Kirjabloggaajien klassikkohaaste Osa 1: Gustave Flaubertin Madame Bovary

Alkuvuoden 2015 kestävä haaste on lukea lukematta jäänyt klassikko. Nolottava aukko sivistyksessä kurotaan näin umpeen. 

Haastetta emännöi Omppu, joka julkaisee 31.7 blogissaan koontipostauksen. Linkistä voit tutustua muihin haasteeseen osallistuneisiin kirjablogeihin.

Kirjan jos toisenkin on mukana Gustave Flaubertin Rouva Bovarylla.

Gustave Flaubert: Rouva Bovary

WSOY 2005 (tämä painos), 364 sivua

Ranskankielinen alkuteos 1857

Suomennos: Anna-Maija Viitanen

Emma Rouault, tilallisen tytär, tavoittelee elämäänsä onnea ja romantiikkaa. Kun hän kohtaa Charlesin, nuoren lääkärin, hän näkee onnensa löytyvän seurapiireistä lääkärinrouvana ja rakastaa ajatusta olla rakastunut niin paljon että suostuu tämän kosintaan.
  
Yrittihän Emma olla rakastunut niin kuin hänen käsitystensä mukaan oltiin. Hän lausui puutarhassa kuutamolla kaikki ulkoa osaamansa rakkausrunot ja lauloi miehelleen kaihoisana verkkaisia surumielisiä lauluja; silti hän ei jälkeenpäin huomannut minkään liikahtaneen sisällään eikä Charleskaan vaikuttanut yhtään rakastuneemmalta tai liikuttuneemmalta kuin ennen.

Pian Emmasta kuitenkin alkaa tuntua, että tuli tehneeksi väärän valinnan. Elämä Charlesin rinnalla tuntuu saavuttaneen kaiken mitä saavutettavissa on aivan liian pian ja Charles itse osoittautuu tylsäksi pikkupaikkakunnan mieheksi jonka kunnianhimokaan ei ole Emman toivomalla tasolla. 

Hän mietti, olisiko voinut kohdata jonkun toisen miehen, jos sattuman kortit olisivat sekoittuneet toisella tavoin, ja yritti kuvitella mielessään näitä tapahtumatta jääneitä tapahtumia, tätä erilaista elämää, tätä tuntematonta aviomiestä. Eiväthän kaikki olleet sellaisia kuin Charles. Tämä toinen olisi voinut olla komea, henkevä, hieno, viehättävä kuten arvattavasti nekin joiden kanssa hänen entiset luokkatoverinsa olivat menneet naimisiin. Mitä hänen ystävänsä nyt tekivät? He asuivat kaupungissa liikenteen kohinan, teattereiden humun, juhlavalojen loisteen keskellä ja elivät elämää, joka saa mielen iloitsemaan ja aistit avautumaan. Hänen oma elämänsä oli kylmää kuin pohjoisenpuoleinen ullakko, ja ikävyyden hiljainen hämähäkki kutoi verkkojaan hänen sydämensä hämäriin nurkkiin.

Minun oli helppoa samaistua Emmaan! Olin nuorena erittäin (ja toisinaan edelleenkin) samanlainen. Sitten kun pääsen muuttamaan äidin luota... Sitten kun pääsen työelämään ja tienaan omaa rahaa... sitten kun... sitten... kun. Onni ja onnellisuuden tunne olivat aina jossain mutkan takana, periaatteessa saatavilla tietyn tapahtuman tai panostuksen myötä, mutta aivan kuten Emmalla, ei minullakaan tahtonut onneen riittää se mitä olin tavoitellut ja saavuttanut. Olin jonain lukiokesänäni isosena riparilla ja siellä meidän nuorisopappimme sanoi, että minun pitäisi elää tässä hetkessä eikä tulevassa, uskoinko silloin, no tottahan toki eli en. Onnekseni Emma on meistä kahdesta se, jolle kävi köpelömmin.

Rouva Bovarya lukiessa tulee luonnollisesti mieleen myös vastaavan kaltainen brittikirjallisuus. Mutta miksi Rouva Bovary on jäänyt täysin Austenin romaanien varjoon? Siksikö, että Austenin nuoret naiset ovat rakastettavia, kilttejä tyttöjä ja tyttäriä hyväntahtoisella tavalla, alentumatta kuitenkaan kynnysmatoiksi? Flaubertin Emmasta on vaikea pitää samalla tavoin. Emma on herkkä, suorastaan dramaattinen, mutta kovin itsekkäästi. Hän on naiivi, romanttisen kirjallisuuden pilvilinnojen muokkaama tytönhupakko jota käy välillä pikkuisen (mutta vain pikkuisen) sääliksi ja jo seuraavaksi voi toruen parkaista Emma ei, älä! Kuitenkin Emma on vain yhteiskuntansa tuotos, eikä ollenkaan sen ainoa materialistisen näkökannan omaava henkilö. Riippuukin nähdäkseni täysin lukijasta itsestään ja myös hänen silloisesta (mielen)tilastaan, näkeekö Riuva Bovaryn enemmän koomisena vai traagisena henkilönä. Itse kallistuin täysin tuohon jälkimmäiseen fiilikseen. 

Flaubert on taitava juonen kuljettaja ja Rouva Bovary oli kirja jonka "löytäminen" osoittautui suureksi iloksi. Tarinaan eläytyminen oli helppoa vielä näin 150 vuoden jälkeenkin. Olen nähnyt joitain kritiikkejä joiden mukaan Rouva Bovary olisi tylsä, näitä en allekirjoita ollenkaan. Pidin kovasti Flaubertin kuvailusta, oli kohteena sitten Ranskan maaseutu tai Emma itse. Mutta jättivätkö tuon ajan ranskattaret jälkikasvunsa todellakin moniksi vuosiksi asumaan lähikyliin, palkattujen imettäjien luo? Toki minulle on tuttua tuo vastaavien aikojen brittiläisen ylhäisön tyyli jossa nanny tuo kerran päivässä näytille somasti puetut ja kammatut lapsoset, mutta Emman ja tämän vauvan kontakti oli tätäkin huomattavasti vähäisempi.