Mari Manninen: Yhden lapsen kansa
Atena 2016
236 sivua
Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret. Niistä kertoo Mari Mannisen tietokirja Kiinan yhden lapsen politiikasta.
Kirja ei sovi herkille ihmisille, kuten ei tämä arviokaan.
Luulin tietäväni suht hyvin mistä yhden lapsen politiikassa on kyse ja mitä siitä on seurannut, mutta kirjan luettuani tajusin miten yksipuolisen kuvan olen mediasta saanut. Tiesin, että tyttösikiöitä abortoidaan. Tiesin, että kaksilapsisia perheitä on olemassa. Tiesin, että kiitos tyttösikiöiden abortoinnin naisten ja miesten määrälliset mittasuhteet ovat vinksallaan ja avioliittomarkkinoilla "heikompien" miesten on vaikea löytää vaimoa. Mutta oli niin paljon enemmän mistä en ollut tietoinen ja monet näistä uusista tiedoista järkyttivät. Vai miten itse suhtautuisit haastatteluihin, joissa kerrotaan esim lähes syntymään valmiin vauvan "abortoidun" piikillä vauvan päähän ja piikistä seuraavan sen, että äiti synnyttää seuraavana päivänä kuolleen vauvan? Eihän tämä voi enää millään mittarilla olla järkevää ja hallittua syntyvyyden säännöstelyä, tämä on brutaalia julmuutta.
Paikallishallinnon osuus ja mielivaltaisuus on ollut suuressa roolissa siinä, miten rajuihin toimenpiteisiin lasten lukumäärän säännöstelyssä on ryhdytty. Kaikissa kylissä oli syntyvyydensääntelystä vastaava henkilö, jonka tehtävänä oli pitää kirjaa kylän naisten kuukautisista. Perhesuunnitteluvirastot ovat työllistäneet puoli miljoonaa ihmistä kerrallaan. Manninen kertoo, että vaikein haastateltava löytää oli tällainen kylävahti, kylän vihatuin ihminen. Maaseudulla oli yleensä mahdollista saada lupa toiseen lapseen vähintään neljän vuoden ikäerolla mikäli ensimmäinen lapsi oli ollut tyttö, mutta toisaalta 2000-luvulle saakka kylissä oli tiukat kiintiöt montako ylimääräistä vauvaa sai luvan syntyä. Lupa piti hakea ennen raskautta ja aikaa raskaaksi tulemiseen oli vuosi, tiukkaa peliä siis. Kuukautiset kirjattiin siis kylävahdin vihkoon ja vielä 90-luvulla monissa valtionyhtiöissä oli seinällä kuukautistaulut, joihin naisten piti merkitä kuukautiskiertonsa. BBC:n dokumentti viime vuodelta kertoi löytyvän alueen, jossa naisille tehdään neljästi vuodessa terveystarkastus, vain varmistaakseen etteivät naiset ole luvatta raskaana. Joku voi sanoa tätä kaikkea onnistuneeksi syntyvyydensääntelyksi, toinen nöyryyttämiseksi. Luvattomia raskauksia ei ole välttämättä tarvinnut keskeyttää, mikäli perheellä on ollut varaa maksaa kallis sakkomaksu. Luvattomasta lapsesta on kuitenkin saattanut saada potkut töistä eivätkä lapset ole välttämättä saaneet viranomaisilta papereita, eli heitä ei ole virallisesti edes olemassa. Ilman papereita ei voi saada koulutusta, töitä eikä puolisoa.
Yhden lapsen politiikasta on seurannut jotain hyvääkin. Ehkäisy on kaikille ilmaista. Eniten ovat kuitenkin hyötyneet tytöt, he joiden on annettu syntyä. Perinteisesti kiinalaiset ovat arvostaneet vain poikia, sillä poika on se joka elättää iäkkäät vanhemmat, perii omaisuuden, jatkaa nimeä ja maatilaa, tuo arvostusta ja kunniaa ja voi uhrata suvun edesmenneiile jäsenille. Tytöistä on vain kuluja ja toisekseen, tytöthän naidaan pois, toiseen sukuun. Valtaosa tyttölapsen vanhemmista on kuitenkin tyytynyt kohtaloonsa ja pikkuhiljaa myös tyttöjä on lähetetty lukioihin ja yliopistoihin. Mannisen haastattelema ainokainen tytär opiskeli lakia ja journalismia ja jatkaa parhaillaan opintojaan Australiassa. Jos perhe olisi saanut anomansa luvan toiseen lapseen ja saanut toivomansa pojan, olisi tytär todennäköisesti päätynyt töihin kauppaan tai tietullikopille ja hänen palkkansa olisi käytetty veljen kouluttamiseen ja veljen asunnon hankintaan. Kiinassa kun vanhemmat perinteisesti ostavat asunnon pojalleen ja sen rahoittamiseen osallistuu koko lähisuku. Koskaan aiemmin ei Kiinassa ole panostettu tyttöihin niin paljon kuin nyt. Ainakin osittain tämä tarkoittaa sitä, että koulutettuihin tyttäriinkin luotetaan vastuunottajina. Ainokaisia kohtaavat suuret odotukset sukupuolesta riippumatta. Täytyy menestyä opinnoissa, hankkia hyvä ammatti ja löytää puoliso jonka kanssa hankkia se lapsi tai kaksi.
Kiinassa kasvaa nyt toisaalta paperittomia, toisaalta isovanhempien silmänteriä, keisarin tavoin palvottuja ja paapottuja ainokaisia. Toisaalta nuoria naisia joilla on valta valita avioliittomarkkinoilla, toisaalta miehiä joiden vanhempien pitää ostaa pojalleen morsian jostain toisesta Aasian maasta ja toivoa ettei tämä karkaa. Suuri huoli on myös heillä joiden ainokainen kuolee ja äidillä on jo liikaa ikää uuteen vauvaan. Aika näyttää, miten nykyinen kahden lapsen politiikka muuttaa tilannetta, vai muuttaako. Moni on nykyään tyytyväinen pieniin perheisiin, yksi riittääkin lapsiluvuksi.
Kirja ei sovi herkille ihmisille, kuten ei tämä arviokaan.
Luulin tietäväni suht hyvin mistä yhden lapsen politiikassa on kyse ja mitä siitä on seurannut, mutta kirjan luettuani tajusin miten yksipuolisen kuvan olen mediasta saanut. Tiesin, että tyttösikiöitä abortoidaan. Tiesin, että kaksilapsisia perheitä on olemassa. Tiesin, että kiitos tyttösikiöiden abortoinnin naisten ja miesten määrälliset mittasuhteet ovat vinksallaan ja avioliittomarkkinoilla "heikompien" miesten on vaikea löytää vaimoa. Mutta oli niin paljon enemmän mistä en ollut tietoinen ja monet näistä uusista tiedoista järkyttivät. Vai miten itse suhtautuisit haastatteluihin, joissa kerrotaan esim lähes syntymään valmiin vauvan "abortoidun" piikillä vauvan päähän ja piikistä seuraavan sen, että äiti synnyttää seuraavana päivänä kuolleen vauvan? Eihän tämä voi enää millään mittarilla olla järkevää ja hallittua syntyvyyden säännöstelyä, tämä on brutaalia julmuutta.
Paikallishallinnon osuus ja mielivaltaisuus on ollut suuressa roolissa siinä, miten rajuihin toimenpiteisiin lasten lukumäärän säännöstelyssä on ryhdytty. Kaikissa kylissä oli syntyvyydensääntelystä vastaava henkilö, jonka tehtävänä oli pitää kirjaa kylän naisten kuukautisista. Perhesuunnitteluvirastot ovat työllistäneet puoli miljoonaa ihmistä kerrallaan. Manninen kertoo, että vaikein haastateltava löytää oli tällainen kylävahti, kylän vihatuin ihminen. Maaseudulla oli yleensä mahdollista saada lupa toiseen lapseen vähintään neljän vuoden ikäerolla mikäli ensimmäinen lapsi oli ollut tyttö, mutta toisaalta 2000-luvulle saakka kylissä oli tiukat kiintiöt montako ylimääräistä vauvaa sai luvan syntyä. Lupa piti hakea ennen raskautta ja aikaa raskaaksi tulemiseen oli vuosi, tiukkaa peliä siis. Kuukautiset kirjattiin siis kylävahdin vihkoon ja vielä 90-luvulla monissa valtionyhtiöissä oli seinällä kuukautistaulut, joihin naisten piti merkitä kuukautiskiertonsa. BBC:n dokumentti viime vuodelta kertoi löytyvän alueen, jossa naisille tehdään neljästi vuodessa terveystarkastus, vain varmistaakseen etteivät naiset ole luvatta raskaana. Joku voi sanoa tätä kaikkea onnistuneeksi syntyvyydensääntelyksi, toinen nöyryyttämiseksi. Luvattomia raskauksia ei ole välttämättä tarvinnut keskeyttää, mikäli perheellä on ollut varaa maksaa kallis sakkomaksu. Luvattomasta lapsesta on kuitenkin saattanut saada potkut töistä eivätkä lapset ole välttämättä saaneet viranomaisilta papereita, eli heitä ei ole virallisesti edes olemassa. Ilman papereita ei voi saada koulutusta, töitä eikä puolisoa.
Yhden lapsen politiikasta on seurannut jotain hyvääkin. Ehkäisy on kaikille ilmaista. Eniten ovat kuitenkin hyötyneet tytöt, he joiden on annettu syntyä. Perinteisesti kiinalaiset ovat arvostaneet vain poikia, sillä poika on se joka elättää iäkkäät vanhemmat, perii omaisuuden, jatkaa nimeä ja maatilaa, tuo arvostusta ja kunniaa ja voi uhrata suvun edesmenneiile jäsenille. Tytöistä on vain kuluja ja toisekseen, tytöthän naidaan pois, toiseen sukuun. Valtaosa tyttölapsen vanhemmista on kuitenkin tyytynyt kohtaloonsa ja pikkuhiljaa myös tyttöjä on lähetetty lukioihin ja yliopistoihin. Mannisen haastattelema ainokainen tytär opiskeli lakia ja journalismia ja jatkaa parhaillaan opintojaan Australiassa. Jos perhe olisi saanut anomansa luvan toiseen lapseen ja saanut toivomansa pojan, olisi tytär todennäköisesti päätynyt töihin kauppaan tai tietullikopille ja hänen palkkansa olisi käytetty veljen kouluttamiseen ja veljen asunnon hankintaan. Kiinassa kun vanhemmat perinteisesti ostavat asunnon pojalleen ja sen rahoittamiseen osallistuu koko lähisuku. Koskaan aiemmin ei Kiinassa ole panostettu tyttöihin niin paljon kuin nyt. Ainakin osittain tämä tarkoittaa sitä, että koulutettuihin tyttäriinkin luotetaan vastuunottajina. Ainokaisia kohtaavat suuret odotukset sukupuolesta riippumatta. Täytyy menestyä opinnoissa, hankkia hyvä ammatti ja löytää puoliso jonka kanssa hankkia se lapsi tai kaksi.
Kiinassa kasvaa nyt toisaalta paperittomia, toisaalta isovanhempien silmänteriä, keisarin tavoin palvottuja ja paapottuja ainokaisia. Toisaalta nuoria naisia joilla on valta valita avioliittomarkkinoilla, toisaalta miehiä joiden vanhempien pitää ostaa pojalleen morsian jostain toisesta Aasian maasta ja toivoa ettei tämä karkaa. Suuri huoli on myös heillä joiden ainokainen kuolee ja äidillä on jo liikaa ikää uuteen vauvaan. Aika näyttää, miten nykyinen kahden lapsen politiikka muuttaa tilannetta, vai muuttaako. Moni on nykyään tyytyväinen pieniin perheisiin, yksi riittääkin lapsiluvuksi.
Tämä oli monelta kantilta asiaa katsova kirja. Niin kuin pitääkin. Ja myös empaattisella tavalla kirjoitettu.
VastaaPoistaMinäkin pidin näkökulmien monipuolisuudesta. Oli paljon uutta tietoa.
PoistaPidin kirjaan valitusta artikkelimaisesta lähestymistavasta ja valokuvista. Kirja tuli lähelle.
VastaaPoistaSääli vain perheitä ja nnaisia, joita on kohdeltu rumasti esim. joukkosterilisaatiot ja abortoinnit.
Kuvat olivat kiva lisä ja toivat monta haastateltua perhettä todellisemmiksi. Tuli tosiaan lähelle. Olisin lukenut sata sivua enemmänkin.
PoistaTämän haluan lukea. Lähtötilanteeni on samantapainen kuin sinulla. Luulen tietäväni jotain, mutta oikeasti tuskin sitten tiedänkään. Mukava kirjoitus.
VastaaPoistaSuosittelen kyllä, tämä kirja avaa silmät.
PoistaTämä on kyllä silmiä avaava kirja täynnä oikeita kokemuksia. Hyvä postaus, kiitos. /Tiia
VastaaPoistaVoisi melkein jo sanoa, että yleissivistävää.
PoistaTämä vaikuttaa kiinnostavalta kirjalta, jonka saatan lukea. Toisaalta mietin, etten välttämättä tästä saa mitään uutta, sillä olen lukenut aiheeseen liittyvää englanninkielistä kirjallisuutta. Olen ymmärtänyt, että Manninen käyttää eräänä lähteenä mm. Chen Guangchengin muistelmateosta The Barefoot Lawyer, jonka olen lukenut. On kyllä hienoa, että suomalainen on tutkinut asiaa ja kirjoittanut kirjan siitä.
VastaaPoistaEnglanniksi onkin varmasti paljon helpommin löydettävissä materiaalia, aiheesta kuin aiheesta. Lähdekirjallisuutta en pysty enää tarkistamaan, kun piti palauttaa kirja kirjastoon.
PoistaKamalaa, että kuukautisistakin on pidetty kirjaa ja raskauteen on pitänyt saada lupa! Jne... Rankka kirja, itse en ehkä tätä lue. Mutta hyvä, että tällainenkin kirja on kirjoitettu.
VastaaPoistaMinusta se on ollut nöyryyttävää. Liian henkilökohtainen asia.
PoistaKamalaa. Tämä teksti toimi itselleni yleissivistävänä, sillä en ihan kaikkea tiennyt. Kirjaa en ehkä pysty lukemaan.
VastaaPoistaHaastattelut tekevät kyllä kirjan kertomuksista sangen toden tuntuisia, eikä Manninen pelkästään haastattele, vaan kuvailee haastateltaviensa olemusta ja käyttäytymistä haastattelutilanteissa. Ei siis kaikkein herkimmille, ettei tule uniin.
PoistaTämä kuulostaa sellaiselta kirjalta, johon olisi hyvä tutustua. Vaikka onhan kaikista julmuuksista aina vaikea lukea, varsinkin jos ne osuvat näin lähelle tätä päivää. Eihän tuosta ole kauaakaan kun tuo yhden lapsen politiikka lopetettiin. :/
VastaaPoistaEi ole tosiaan montaa vuotta, joten siitäkin on vielä niukasti tietoa miten se muuttaa lastenhankintaa. Suosittelen kyllä lukemaan, ellei tunnu liian rajulta.
Poista