Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti

Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti

WSOY 2015, 328 sivua

Kevväällä taivas on korkiammalla. Ilima tekkee linnuille tillaa, ja rakkauvelle. Taas on yksi vuosi mennyt ja vieläkin sinä elät. Vieläkin sinä kuulet siipien suhinan etelästä päin.

Jaakko tuo inkeriläissyntyisen Veran tuoreena vaimonaan Karkulahden taloon keväällä '96. Pihamaalla Vera kauhistelee mutavelliä ja lukuisia harmaita rakennuksia, mutta näkee jo mielessään kaikki ne upeat ruusut joita tulee istuttamaan. Kaikki ne uudet verhot, huonekalut ja kodinkoneet jotka Jaakko on luvannut hänelle hankkia. Saat tällätä Karkulahesta semmosen kun haluat. Rahhaa on. 

Kymmenen vuotta myöhemmin Vera tiskaa käsin astioita ja painaa veitsen terää tiukasti kämmentä vasten. Käsissä näkyvät tiheät arpien kudelmat. Hänen ja Jaakon ainokainen leikkii lattialla omia mielikuvitusleikkejään. Anna, tytär johon Veralla ei ole äidillistä tunnesidettä. Ankea nykyhetki vie Veran ajatukset menneeseen, Annassa hän näkee itsensä lapsena Neuvostoliitossa. Lapsuutta hän ei paljon välitä muistella, välit äitiin ovat katkenneet. Yhdessä ystävänsä Katjan kanssa heillä oli suuret suunnitelmat, pitää päästä pois. Katjalle tumma ja tulinen! Veralle viileä ja vaalea! Molemmille lentoliput, ja pikajunat, ja ensimmäinen luokka! Euroopan pääkaupungit. Amerikka! Aurinko! Kuu! 

Talon todellinen emäntä ja hallitus on edelleen Jaakon äiti joka halvaantuneena määrää kaikesta sängyn pohjalta käsin. Venakkominiäänsä Elisabet ei hyväksy vieläkään ja Jaakko on liian nahjus pitämään edes omia saati Veran puolia.

Venäläisen hutsun toi taloon Jaakko Aukusti. 
Rättäsen Sinikka ei ollut tietävinään kun hän soitti naapuriin. Mitä tuosta. Hyvähän se vain on, että emännän otti. Onhan tuo koko ikänsä yksin elänyt. 
Yksin elänyt! 
Eipä tarvi enää Sinikalle soitella. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun Neuvostoliittoon ja 1990- ja 2000-lukujen Suomeen, Pohjois-Pohjanmaalle. Karkulahti tuntuu kuitenkin monin tavoin jumittuneen sinne '80-luvulle, paitsi henkisesti myös ihan konkreettisesti, kun Veralle luvatut lukuisat talon remontit ja asuinjärjestelyiden muutokset ovat jääneet tapahtumatta. Karkulahti on nurinkurisella, ahdistavallakin tavalla ajaton. 

Karkulahti on juuri sellaista kotimaista laatukirjallisuutta joka on erityisesti mieleeni. Kauniilla kielellä kirjoitettua, pikkuhiljaa avautuvaa, ei niinkään juoni- vaan enemmän tunnelmavetoista. Kansi on uskomattoman kaunis ja sopii tunnelmaltaan kirjaan erinomaisesti. Yllätyn (ehdottoman negatiivisesti) ellei Karkulahtea yhdenkään kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi nimetä kun niiden aika taas on. Esikoisteos, 2012 ilmestynyt novellikokoelma Kadonnut ranta, olikin jo aikanaan Runeberg-ehdokkaana.