Riina Katajavuori: Wenla Männistö

Riina Katajavuori: Wenla Männistö

Tammi 2014, 272 sivua

Luvassa jälleen pika-arvioita, useampikin kirja pitää ihan kohtsillään palauttaa kirjastoon...


Wenla Männistö on hauskasti päivitetty versio Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä Helsingin Kumpulassa. Wenla on seitsemäntoista, äitinsä kanssa kahden asuva tyttö joka haluaa selvittää kuka hänen isänsä on. Wenlan äiti Marja on töissä Kättärillä. Jukolan veljekset eli Juko bros asuvat keskenään isossa puutalossa, Alli-äiti huolehtii jälkikasvunsa toilailuista pilvenreunalta käsin. Pojat ovat uusioveljeksiä, kolmesta eri isästä, kaksi ei ole edes Allin biologisia.


WENLA. Kotona riisun päivävaatteita verhot auki ja töllään Muumipapan kaukoputkella Juko Brossien ikkunaa. Muuten ei näy. Ne vetää siellä Pizza Grandiosaa ja Juissia suoraan tölkeistä. Epulla on jokaisessa sormessa Hot Rod -rinkula. Kun Simppa huomaa minut ja viittilöi Timpalle, käännyn ja näytän niille hanuria. Stringien takaosa on kaunis ja läpikuultava, niin kuin lepattava perhonen pakaroiden yllä. Mutta ei ne näe yksityiskohtia, kun ei niillä ole Muumipapan kaukoputkea.


Katajavuoren romaani tulvii rentoa puhekieltä, nopealukuista mutta viehättävän näppärää sanailua jonka parissa viihtyy hyvin. Kirjailija on käyttänyt taitavasti erilaisia tehokeinoja tekstin elävöittämiseen. Repliikit on kirjoitettu näytelmän muotoon, mikä on joitain lukijoita häirinnyt, itse pidin tästä kovasti. Kirjan sivuilta löytyy myös lauluja joita Wenlan bestis Ansku heidän bändilleen tekee.


ANSKU. Me ollaan niin läheisiä että mä tarttisin etäisyyttä ymmärtääkseni minne Wenla on menossa. Ei se itsekään tiedä. Tää elämä on yhtä tienhaaraa,  kun on seitsemäntoista. Ei jaksais koko ajan päättää. Ruksia rasteja ruutuun. Carpe fucking diem.