Sivut

Sivut

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Jari Tervo: Pyrstötähti



Jari Tervo: Pyrstötähti
WSOY 2015, 175 sivua


175-sivuinen Pyrstötähti oli erinomainen viikon vippilaina; vaikka edellinen kirja oli vielä pahasti kesken sen lainatessani, ehdin hyvin lukea Pyrstötähdenkin ennen määräaikaa.

Pyrstötähti on ajallisesti jatkoa Tervon lapsuusmuisteloille Esikoinen ja Revontultentie, jotka olen lukenut jo aiemmin. Revontultentie on vielä tuoreena mielessä, sillä sen lukemisesta on kulunut vasta vähän toista kuukautta. Harkitsin muutaman sekunnin vippihyllyn ääressä lainaanko uuden Tervon näin pian edellisen perään, ja voin nyt todeta että valinta oli oikea. Vaikka Tervon kirjat eivät jatkuvajuonisia olekaan, oli Pyrstötähteä lukiessa mukavaa, että Revontultentie oli vielä hyvin mielessä.

Pyrstötähti saa alkunsa kun 14-vuotias Jari päättää ryhtyä kirjoittamaan muistelmiaan.

Harkitsin pitkään ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan muistelmiani.
Meidän talon lyhyempi Pitkänen kertoi isänsä lukeneen kaksi hienoa kirjaa. Toinen oli Marsalkka Mannerheimin muistelmat ja toinen Tabe Slioorin. Lyhyemmän Pitkäsen isän mukaan molemmat johtivat miehiä.
Illalla kirjoitin äidin päällystämään eläinopin vihkoon sarvikuonojen alle muistiin kaikki asiat, jotka muistin elämästäni. Niitä tuli yhteensä kuusi. Kolme niistä oli samalta aamulta. Yksi niistä oli Längelmäveden reitti. Näytti siltä, että olin elänyt elämäni hukkaan. En ollut vielä neljätoistavuotiaana ehtinyt valloittaa uusia mantereita tai merireittejä enkä löytää taivaalta palavaa pyrstötähteä.

Pyrstötähti koostuu lyhyistä, muutaman sivun mittaisista luvuista jotka kertovat hyvinkin tavallisista sattumista ja tapahtumista Jarin perheessä. Tervolla vain on tuo metka taito osata kirjoittaa niin arkisistakin tapahtumista hauskasti ja saaden ne ikään kuin tuntumaan isommiltakin jutuilta. Pyrstötähdestä nimittäin puuttuvat kaikki ne Esikoisen jännittävät hunghuusirakkaudet ja noitavainot sekä Revontultentien seikkailut ympäri Eurooppaa. Sisaruksilla, pikkusiskolla Maijalla sekä pikkuveljellä Unto Abrahamilla, on aiempaa suuremmat roolit ja varsinkin pikkuveljen sutkautuksia kuullaan nyt enemmän. Oman roolinsa saa myös perheen maltankoira Mila, jonka nahoissa Jari uskoo elävän noitavainoissa kärsineen Aune-tätinsä sielun.

Isä kysyi Supermarketin pihalla kuusikauppiaalta, ettei kai se niin tyhmä ole, että se edelleen jääräpäisesti vaatii viittätoista markkaa kuusesta. Kauppias myönsi tarkistaneensa hintaa markkinatilanteen mukaan. Se on miehen puhetta, isä ilahtui. Autossa se haukkui kapitalismia sairaaksi talousjärjestelmäksi maksettuaan kaksikymmentä markkaa kuusesta.
Äiti nosti kinkun keittiönpöytään. Isää otti vielä päähän kuusikaupan riistoluonne, mutta se alkoi lauhtua, kun se leikkasi kinkkua. Äiti käski meidän puhua nyt vain söpöjä ja nättejä asioita niin, että kaikille tulee hyvä ja lämmin joulumieli.
Kinkku on oikeasti sian perse, en kyllä saatana syö, pikkuveljeni Unto Abraham sanoi.

Jonkin verran lukemiseen ja sen kokemiseen vaikuttanee myös se, että Tervo on niin tuttu verrattuna muihin kirjailijoihin joista usein tietää vain nimen. Ainakaan he eivät ole mediassa niin näkyvästi esillä kuin Uutisvuodon kapteeni.

Luin ensimmäisen luvun miehelleni ääneen. Nauratti se häntäkin.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Tommi Liimatta: Jeppis


Tommi Liimatta: Jeppis
Like 2014, 498 sivua

Jeppis alkaa elokuusta 1983, jolloin pietarsaarelainen Tommi aloittaa koulutien. Kavereita on sekä koulussa että kerrostalolähiön pihoilla, ja heidän kanssaan temutaan koulun jälkeen illat pitkät. Tommilla on kotona oma huone ja sen legokaupungin kovin roisto on Mihail Mongoloidi. Pian legot alkavat käydä vähän lapsellisiksi ja isän levyhyllyn Abbakin saa jäädä, kun Tommi tutustuu KISS:in musiikkiin, jota muutaman vuoden päästä ruoditaan jo armottomasti.

Kasetin kummallisin hetki koitti, kun Love Gunin päätösbiisi Then She Kissed Me loppui ja alkoi Dynastyn diskopaska I Was Made For Loving You. Peräkkäiset studiolevyt, ja muutos meiningissä oli valtava, suorastaan tappava. Outoa sekin, että Ace lauloi peräti kolmessa Dynastyn biisissä. KISS oli unohtanut että disko oli hevin vihollinen.

Tuona samaisena vuonna '83 minä aloitin lukion, joten sen verran eri näkökulmista olemme Tommin kanssa 80-lukua kokeneet. Kirjaa oli silti mielenkiintoista lukea, ainakin aluksi. Maksimissaan 300 sivua, loput 200 olivat kyllä jo puurtamista. Jos tarinan kaavassa ostetaan uusi Suosikki kerran kuukaudessa ja käydään se läpi, kopioidaan kasetille / ostetaan / säästetään rahaa uusiin levyihin / kasetteihin / tyhjiin kasetteihin ja ajetaan crossipyörillä "mettässä" silloin kun ei rakenneta sinne majaa / istuta majassa katselemassa miestenlehtiä, niin minulle olisi hyvinkin riittänyt se 300 sivua ja totta puhuen vähemmänkin. Ja minä sentään tykkään lukea näitä lasten suulla kirjoitettuja romaaneja. Tshernobylin, Dingon ym 80-luvun suurien tapahtumien mukaan ottamisesta annan plussaa, niiden kautta oli helppo palauttaa mieleen oma elämänvaihe aina kyseisen tapahtuman kohdalla ja verrata omia muistoja Tommin paljon lapsekkaampiin mietteisiin tapahtuneista.

Kotona huomasin kynnysmatolla kaikkiin koteihin jaetun esitteen immuunipuutostauti AIDSista. Rutistin sen heti roskiin, semmoisia ei vanhempien tarvitse nähdä eikä semmoisista mitään tietää.

On lähes mahdotonta olla vertaamatta Jeppistä Tervon Esikoiseen ja Revontultentiehen jotka olen jo lukenut ja ovat vielä hyvin mielessä, sekä Pyrstötähteen, joka on parhaillaan luettavana. Vaikka Esikoiseen sisälle pääseminen omituisine juttuineen vei aikansa, ovat Tervon poikavuosien kirjat kuitenkin minun silmissäni huomattavasti kaunokirjallisempia ja siinä mielessä enemmän mieleeni. Tommi kertoo mitä Tommi pikkupoikana teki, muttei mene juurikaan pintaa syvemmälle. Siitä huolimatta koen, että Jeppiskin oli kiva lukea, toisaalta jos tälle ilmestyy tiiliskiven kokoisia jatko-osia, saavat jäädä hyllyyn.

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti


Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti
WSOY 2015, 328 sivua


Kevväällä taivas on korkiammalla. Ilima tekkee linnuille tillaa, ja rakkauvelle. Taas on yksi vuosi mennyt ja vieläkin sinä elät. Vieläkin sinä kuulet siipien suhinan etelästä päin.

Jaakko tuo inkeriläissyntyisen Veran tuoreena vaimonaan Karkulahden taloon keväällä '96. Pihamaalla Vera kauhistelee mutavelliä ja lukuisia harmaita rakennuksia, mutta näkee jo mielessään kaikki ne upeat ruusut joita tulee istuttamaan. Kaikki ne uudet verhot, huonekalut ja kodinkoneet jotka Jaakko on luvannut hänelle hankkia. Saat tällätä Karkulahesta semmosen kun haluat. Rahhaa on. 

Kymmenen vuotta myöhemmin Vera tiskaa käsin astioita ja painaa veitsen terää tiukasti kämmentä vasten. Käsissä näkyvät tiheät arpien kudelmat. Hänen ja Jaakon ainokainen leikkii lattialla omia mielikuvitusleikkejään. Anna, tytär johon Veralla ei ole äidillistä tunnesidettä. Ankea nykyhetki vie Veran ajatukset menneeseen, Annassa hän näkee itsensä lapsena Neuvostoliitossa. Lapsuutta hän ei paljon välitä muistella, välit äitiin ovat katkenneet. Yhdessä ystävänsä Katjan kanssa heillä oli suuret suunnitelmat, pitää päästä pois. Katjalle tumma ja tulinen! Veralle viileä ja vaalea! Molemmille lentoliput, ja pikajunat, ja ensimmäinen luokka! Euroopan pääkaupungit. Amerikka! Aurinko! Kuu! 

Talon todellinen emäntä ja hallitus on edelleen Jaakon äiti joka halvaantuneena määrää kaikesta sängyn pohjalta käsin. Venakkominiäänsä Elisabet ei hyväksy vieläkään ja Jaakko on liian nahjus pitämään edes omia saati Veran puolia.

Venäläisen hutsun toi taloon Jaakko Aukusti. 
Rättäsen Sinikka ei ollut tietävinään kun hän soitti naapuriin. Mitä tuosta. Hyvähän se vain on, että emännän otti. Onhan tuo koko ikänsä yksin elänyt. 
Yksin elänyt! 
Eipä tarvi enää Sinikalle soitella. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun Neuvostoliittoon ja 1990- ja 2000-lukujen Suomeen, Pohjois-Pohjanmaalle. Karkulahti tuntuu kuitenkin monin tavoin jumittuneen sinne '80-luvulle, paitsi henkisesti myös ihan konkreettisesti, kun Veralle luvatut lukuisat talon remontit ja asuinjärjestelyiden muutokset ovat jääneet tapahtumatta. Karkulahti on nurinkurisella, ahdistavallakin tavalla ajaton. 

Karkulahti on juuri sellaista kotimaista laatukirjallisuutta joka on erityisesti mieleeni. Kauniilla kielellä kirjoitettua, pikkuhiljaa avautuvaa, ei niinkään juoni- vaan enemmän tunnelmavetoista. Kansi on uskomattoman kaunis ja sopii tunnelmaltaan kirjaan erinomaisesti. Yllätyn (ehdottoman negatiivisesti) ellei Karkulahtea yhdenkään kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi nimetä kun niiden aika taas on. Esikoisteos, 2012 ilmestynyt novellikokoelma Kadonnut ranta, olikin jo aikanaan Runeberg-ehdokkaana.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Amy Tan: Ihmeiden laakso


Amy Tan: Ihmeiden laakso
WSOY 2014, 534 sivua
Alkuteos: The Valley of Amazement, 2013
Suomennos: Hanna Tarkka


Kun olin seitsemän, tiesin tarkalleen kuka olin: rodultaan, käytökseltään ja puhetavaltaan läpeensä amerikkalainen tyttö, jonka äiti, Lulu Minturn, 
omisti ainoana valkoisena naisena Shanghaissa ensiluokan kurtisaanitalon.

On mahtavaa uppoutua tiiliskiveen, jonka ensimmäinen lause, tuo ylläoleva, on niin mukaansatempaava! Olin jo muutenkin ollut innoissani uudesta Amy Tan -suomennoksesta, enkä todellakaan joutunut pettymään. 

Violet kasvaa siis ensiluokkaisessa kurtisaanitalossa. Hän ihailee äitiään ja hakee tämän huomiota. Ihmisten vihjailut siitä että hän olisi puoliksi kiinalainen tuntuvat Violetista järjettömiltä, hänhän on ruskeahiuksinen ja vihreäsilmäinen kuten äitinsä. Violet elää ihmisten ympäröimänä, mutta on yksinäinen lapsi jonka ainoa ystävä on kissa. Äiti tarvitsee jatkuvasti miehen rinnalleen ja se koituu lopulta tyttären kohtaloksi. Keskellä poliittista kuohuntaa Lulu joutuu pakenemaan Shanghaista ja Violet joutuu eroon äidistään. Ilkeän juonittelun myötä Violet löytää itsensä kurtisaanitalosta, eikä enää kaikkien lemmikkinä vaan yhtenä noista salaperäisistä naisista. 

Haluatko kuluttaa paikkasi puhki ennen kuin olet kuudentoista? Et tietenkään. Paina siis mieleesi kaikki tämä.
Niin kauan kun olet vielä neitokurtisaani, sinun pitää opetella viettelemisen keinot ja hallita odotuksen ja pidättelyn tasapaino. Sinua ei puhkaista ennen uuttavuotta, jolloin täytät viisitoista, ja uskon, että siinä vaiheessa, kun madame on valmis myymään umppusi, sinulla on jo monta harrasta kosiskelijaa.

Ei ole varmaankaan ollut helppoa olla amerikkalaiskiinalainen 1900-luvun alussa, kuulumatta oikein kumpaankaan rotuun. Siihen aikaan ei ollut helppoa olla omillaan pärjäävä nainen yhtään missään. Niinpä näen Violetin tarinan ennen kaikkea selviytymistarinana ja toiseksi uskomattomana seikkailuna. Tan kuvaa kiinnostavasti vanhaa tyylikästä kurtisaanikulttuuria ja sen murrosta, samoin elämää sekä Shanghaissa että Amerikassa yli sata vuotta sitten. Näkee että hän on saanut tehdä paljon taustatyötä tämän romaanin eteen. Kirjassa on paljon suuria tunteita, monenlaista rakkautta ja toisaalta monenlaista hyväksikäyttöä. Tan on taidokas tarinankertoja ja tämä lukuromaani oli nautinto lukea. Jäin vain ihmettelemään sitä, miten enempiä vastaanlaittamatta Violet hyväksyi oman kohtalonsa kurtisaanitaloon päätyessään. 

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää


Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää
Gummerus 2015, 476 sivua
Alkuteos: Me before you, 2012
Suomennos: Heli Naski


Kirjasto vaatii useampaa lainaa välillä muidenkin luettavaksi, joten nyt on luvassa useampi lyhyt arvio. 

Pidin ensimmäistä Moyes-suomennosta turhan siirappisena omaan makuuni, joten epäilin Kmjh:n olevan samanlainen, varsinkin kun kuulin sen ennakkokappaleiden mukana tulevan paketin nästyykejä. Pikkuhiljaa blogeissa alkoi kuitenkin vilahdella arvioita hieman erityyppisestä, hauskemmasta tarinasta. Rakkautta siinä toki oli, mutta ote hieman erilainen, joidenkin mielestä kirja oli jopa chick-litiä. Uteliaisuus siis heräsi uudestaan ja nyt kun olen kirjan lukenut, on tämän lukijan fiilis ehdottomasti positiivinen.

26-vuotias Louisa asuu vielä vanhempiensa luona englantilaisessa pikkukaupungissa. Sillä konstilla kahden sukupolven rahat saadaan edes jotenkin riittämään, mutta tiukkaa se tekee. Niinpä onkin kova takaisku kun Louisan pomo sulkee kahvilan jossa Louisa on ollut jo vuosia töissä. Kun työvoimatoimistossa on vaihtoehtoina tankotanssijan tai henkilökohtaisen avustajan työt, hyväksyy Louisa pitkin hampain jälkimmäisen. Louisa tulee valituksi ja niin hän saa projektikseen Williin. 

Ennen kohtalokasta onnettomuutta Will oli kiireinen kolmekymppinen bisnesmies. Työ Lontoon keskustassa, työmatkat prätkän selässä, vapaa-aika adrenaliinia purkaen. Sporttinen, liikunnallinen, hektinen Will jolla oli kaunis tyttöystävä. Nyt Will on neliraajahalvaantuneena pyörätuoliin sidottu, kivulias elämäänsä vihaava mies. 

"Voi herranen aika", sanoi isä. "Voitteko kuvitella? Ihan kuin siinä ei olisi rangaistusta kylliksi, että miesparka joutuu pyörätuoliin - nyt hän vielä saa seurakseen meidän Loun."
"Bernard!" äiti torui. 
Takanani istuva vaari nauroi teemukiinsa. 

Hyvin kirjoitettu, viihdyttävä, ei liian lälly, oikeastaan päinvastoin. Loppu oli juuri oikeanlainen. Ja minä joka en koskaan itke kirjojen tähden liikutuin aivan lopussa olleesta Willin kirjeestä Loulle! En sentään kyyneliin saakka, mutta liikutuin. 


Marja Björk: Poika



Marja Björk: Poika
Like kustannus 2013, 215 sivua

Marja Björk tarttuu vaikeaan aiheeseen toisensa perään. Olen aiemmin lukenut häneltä Mustalaisäidin kehtolaulun ja Posliinin ja niiden myötä tykästynyt Björkin kirjoitustyyliin. Nyt oli lukuvuorossa Poika, kirjailijan neljäs romaani.

Marion, Makke, ei pienenäkään tykännyt tyttömäisistä jutuista. Pitsistä tai pompuloista, eikä hameista. Eikä todellakaan Prinsessa Ruususen linnaa esittävästä syntymäpäiväkakustaan, hän olisi halunnut auton. Murkkuiässä toisten tyttöjen rinnat alkoivat kiinnostaa, omien kasvaminen kauhistuttaa ja liikuntatunneilta oli varminta lintsata. Kuten kirjan kannessa, Makke tosiaan kokeilee rintojensa sitomista piiloon ilmastointiteipillä, ikävin seurauksin. Silloin äitikin jo ymmärtää Makken tuskan ja tilaa tälle valtameren takaa terveellisemmän vaihtoehdon, binderit, latistavat rintaliivit.

Kun Makke oli 19, hän istui lääkärin vastaanotolle ja kertoi haluavansa olla poika. Tai vielä tarkemmin, olevansa poika.

Psykiatri kysyi, mistä asti mutsi on tiennyt, että olin poika. Se ei kysynyt, mistä asti mutsi oli tiennyt, että olin transsukupuolinen.
"Syntymästä asti", mutsi sanoi.
Hätkähdin.
"Tämä on yleisin vastaus", psykiatri sanoi.

Björkin Poika osoittaa hyvin sen, miten vielä tänäkin päivänä, kaiken suvaitsevaisuuden korostamisen keskellä, yhteiskuntamme lokeroi pojat ja tytöt, miehet ja naiset. Käytäntö ei aina lähellekään vastaa teoriaa. Jos teini-ikäisen elämä on muutenkin haastavaa ja aikuiseksi kasvaminen harvemmin täysin mutkatonta, luo väärässä kropassa kasvaminen nuorelle vielä omat haasteensa. Miten piilottaa kasvavat rinnat, miten näyttää ulkopuolisille yhtä paljon pojalta kuin mitä sisällään kokee olevansa. Ja jos muuten menee läpi pojasta, miten ajattelemattomia aikuiset voivat olla möläyttäessään arkoja asioita toisten kuullen. Esiintyypä suoranaista ahdaskatseisuuttakin. Kirjassa äidin miesystävän liikekumppanin vaimo neuvoo Makken äitiä: "...teidän Marion pitäisi lähettää Sveitsiin sisäoppilaitokseen. Ne laittavat sinisen vekkihameen päälle ja opettavat tavoille. Siellä opetetaan hienostotytöille, miten saa tasokkaan poikaystävän ja rikkaan miehen. Kyllä se siellä palaa ruotuun."

Kolmesta lukemastani Björkistä tämä on selkeästi informatiivisin. Etenkin Makken päästyä transsukupuoliklinikalle, romaani etenee selittäen auki koko prosessin vaihe vaiheelta. Kaunokirjallisesti ajatellen tämä siis antoi vähiten, mutta yleissivistyksen kannalta kirja oli paikallaan lukea.

Poika oli ilmestymisvuonnaan Finlandia Junior -palkintoehdokas ja palkittiin 2014 Nuori Aleksis -palkinnolla, joka on Äidinkielen opettajainliiton vuodesta 1999 lähtien jakama palkinto.


keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Heli-Maija Heikkinen: Viestikyyhkyupseeri


Heli-Maija Heikkinen: Viestikyyhkyupseeri
Minerva 2014, 217 sivua

Kuva oli otettu viestiupseerikurssilla. Ensimmäinen lennätys, ensimmäinen kerta, kun Frans tunsi merkillisen, pakahduttavan tunteen avatessaan kämmenensä ja laskiessaan linnun lentoon. Siinä hetkessä täyttyi riemusta ja tunsi itsensä hyväntekijäksi, lähes vapahtajaksi. Samanaikaisesti kun kuuli siipien iskut ja näki linnun etääntyvän hetki hetkeltä kauemmas, tiesi, että lintu palaisi. Sillä oli mahdollisuus mennä, mahdollisuus valita, ja kaikista vaihtoehdoista se valitsi oman lakkansa. Lensi takaisin kiinni otettavaksi. 



Frans Jokimiehellä oli oma ainutlaatuinen työnsä armeijan palveluksessa. Hän kasvatti ja koulutti kyyhkysiä joiden esivanhemmat oli hankkinut Tanskasta, vuosisatoja vanhoista sukulinjoista. Vaikka muut pilkkasivat, Frans suhtautui työhönsä omistautuneesti, suorastaan intohimoisesti. Upseerikerholla oli keksitty vitsikin, jossa kysyttiin, mitä tapahtui, kun laittoi viestikyyhkyupseerin rintamalle. Vastaus oli, että se lensi kotiin, ja joku sille nauroikin, mutta suurin osa tyytyi tyhjentämään lasinsa ja vaihtamaan puheenaihetta. Fransin vaimo Anja luopui pianistin urastaan avioliiton myötä ja toivoi saavansa lapsia, mutta syli on tyhjä, keskenmeno seurasi toistaan. Varuskunnan muut naiset paheksuvat sitä ettei upseerin lapseton vaimo osallistu töihin, pimputtaa vain kaiket päivät pianoaan. 

Kun aselepo astuu voimaan, Frans ja Anja pakenevat Suomesta. 

Viestikyyhkyupseeri on vahvasti tunteisiin vetoava romaani syyllisyydentunnosta ja toisaalta pariskunnan kumppanuudesta joka kestää kaikki kolhut, myös lapsettomuuden. Se on tarinana hyvin erilainen kuin sota-aikaan sijoittuvat romaanit yleensä, nyt ei kuvata reipasta tomeraa lottaa vaan herkän ja hienostuneen oloista naista ja miestä jonka elämäntyö menee esimiehen käskyjen edelle. Tyyliltäänkin se on omanlaisensa, kuvaileva ja kaunis. 

Kansiliepeessä kerrotaan Heikkisen löytäneen aiheen esikoisromaanilleen tutkiessaan sotakoirien historiaa. Ehkä saamme jatkossakin lukea sodassa käytetyistä eläimistä? 


tiistai 7. huhtikuuta 2015

Jari Tervo: Revontultentie


Jari Tervo: Revontultentie
WSOY 2014, 312 sivua

Revontultentien luvataan olevan itsenäinen jatko-osa Esikoiselle, joka ilmestyi kaksi vuotta sitten. Tarina jatkuu vain parin kuukauden päästä siitä mihin siinä jäätiin, mutta uskoisin ettei taustoja sen isommin tarvitse availla päästäkseen sisälle Jarin nuoruuteen. Itse olen tosin Esikoisenkin lukenut, siitä juttua täällä.

Esikoisessa elettiin vuotta 1972, nyt ollaan siirrytty kevättalveen 1973 ja edetään puolisen vuotta seuraavaan syksyyn. Jari on 14-vuotias oppikoululainen. Aika on poliittisesti kuohuvaa ja maailmalla tapahtuu isoja asioita, mm. Wounded Kneen valloitus ja piiritys jota myös Jari seuraa.

Alkajaisiksi Jari saa uuden opettajan. Historiamme maisteri Terttu Kärkkäinen jäisi virkavapaalle. Korkalovaaran peruskoulua oli kuulemma silti lykästänyt sen saadessa maisteria paikkaamaan nuoren polven pedagogin, lisensiaatti Orankivaaran. Kun Orankivaara kyselee historian suurmiehiä, heittää Jari uskaliaasti Che Guevaran ja niin valinta on tehty. Jari ei  tosin tiedä mihin on tullut valituksi, ennen kuin löytää itsensä toisen koulun voimistelusalissa pidettävästä kokouksesta.

Orankivaara esitteli puheenvuoronsa lopuksi lappilaiselle edistysväelle vallankumousta kannattavan peruskoululaisen. Se mainitsi nimeni. Tunsin miten varpaani kipristyivät talvironttosissa kuin apinalla. Pallit hyppäsivät piiloon. Kävelin salin eteen. Lattia aaltoili. Orankivaara näytti oikealla kädellään: ole hyvä. Käännyin saliin päin. Näin Irenen istuvan ensimmäisessä rivissä. Se katsoi silmiini. Suljin omani. Nyt kannattaisi kuolla.

Myös kotona on odotettavissa mullistus, jolla on työnimenä Lenin.

Äiti selitti Unto Abrahamille, ettei sitä tai Maijaa tai minua rakasteta yhtään vähempää sen jälkeen kun vauva on syntynyt. Kaikista tykätään yli kaiken. Pikkuveli piti sitä paskapuheena. Sille olivat pihalla talon ekaluokkalaiset kertoneet, että kun kakun jakaa neljällä, siitä jää vähemmän per naama kuin kolmella jaettuna.

Puolen vuoden sisällä Jari tekee kaksi ulkomaanmatkaa. Ensin perheen kanssa Neuvostoliittoon, sitten Orankivaaran valittuna matkakumppanina Maailman nuorison festivaaleille Itä-Saksan puoleiseen Berliiniin.

Meitä alkoi jännittää, kun Neuvostoliiton raja läheni. Isä käski meidän käyttäytyä siivosti. Äiti kysyi tulisimmeko katsomaan sitä, jos se raahattaisiin vankileirille. Isä sähähti. Sen mielestä ei kannattanut huudella talvisodasta eikä vankileireistä. Tänne ei tultu haastamaan riitaa. Sitä oli jo kokeiltu.

Revontultentie on mielestäni ehjempi kokonaisuus kuin Esikoinen, koska pysyi 70-luvulla eikä poukkoillut Esikoisen tavoin 1900-luvun alun hunghuusimiehiin tai vielä kauemmas noitakäräjille ja siitä syystä Revontultentie oli tekstinä nopealukuisempaa. Esikoisesta tuttu Cassette recorder oli tässäkin mukana. Isomummu ei enää sanele muistelmiaan, nyt Jari kuuntelee Erkki-sedän muisteloita rintamalta.


Jarin nuoruudenmuistelot jatkuvat 2015 ilmestyneellä Pyrstötähti-kirjalla, ehdottomasti lukulistalle sekin.

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Riina Katajavuori: Wenla Männistö


Riina Katajavuori: Wenla Männistö
Tammi 2014, 272 sivua



Luvassa jälleen pika-arvioita, useampikin kirja pitää ihan kohtsillään palauttaa kirjastoon...


Wenla Männistö on hauskasti päivitetty versio Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä Helsingin Kumpulassa. Wenla on seitsemäntoista, äitinsä kanssa kahden asuva tyttö joka haluaa selvittää kuka hänen isänsä on. Wenlan äiti Marja on töissä Kättärillä. Jukolan veljekset eli Juko bros asuvat keskenään isossa puutalossa, Alli-äiti huolehtii jälkikasvunsa toilailuista pilvenreunalta käsin. Pojat ovat uusioveljeksiä, kolmesta eri isästä, kaksi ei ole edes Allin biologisia.


WENLA. Kotona riisun päivävaatteita verhot auki ja töllään Muumipapan kaukoputkella Juko Brossien ikkunaa. Muuten ei näy. Ne vetää siellä Pizza Grandiosaa ja Juissia suoraan tölkeistä. Epulla on jokaisessa sormessa Hot Rod -rinkula. Kun Simppa huomaa minut ja viittilöi Timpalle, käännyn ja näytän niille hanuria. Stringien takaosa on kaunis ja läpikuultava, niin kuin lepattava perhonen pakaroiden yllä. Mutta ei ne näe yksityiskohtia, kun ei niillä ole Muumipapan kaukoputkea.


Katajavuoren romaani tulvii rentoa puhekieltä, nopealukuista mutta viehättävän näppärää sanailua jonka parissa viihtyy hyvin. Kirjailija on käyttänyt taitavasti erilaisia tehokeinoja tekstin elävöittämiseen. Repliikit on kirjoitettu näytelmän muotoon, mikä on joitain lukijoita häirinnyt, itse pidin tästä kovasti. Kirjan sivuilta löytyy myös lauluja joita Wenlan bestis Ansku heidän bändilleen tekee.


ANSKU. Me ollaan niin läheisiä että mä tarttisin etäisyyttä ymmärtääkseni minne Wenla on menossa. Ei se itsekään tiedä. Tää elämä on yhtä tienhaaraa,  kun on seitsemäntoista. Ei jaksais koko ajan päättää. Ruksia rasteja ruutuun. Carpe fucking diem.