asunnon hankintaan. Kiinassa kun vanhemmat perinteisesti ostavat asunnon pojalleen ja sen rahoittamiseen osallistuu koko lähisuku. Koskaan aiemmin ei Kiinassa ole panostettu tyttöihin niin paljon kuin nyt. Ainakin osittain tämä tarkoittaa sitä, että koulutettuihin tyttäriinkin luotetaan vastuunottajina. Ainokaisia kohtaavat suuret odotukset sukupuolesta riippumatta. Täytyy menestyä opinnoissa, hankkia hyvä ammatti ja löytää puoliso jonka kanssa hankkia se lapsi tai kaksi.

Kiinassa kasvaa nyt toisaalta paperittomia, toisaalta isovanhempien silmänteriä, keisarin tavoin palvottuja ja paapottuja ainokaisia. Toisaalta nuoria naisia joilla on valta valita avioliittomarkkinoilla, toisaalta miehiä joiden vanhempien pitää ostaa pojalleen morsian jostain toisesta Aasian maasta ja toivoa ettei tämä karkaa. Suuri huoli on myös heillä joiden ainokainen kuolee ja äidillä on jo liikaa ikää uuteen vauvaan. Aika näyttää, miten nykyinen kahden lapsen politiikka muuttaa tilannetta, vai muuttaako. Moni on nykyään tyytyväinen pieniin perheisiin, yksi riittääkin lapsiluvuksi.