Ihminen sodassa haasteen koonti

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus aloitti viime vuoden marraskuussa haasteen, jossa luetaan sotaan liittyvää kirjallisuutta. Asetin vaatimattoman tavoitteen lukea kersantin arvoon vaadittavat kuusi kirjaa, mutta silloin jo epäilin että pääsen rankingissa korkeammalle ja niinhän siinä kävi, että kenraalin natsat tuli tienattua ja kirjoja luettua kaksi enemmän kuin siihen olisi tarvittu. Tämä oli ensimmäinen haaste johon tartuin aloitettuani kirjabloggaamisen joulukuussa '13 ja tämä oli myös erittäin mieleinen haaste. Kiitos Suketukselle!

Luokat olivat seuraavat:

I Kaukaiset sodat (ajalta ennen 1900-lukua)

Philippa Gregory: Sininen herttuatar

II Sisällissodat, kapinat ja vallankaappaukset

Cecilia Samartin: Nora ja Alicia (Kuuban vallankumous)
Maria Dueñas: Ommelten välinen aika (Espanjan sisällissota)

III Maailmansodat : Verinen 1900-luku

Anne Kuorsalo ja Iris Saloranta: Evakkolapset (tietokirja)
Asko Sahlberg: Yhdyntä
Jamie Ford: Hotelli Panama

IV Moderni sota ja sodankäynti (II maailmansodan jälkeiset sodat, kylmä sota, vakoilu jne)

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa (Afganistan)
Khamila Shamsie: Kartanpiirtäjä (Pakistan)

V Sodan liepeillä (kotirintamalla, juuri ennen tai jälkeen sodan jne)

Jenni Linturi: Malmi 1917
Paula Havaste: Kaksi rakkautta
Paula Havaste: Yhden toivon tie
Sarah Blake: Jos saat tämän kirjeen
Rhidian Brook: Talo Elben rannalla (Saksan raunioilla)
Irja Sinivaara: Sinisiin ilmoihin
Irja Sinivaara: Kevään hämärä
Kjell Westö: Kangastus 38

sekä vielä kolme kategoriaa, joihin minulla ei tullut suorituksia:
VI Kuvitteelliset sodat
VII Sotakokemukset (elämäkerrat ja muistelmat)
VIII Yleinen sotahistoria

Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus

 

Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus

Tammi 2014, 250 sivua

Olen niin paljon jäljessä bloggaamisissani, että nyt on luvassa useampi lyhyt arvio. Purkaus oli minulle hyvin mieleistä luettavaa, mielenkiinnolla odotan seuraavaa kirjaa ja Hakkaraisen esikoinen Verkko on myös harkinnassa lukupinooni lisättäväksi, vaikkei ihan minun tyyppiseni kirja juoneltaan olekaan.

Joka vuosi yhtenä ennalta arvaamattomana loppukesän yönä lunninpoikaset lähtevät liikkeelle. Niitä on satamäärin ja niillä on vain yksi suunta, satama-allas. Kylän lapset saavat silloin valvoa aamuun asti eikä seuraavana päivänä ole koulua. Karrin ollessa kahdeksanvuotias hän kohtaa lunniyönä Vigdiksen, saparopäisen tytön jota ei ole aiemmin nähnyt ja silti tämä tulee heti Karrin uniin. Mantereelta muuttanut Vigdis tulee veljesten, Karrin ja Birkin luokalle ja pikkuhiljaa solmitaan ystävyys näiden kolmen lapsen välille. Kun Karri huomaa myös Birkin rakastuneen Vigdikseen, kaikki muuttuu.

"Sovitaanko, ettei kumpikaan koskaan saa Vigdistä?
Ja he puristivat toistensa kättä, polttivat savukkeen ja vetivät vielä linkkuveitsellä kummankin sormeen pienet viillot ja painoivat ne yhteen, sopivat, että se kumpi rikkoisi verivalan, joutuisi jättämään saaren. Ja niin Vigdis oli poissa. Poissa häneltä, mutta ikuisesti heidän kahden välissä, omalla paikallaan.

Lyhyistä luvuista koostuva kirja on jaettu kolmeen osaan, joissa kertojina ovat ensin Karri, sitten Vigdis ja viimeisenä Birk. Tarina sijoittuu Heimayelle, Vestmannasaarille. Islannin upea luonto on kirjassa vahvasti läsnä ja antaa kertomukselle ainutlaatuiset puitteet. Hakkaraisen kerronnan tyyli ja lyhyet luvut joita tuli luettua vielä monta sen jälkeen kun oli jo aikonut tehdä jotain muuta,  olivat erittäin paljon mieleeni. Juonen huippukohtaa odotti kuin tulivuoren purkausta: se antoi itsestään enteitä ja lukijalle tuli tunne siitä, että kohta kaikki lähtee vyörymään yhtä peruuttamattomasti. 

Jo Baker: Longbournin talossa

 

Jo Baker: Longbournin talossa

Tammi 2014, 448 sivua

Alkuteos: Longbourn, 2013

Suomennos: Helene Bützow

 

 

Rouva Hill oli oppinut, että elämä oli kestävyyskoe,

 jossa jokainen lopulta epäonnistuisi.

 

 

Longbournin talossa on palvelusväen Ylpeys ja Ennakkoluulo, joten pääosissa ovat Bennetien piiat ja rengit. Varsinkin alussa kirja keskittyy kertomaan palvelusväen karusta arjesta, kuukautisrättien liottamisesta, alusastioissa lilluvien kikkareiden tyhjentämisestä, käsistä jotka sierettyvät ja kipeytyvät kylmänkyhmyistä pyykin pesussa ja siivoamisessa. Siinä missä Y&E:ssa tyttäret nauttivat kävelyretkistä nummilla, piioille nuo huolettomat retket tietävät kenkien ja hameenhelmojen puhdistamista ravasta. Tarina etenee samassa tahdissa Ylpeyden ja Ennakkoluulon kanssa, mutta Bennetejä lukuun ottamatta herrasväki esiintyy sivuilla vain harvakseltaan, ihanainen Darcykin vain aivan ohi mennen.

 

Pääosassa on Sarah, vanhempi talon piioista, mutta nuori tyttö siltikin. Muuta palveluskuntaa ovat vanha Hillin pariskunta joista rouva Hill on emännöitsijä ja vastaa keittiöstä, sekä arviolta 12-13-vuotias pikkupiika Polly. Hänen nimensä on tosin Mary, mutta se nimihän on jo varattu talon Mary-tyttären käyttöön. Espanjan sodan takia miehistä oli pulaa, niinpä ihmetys ja kiinnostus on suuri, kun leviää tieto että Longbourniin on palkattu miespalvelija. Yhtäkkiä on muutakin odotettavaa kuin päästä lähikylään tuhlaamaan palkkapennosiaan. Miehellä on tosin Sarahin mielestä jotain salaisuus, ja vaikka mies onnistuisi huiputtamaan kaikkia muita, Sarah aikoo selvittää mikä hän oikein on miehiään. Sarah on toimelias nuori nainen jolla on tulevaisuudenhaaveita ihan siinä missä herrasväen tyttärilläkin.

Hänen käsivartensa olivat Sarahin ympärillä, pää hänen rinnallaan, hän tunsi Sarahin sileän vartalon omaansa vasten, tunsi hänen kohoilevan hengityksensä, suolainen vesi valui Jamesin ohimoita pitkin, ja hän nosti kättään ja pyyhki kosteuden pois. Sarah liikahti, James silitti hänen hiuksiaan, suuteli häntä otsalle. Tämä oli kaunis katastrofi, eikä sitä saanut tekemättömäksi.

Piikojen työn raadollisuus oli silmiä avaavaa; ottaen huomioon etteivät Bennetit ole kovinkaan varakkaita en ole koskaan pitänyt tyttöjä erityisen onnekkaina ja lisäksi on vielä miehen löytämisen paine niskassa. Mutta ei heidän sentään tarvitse liata käsiään kotitöissä ja hangata pyykkiä jääkylmässä vedessä. Myönnän itsekin pitäväni Y&E:a suloisen romanttisena, joten siinäkin mielessä tällainen versio sen ajan elämästä oli tervetullut. Valitettavasti en siitä huolimatta tähän täysin ihastunut. Kun ensin oli käyty läpi palvelusväen elämän haasteet, tapahtumia oli aika niukalti ennen kuin loppupuolella kerronta sai vauhtia ja oivalsin mihin tässä ollaan tähtäämässä. Jälkimaku kohosi siis hienon hienosti plussan puolelle, mutta matkan varrella oli vaiheita joissa jopa hieman pitkästyneenä ihmettelin miksi tätä oikeastaan luen. Viidenkymmenen sivun mittainen kuvaus miespalvelijan Longbourniin tuloa edeltävistä sotaseikkailuista oli myös turhan pitkä osuus, sen olisi voinut jakaa edes kahteen lyhyempään jaksoon. Ymmärrän kyllä, että sillä oli haluttu luoda vastaavanlainen vastakohta upseerien ja tykinruuan, kuin herrasväen ja piikojen välille.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Otava 2014, 334 sivua

Siitä tytöstä, joka maaliskuussa hiihti kinosten läpi toiveidensa kaupunkiin,

ei ollut elokuussa jäljellä mitään. 

Jo vankileirillä Ilja katseli Klaaraa, hiljaisten tyttöjen ryhmää josta Klaara erottui kaikkein kauneimpana. Tuon tytön hän tahtoi mukaansa ja niin varmana he molemmat tiesivät minne ovat menossa, missä ei punikin tarvitse anella töitä, missä työläinen saa elää vapaana ja kaikki on hyvin ja oikein. Niinpä he vihillä käytyään hiihtivät rajan yli Petrogradiin, oli maaliskuu vuonna 1922 ja Klaaralla oli ikää saman verran kuin uudella vuosituhannella.

Puolue oli antanut heille luvan tulla ja puolue heidät määräsi asumaan Petrogradiin joka vähän myöhemmin tultaisiin Leningradina tuntemaan. Ilja alkaisi opiskella insinööriksi ja Klaara, jonka nimestä putosi rajalla toinen A pois, alkaisi syksyllä opiskella Lännen Vähemmistökansallisuuksien yliopistossa. Ilman kyniä, papereita ja kirjoja, eikä niillä niin väliä ollutkaan, sillä keskeistä oli hengissä pysyminen. Kaupunki hylki meitä, mutta sen oppi olemaan ottamatta henkilökohtaisesti.

Toisena kesänään Klara määrättiin kiertämään maaseutua, valistamaan naisia poliittisen toiminnan tärkeydestä ja perustamaan toimintapiirejä. Tärkeämpänä kuin teoreettista valistamista Klara piti kuitenkin käytännön auttamista. Petrograd kuhisi katulapsia joihin moni valistunutkin suhtautui kuin syöpäläisiin ja koko ajan heitä tuli lisää, junien mukana pitkin maakuntia. Klara liittyi mukaan toimintaan jossa hän öisin kolusi aseman kellarilabyrintteja joissa katulapsilla oli omat valtakuntansa ja sitä kautta hän löysi elämäntyönsä, Ilon Sepät ja tapasi monia ihmisiä jotka tulisivat myöhemmin olemaan merkityksellisiä hänen elämässään.

Kirjan erikoinen alkuasetelma tempaisi heti mukaansa, sitten Iljan ja Klaran elämä tasaantui niin kuin avioliittokin tahtoo aina kääntyä arjeksi. Kun noin sata sivua oli jäljellä meinasi iskeä lukujumi, suoraan sanottuna minua ei houkuttanut juurikaan jatkaa lukemista. Epäilin ettei mitään isompaa ole luvassakaan, kun tarina tuntuu nyt niin junnaavan paikallaan. Parikymmentä sivua eteenpäin ja huomasin olleeni aivan väärässä; onneksi en helposti jätä kirjaa kesken! Kokonaisuutena odotin kuitenkin hieman enemmän konkreettisia tapahtumia enkä tästä syystä antaisi kirjalle aivan viittä tähteä. Sen ansiot ovat paljolti tunnelman luomisen puolella, ihmisten kohtaloiden välittämisessä ja se, riittääkö tämä, on puhtaasti makuasia. Kirja on tällä hetkellä ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi ja mikäli se voittaa, ymmärrän kyllä sen ansiot. 

Tom näytti minulle lauta-aitojen ympäröimät puutarhat, joissa kultaiset hedelmät painoivat oksia melkein maahan saakka, ja talot, joiden ovia saattoi aina pitää auki koska ilma oli lämmin ja kansa vaurasta ja toisiaan kohtaan suopeaa. Kuivissa valoisissa asunnoissa asui puhdasta tervettä väkeä, eivätkä heitä vaivanneet taudit eivätkä syöpäläiset. Ja hän kertoi minulle, että hedelmät olivat nimeltään aprikooseja ja vuorten karut rinteetkin kasvoivat syötäviä heiniä ja varpuja, joilla kansa maustoi ruokansa.
"Sitten kun", Tom sanoi, "sitten meillä kaikilla on näin." Ja me kuljimme hedelmätarhassa ja hän poimi minun kassini täyteen puiden kultaisia hedelmiä. Ne olivat tulevaisuuden antimia, minä tiesin, ja se lohdutti minua sillä jokaisen sisällä oli suuri kivi, jonka saattaisin istuttaa kiviseen kaupunkiin, joka harmaana ja vastustuskyvyttömänä huojui saveen lyödyillä paaluillaan jäisen virran partaalla.

Loppuun pieni kuriositeetti. 80-luvulla kävimme ystäväni kanssa toisinaan jäätelöbaareissa. Niistä sai hienoja jäätelöannoksia joiden kuvat olivat näkyvillä kuin huoltoasemien ravintoloissa nykyään. Muistaakseni ne maksoivat siinä 20-30 markan välillä? Piterissä, kuten asukkaat Leningradia lempinimellä kutsuivat, oli 1920-luvulla maitobuffeita. Niistä saattoi ostaa lasillisen maitoa tai kefiiriä ja mennä pöytään sen juomaan. Toisinaan saattoi valikoimassa olla jäätelöäkin. Maito oli ravitsevaa herkkua, ei mikään itsestäänselvyys köyhässä kaupungissa.

Mielenkiinnolla odottelen torstaita ja tietoa Finlandia-palkinnon voittajan julkistuksesta. Itse olen lukenut tämän lisäksi vain toisen ehdokkaan, Neljäntienristeyksen josta pidin kovasti. Graniittimies on mielestäni kuitenkin enemmän Finlandiavoittajan tyyppinen, mutta saa nähdä.

Pirjo Hassinen: Sauna Paradis

Pirjo Hassinen: Sauna Paradis

Otava 2014, 253 sivua

Kirjailija Anne Horni on pitämässä kirjaesittelyä lapsuuden kotikaupunkinsa kirjastossa. Esittelyn jälkeen hän saa avunpyynnön yleisön joukossa olleelta mieheltä, Lauri Kovaselta, joka on lapsena asunut samassa kaupungissa, samalla kadulla kuin Anne. Laurin viinaanmenevä isä kuoli 60-luvun lopulla hämärissä olosuhteissa, hukkui juuri ennen Laurin kahdeksatta syntymäpäivää. Laurin mieltä painaa tunne siitä, että hän on tappanut isänsä tai vähintäänkin ollut merkittävässä roolissa tämän kuolemaan johtaneissa teoissa. Annen isä piti tuolloin 60-luvulla heidän kotikadullaan yleistä saunaa, Sauna Paradisia, ja Anne oli siellä auttelemassa, kantoi vastoja ja limsapulloja ja tunsi tai ainakin tiesi Laurin isän. Laurista Annella on vain lyhyt katkelmanomainen muistikuva. Isänsä katoamisen jälkeiset vuodet olivat olleet Laurille vaikeita ja hän oli joutunut hoidettavaksi psykologille ja Lastenlinnaan, tekemään "palikkatestejä" kuten hän sitä kuvasi. Niinpä Lauri pyytää Annea avuksi muistamaan asioita kaukaa lapsuudesta, isän kuoleman ajoilta, kun Anne oli vasta vähän päälle kymmenen vanha.

Palkaksi Lauri lupaa kertoa jotain Annen omaan elämään liittyvää, jotain mitä Anne ei tiedä. Anne uskoo Laurin viittaavaan Marttiin, Annen mieheen joka on nuorempana ollut kovasti tyttöjen perään ja jolla on ollut maine melkoisena panomiehenä. Martin menneisyydessä kummittelee myös eräs tyttö, joka on muuttanut Martin elämän loppuiäksi ja jonka takia heidän avioliittonsa on lapseton. Anne epäileekin, ettei Lauri mitään sellaista voi kertoa mitä Anne ei Martista jo tietäisi, mutta uteliaisuus saa Annen kuitenkin lopulta tarttumaan syöttiin. 

Voi, hän tunsi itsensä. Hän tiesi millaisen kurvin kautta raivo ja suuttumus saattaisivat lähteä hänen sisällään nousemaan. Kun he olivat riidelleet siitä tytöstä, he olivat olleet nuorempia, ja Anne oli vielä jaksanut laukata sillä ratsulla, jonka selkään noustiin kun ruvettiin oikein kunnolla tappelemaan, kun karautettiin siihen maahan, jossa mikä tahansa oli mahdollista, siihen kauheaan paikkaan, jossa jotkut lopulta sananmukaisesti tappoivat toisensa. Oli pikkuporvarillista kuvitella, että sivistyneet ihmiset, jotka kunnioittivat toisiaan, muka edelleen kunnioittivat toisiaan päästyään siihen tilaan, jouduttuaan sen hirveän maan vesiputouksille ja rannattoman harmaan meren äärelle. Sillä samalla kiihtymyksen rannalla kohtasivat niin herra kuin narrikin, siellä fiksuna itseään pitävä nainen ohitti pari ukkoaan päiviltä päästäneen, kaljaa kittaavan lähiöäidin, siellä oltiin siskoja keskenään.

Samaan aikaan menneiden muistelujen kanssa Anne kirjoittaa uutta romaania Tuhlaajatyttö joka etenee "oikean kirjan" tapaan Sauna Paradisin sivuilla muutaman sivun pätkissä. Ensi alkuun en oikein tiennyt miksi kirjan välissä on useita kokonaisia sivuja toista kirjaa, mutta alusta asti pidin siitäkin tarinasta ja oikeastaan, edelleenkin, haluaisin lukea myös ihan kokonaisen Tuhlaajatyttö-kirjan. Vielä novelliakin lyhyempänä sen juonen nopeaa kehitystä oli kiinnostavaa seurata. Tuhlaajatyttö-kirjan merkitys Annen omaan elämään peilattuna alkoi kyllä pian avautua ja se oli oikeastaan ovela tapa avata Annen solmuja. Annella kun tuntui olevan tarve käydä läpi menneisyyttään kirjoittamalla sitä auki, vaikka aika olikin kullannut omat muistot niin, että lapsuudessa kaikki oli ollut hyvin ja oikein eikä hän tiedostanut kirjoittavansa omasta elämästään saati Sauna Paradisin väestä. 

Ensimmäiset 50 sivua lähtivät liikkeelle aika verkkaisesti, mutta kun juoni sen jälkeen lähti kunnolla vauhtiin, tarina oli jännittävä, jopa jännityskirjamainen, enkä kirjan loppupuolella olisi tahtonut ollenkaan laskea sitä käsistäni. Hassinen on minulle uusi tuttavuus, hyvin mieleinen sellainen!

Henni Kitti: Elävän näköiset

Tornionjoen varressa 1950-luvulla Alfred saa kerralla kaksi lasta. Vaimonsa Eevan kanssa jo neljännen, jälleen tyttären, ja naapuritalon Siskon kanssa pojan joka jää Siskon ja tämän miehen Reinon ainokaiseksi. Aleksandra ja Sakari kasvavat yhdessä parhaiksi ystäviksi. Sakarin biologisesta isästä supistaan kylillä mutta naapurukset vaikenevat asiasta.

Aleksandran kiinnostus kipseihin ja muotteihin syntyy jo nuorena kun oma jalka murtuu ja kipsataan. 70-luvulle siirryttäessä kesätyö siivoojana eläintieteellisessä museossa poikii tytölle paitsi pitkän ystävyyssuhteen museon pääkonservaattorin kanssa myös ammatin eläinten täyttäjänä. Aleksandran muuttaessa Helsinkiin ja Sakarin Kiirunaan kaivostyöhön ystävysten tiet erkanevat. Sukujen tarina jatkuu taas seuraavassa sukupolvessa, kun Aleksandran pojan Santerin ja Sakarin pojan Andersin tiet kohtaavat.

Jo hienon kannen nähtyäni halusin pitää tästä kirjasta. Ja olihan tämä varmasti taitavasti kirjoitettu tarina mutta itse en saanut siitä kunnollista otetta ja jälkimaultaan se jäi jotenkin oudoksi ja etäiseksi. Osaan henkilöistä pääsin paremmin sisälle, osan ajatusmaailma oli minulle liian vierasta ja erikoista. 50- ja 70 -lukujen tapahtumat pohjoisessa olivat ehdottomasti kirjan kiinnostavin osuus, toisaalta nykyhetkessä Santeri ja Anders ansaitsivat tulla kuulluiksi. Aleksandrasta ja hänen elämän valinnoistaan lähinnä lapsensa suhteen minulle tuli mieleen oma äitini ja hänestä ja hänen tarinastaan pidin vähiten. Kirjan nimi viitannee paitsi Aleksandran työhön konservaattorina myös kirjan henkilöihin ja ihmisiin ylipäätään. Yhtenä kurioseettina kaikkien keskeisten henkilöiden nimet alkavat A:lla tai S:llä. Erityisesti Sakari ja Santeri menivät minulla aluksi sekaisin. 

Santeri on katsovinaan ikkunasta ulos, niin kauas kuin vain voi nähdä, mutta oikeasti silmät kääntyvätkin sisäänpäin. Katse peilautuu lasiaisessa, kokonaisheijastuminen tai jotain, eikä koskaan pääse ulos vaan kääntyy niin, että hän huomaakin katselevansa kallonsa sisäpuolta. Aivothan siinä ovat ensimmäisenä vastassa, möykky.
Santeri on alkanut huomata kuvion ajatuksissaan. Samantapaiset asiat kiinnostavat häntä, mutta vielä hän ei kykene niitä ymmärtämään. Niiden on annettava edelleen kertyä muutaman vuoden, ja vasta sitten hän pystyy tietoisesti huomaamaan, että suurten mittakaavojen ajattelu antaa turvaa elämän jokapäiväisyyttä vastaan, ja että tarve ajatella tyhjiötä on osa tätä samaa asiaa. Hän haluaa ymmärtää ja hallita systeemejä ja nähdä, että on säännönmukaisuutta, toistuvuutta ja suuria rakenteita, joiden sisällä elämä tapahtuu. Ajatteleminen on hidasta, eläminen on hidasta, se on kertymistä, jonka voi hetkittäin luulla päätyvän lopputulokseen, mutta sitten se taas jatkuu ja lopputulos jää taakse, vanhasta nousee uusi.

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu

Like kustannus 2014, 273 sivua

Kaikki jotka ottavat hameet, kuolevat niiden alle.
 

Mustalaisäidin kehtolaulu kertoo kolmen sukupolven naisista ja heidän perheistään. Väinö ja Sikri ovat ensimmäiset jotka asettuvat aloilleen ja ostavat talon. Elämä on silti aika rauhatonta, kiertäviä mustalaisia tulee ja menee, koti on aina avoin heille kaikille. Sikrin tyttäristä Marita nousee kirjan varsinaiseksi päähenkilöksi. Hän aloittaa elämänsä vanhojen kaavojen mukaan, hairahtaa pojan matkaan ja senhän nyt arvaa mitä siitä seuraa kun häveliäisyyssäännöt estävät äitejä puhumasta ehkäisystä tyttärilleen.  
-Lyhyt on mustalaisen nuoruus, Marita sanoi niin kuin Isä-Väinö aina.
–Yksi unelma, halu tulla rakastetuksi, tuhoaa kaikki muut unelmat. 
Nimekseen seuraus saa Assi. Marita kaipaa enemmän, haluaisi mukaan yhteiskuntaan, haluaa muutakin kuin tiskata työmaaruokalassa, vaikkei usko että hameineen kunnon työtäkään saa.

Hän muisti kuinka kouluaikana joillakin tytöillä ja pojilla oli ollut pyrkimyksiä enemmän kuin toisilla. Hän ei oikein ymmärtänyt, mikä se sellainen jatkuva pyrkimyksen asenne oli. Koko ajan he olivat olleet ikään kuin menossa jonnekin. He menivät eteenpäin, vaikka istuivat koulussa ihan samalla tavalla kuin hänkin. Mutta heillä oli ollut pyörät alla. Ei sellaiset pyörät kuin nuoremmilla siskoilla ja Olavilla tuntui olevan, vaan pään sisällä olevat pyörät, jotka veivät ihmistä eteenpäin muutenkin kuin vain maantietä pitkin. Romanit olivat kiertäneet vuosikymmeniä talosta taloon samaa kehää, pojat olivat kiertäneet samaa kehää kuin isät aikoinaan, tyttäret pyytäneet samoissa taloissa kuin äiditkin. Nyt pyörät olivat vieneet heidät kaupunkeihin ja Ruotsiin, mutta harva ihminen oli oikeasti mennyt eteenpäin oman sisäisen itsensä tiellä.

Ennen pitkää Marita kohtaa Mertsin jolla on perinteiset arvot. Mertsi ei halua Assia kontolleen, kuten eivät muutkaan mustalaismiehet toisen miehen lasta. Assi asuu isovanhemmilla, tuntee olevansa ylimääräinen joka paikassa, että äiti halusi ennemmin uuden miehen ja uuden vauvan kuin hänet. Eikä Assikaan halunnut niin hullua isää kuin Mertsi, joka oli ollakseen ja oletti. Luuli olevansa kaikkien mielestä ihana eikä ollutkaan.

Toisen miehen lapset, erot ja uudet puolisot ovat kaikki osa "häpeitä" jotka kirjassa mainitaan usein, ne tarkoittavat tiettyjä erittäin tiukkoja käyttäytymissääntöjä jotka pohjautuvat edelleen vanhoihin tapoihin. Ellei romanikulttuuri ole ennestään juurikaan tuttua, kirjasta oppii paljon heidän tavoistaan ja kulttuuristaan. Vieraanvaraisuus on kunnia-asia ja puhtauteen liittyy paljon meille vieraita tapoja ja sääntöjä. 2000-luvun vaihteessa samassa työpaikassa päiväkodissa oli aiemmin romanimiehen kanssa naimisissa ollut valkolainen jolta kuulimme paljon mustalaiskulttuurista ja esim hänen teini-ikäisen tyttärensä hapuilusta kahden kulttuurin välissä. Puhtaussäännöistä opin silloin esimerkiksi sen, että pikkulapsen vaatteita ei voi pestä samassa koneessa aikuisten vaatteiden kanssa, heillä se oli ratkaistu niin että lasten vaatteet pestiin kotona ja aikuisten taloyhtiön pyykkituvassa. 

Molemmilla kulttuureille, sekä kaaleille että kaajeille, tekisi hyvää omaksua edes pikkiriikkisen hyvää toisistaan.

Anna Jansson: Amorin kiehkurat

Anna Jansson: Amorin kiehkurat

Gummerus 2014, 317 sivua

Alkuteos: Ödesgudinnan på Salong d'Amour 2014

Suomennos: Vappu Vähälummukka

Anna Jansson on monelle tuttu nimi Maria Wern -dekkareista. Itse kun en dekkareiden päälle oikein ymmärrä, oli Janssonin uusin aluevaltaus, chick-lit romaani, ensimmäinen häneltä lukemani kirja. 

Angelika Landmark pitää pientä parturi-kampaamo Salong D'Amouria Visbyssä, Gotlannin saarella. Vanhojen ruusutapettien ja hienojen taulujen ympäröimässä tilassa on kaksi asiakaspaikkaa, eikä koskaan ole sattumaa, ketkä kaksi asiakasta vierekkäin istutetaan. Angelikalle hiustenleikkuu on vain keino naamioida varsinainen toimintansa joka on auttaa ihmisiä rakkauden löytämisessä. Apuna hänellä on kollegansa Ricky, joka on Angelikan mielestä hyvä työssään, mutta ollut aivan liian pitkään täysihoidossa äitinsä helmoissa. 

Chick-lit kirjallisuudelle tuttuun tyyliin luvassa on säätöä ja kommelluksia ja asiakkaiden rakkauselämää ohjaillessaan Angelika rakastuu itsekin, mutta onko rakkauden kohde sen arvoinen vai täysi huijari? 

Amorin kiehkurat on hauska, vauhdikas ja taidolla kirjoitettu tyylilajinsa edustaja. Sählääminen ja kohkaaminen pysyy monia vastaavia kirjoja maltillisempana eikä ole mielestäni liian yliampuvaa. Myös kieli on parempaa kuin chick-litissä keskimäärin, mutta tämä(kin) on toki subjektiivinen näkemys. Täysin rikoksetonta romaania Jansson ei tälläkään kertaa ole kirjoittanut, sillä Angelika ja Ricky selvittävät niin omaisuusrikosten vyyhtiä kuin epämääräisissä olosuhteissa tapahtunutta kuolemaa. Kelpo viihdettä välipalakirjaksi, sopii hyvin esim (kesä)lomakirjaksi tai piristykseksi viileisiin ja sateisiin syyspäiviin.

Parvekkeelle päästyäni nojaan käsilläni polviin ja vedän henkeä. Arsènea ei näy. Tähyilen yöhön ja riisun selästäni pienen mustan repun, jonne olen työntänyt tiirikointiin tarkoitetun kynsiviilan. Isäni sai Volvon oven auki pelkällä peukalonkynnellä, joten ei se ihan mahdotonta voi olla. Olen juuri työntänyt kynsiviilan lukonkielen kärjen alle ja alkanut keinotella lukkoa auki, kun kuulen asunnosta karmean rääkäisyn. Tähyilen tumman ikkunaruudun läpi nähdäkseni, mistä ääni tulee, ja samalla mieleeni juolahtaa, että saatan hyvinkin seistä keskellä yötä väärällä parvekkeella mustissa trikoissa, kissankorvissa ja kirkkaanvihreissä piilolinsseissä.

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti

Myllylahti 2014, 290 sivua

 

 

Airi Kivikko haaveili isosta suvusta ja kihlauduttuaan Jarmon kanssa tämän suuri perhe otti hänet avosylin vastaan. Kaksi poikaa kruunaavat avoliiton. Vain yhden sukulaisen kanssa Airi ei tule toimeen; Jarmon Liila-täti on Airin mielestä kammottava ihminen. Liian rempseä, kovaääninen, kaiken maailman motoristihampuuseja sukujuhliin tuova räkättäjä joka ei mieti ollenkaan mitä suustaan päästää. Ja aivan kuin Liilassa ei olisi riittämiin kestämistä sukujuhlissa, joutuu äitiyslomalta töihin palaava Airi hänen kanssaan tekemisiin myös työn puolesta. Ärsyttävän hersyvän luonteensa lisäksi Airissa on hämärä puoli, jotenkin hän saa kaikki muut sukulaiset ja työtoverit lumottua näkemään Liilan hyvänä tyyppinä ja mukavana työtoverina ja siinä täytyy Liila-tädillä olla jo magiikkaa tunikan taskussa.

Aiemmin nuorille suunnatuista fantasiakirjoista tunnettu Holopainen on kirjoittanut näpsäkkää, laadukasta kotimaista chick-litiä. Hyvin kirjoitettua minkä vaan maalaista chick-litiä, sillä kirja kestää hyvin vertailun kansainvälisiin lajitovereihinsa. Kiva idea on ollut viedä tarina työmaailmaan, poikaystäväjahdinhan Airi on jo hoitanut. Kahden firman yhdistäminen henkilökunnan vähennyksineen ja eropakettitarjouksineen luo sopivan ahdistavan ilmapiirin jossa chick-litille tyypilliset kommellukset ovat kirsikka kakun päällä. Airista itsestään sen sijaan ei ole helppo pitää. Odotin pitkään kirjan alkupuolella koska Airi paljastaa mitä Liila-täti on hänelle tehnyt. Mikä on SE juttu, jonka takia Airi niin Liilaa kammoaa. Kun tajusin ettei mitään tiettyä isoa juttua olekaan luvassa, aloin melkeinpä tuntea enemmän sympatiaa pirtsakkaan Liilaan kuin partypooper Airiin. Mutta vain melkein. Unettomuudesta kärsivään osaan Airia minun oli helppo samaistua.

Olin yrittänyt nauttia kesästä kiinnittämällä Liilaan mahdollisimman vähän huomiota, mutta se oli mahdotonta - kun Liila oli läsnä, hän oli läsnä. Heti aamusta korvat soivat hänen pajatustaan, päivät hän lotkotti aurinkotuolissa ja siemaili olutta viereensä varaamastaan jääpalaämpäristä, yllään pelkät bikinipöksyt joista olin kuitenkin kiitollinen, sillä saunasta hän loikki uimaan ilkialasti ja ilman pyyhettä. Pelottaa ajatellakin millaisia traumoja Joni ja Jani joutuvat vielä terapeutin kanssa purkamaan, kun ovat nähneet viisikymppisen isotätinsä harppomassa veltot tissit ja muutkin lerpakkeet lepattaen pitkin pihapolkua, eivätkä vihertäviksi haalistuneet isot tatuoinnit erityisemmin kohentaneet näkymiä. Aika posketonta että sillä kropalla viitsii yhä harrastaa brasilialaista vahausta.

Lukuhaaste: 30 sivua 30 marraskuisen päivän ajan!

Kirjailija Karo Hämäläinen julkaisi Suomen Kuvalehdessä haasteen, jossa jokaisena marraskuun päivänä luetaan vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta päivässä. Piece of nakki, mukana ollaan!

Lokakuun viimeisenä iltana, tai pikemminkin aamuyön tunteina nukkumaan mennessä, olin aloittanut NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet ja niinpä siitä tuli ensimmäinen lukuhaastekirjani.

Koska luen enimmäkseen sängyssä ennen nukahtamista, päivitykset lukemisteni etenemisestä ilmestyvät vasta seuraavana päivänä ja koostan koko marraskuun tähän säntillisesti päivittyvään postaukseen :)

1.11 - 95 sivua (NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet eli MTUN)
2.11 - 103 sivua (MTUN)
3.11 - 146 sivua (MTUN loppuun sekä 95 sivua Eeva-Kaarina Aronen: Edda)
4.11 - 72 sivua (Edda)
5.11 - 93 sivua (Edda)
6.11 - 157 sivua (Edda loppuun + Anna Jansson: Amorin kiehkurat)
7.11 - 45 sivua (Amorin kiehkurat)
8.11 - 85 sivua (Amorin kiehkurat)
9.11 - 81 sivua (Amorin kiehkurat)
10.11 - 103 sivua (Amorin kiehkurat loppuun + Elias Koskimies: Ihmepoika)
11.11 - 111 sivua (Ihmepoika)
12.11 - 100 sivua (Ihmepoika loppuun, Pirjo Hassinen: Sauna Paradis)
13.11 - 135 sivua (Sauna Paradis)
14.11 - 85 sivua (Sauna Paradis loppuun, Sirpa Kähkönen: Graniittimies)
15.11 - 25 sivua (Graniittimies)
16.11 - 69 sivua (Graniittimies)
17.11 - 47 sivua (Graniittimies)
18.11 - 85 sivua ( Graniittimies)
19.11 - 125 sivua (Graniittimies loppuun, Jo Baker: Longbournin talossa
20.11 - 34 sivua (Longbournin talossa)
21.11 - 20 sivua (Longbournin talossa)
22.11 - 66 sivua (Longbournin talossa)
23.11 - 20 sivua (Longbournin talossa)
24.11 - 45 sivua ( Longbournin talossa)

Veera Salmi: Kaikki kevään merkit



Veera Salmi: Kaikki kevään merkit

Otava 2014, 234 sivua

Kun näin Kaikki kevään merkit Otavan syysluettelossa, tiesin heti haluavani lukea sen. Helsingin Linnunlaulun huvilat ovat upeita ja niin kiehtovia, että jo pelkästään sellaiseen sijoittuvaan romaaniin tarttuminen on kuin kurkistus huvilaan itseensä.

Ristipistoruusut ovat Helenin tekemät. Minä en ole koskaan sanonut Heleniä isoäidikseni, eikä mamma ole sanonut häntä äidikseen. Aina vain Helen, Helen, Helen. Hento, hauras, hajoava Helen. Heikko, herkkä, heinänkorsi, heleä, katkennut korsi, katkera, karkea, karmea. Vapiseva, variseva, vanki.
Helen puhui ruotsia.
Me emme puhu.
Helen teki ristipistotöitä.
Me emme tee.

Suvun tarinaa lähdetään purkamaan lyhyissä luvuissa eri sukupolvien naisten kertomana. Nykyhetkessä, huhtikuisena päivänä 2005, Marie odottaa vieraita kaksostyttäriensä Marian ja Märtan kuudensille syntymäpäiville. Marien äiti muistelee menneitä päivää ennen kaksosten juhlapäivää. Marien omat muistot ovat lapsuudesta 80-luvun alussa ja kaksosten isän tapaamisesta 90-luvun lopulla. Pikkuhiljaa eri aikakausina ja eri henkilöiden näkökulmista avataan lasten ja aikuisten traumoja, hylkäämisiä, pettämisiä, järkkynyttä mieltä. Kun kukaan ei ole oikein ehjä ihminen, on vaikeaa kulkea toinen aikuinen rinnallaan saati kasvattaa lasta. 

Meduusat ja vuokot alkoivat aina elää omaa elämäänsä, kun me tapasimme. Ne suipistelivat suitaan, kaikki maksat ja haimat ja munuaiset irtosivat ja uivat minun sisälläni, rakot turposivat ja suolet, kaikki menivät aivan sotkuun ja epäjärjestykseen ja minä vihasin sitä. Minun piti todella pitää varani, ettei se hullunmylly olisi saanut liian suurta otetta minusta. Minä ahmin tyhjää tyhjyyttä sisääni, söin sitä kun en muutakaan tiennyt tehdä.

Välillä teksti oli sellaista tajunnanvirtaa ja sanoilla iloittelua, leikittelyä, että minusta tuntuu kuin istuisin itse edelleen paikallani mutta teksti jonka juuri luin leijaili kymmenien metrien korkeuteen ennen kuin sain sen hännästä kiinni. Vai sainko? Joka kertako?

Hiljaisuus puskee paksuna huoneeseen. Vanhat ihmiset huokaavat huoneen täyteen. Ummehtunutta murhetta, huolta, hometta huokuu, hyökyy minun päälleni, minun ylitseni, ryppyjä, rakkuloita, rohinaa, röhinää, roinaa, keuhkoja ja vanhaa venynyttä ihoa, suonisia, sinertäviä kämmenselkiä, paksuja keltaisia kynsiä, känsiä, uurteita, huurteita, minä pyörryn jos en pääse pian ikkunaan, jos en saa koskettaa lasia sormillani, painaa kämmentäni sen kylmään, kosteaan pintaan.

Olen ihaillut kaunista kieltä esimerkiksi Pauliina Rauhalan Taivaslaulussa, mutta Kaikki kevään merkit meni kielensä puolesta jo paikoitellen överiksi, mikä muutamassa kohtaa jopa vaikeutti tarinan seuraamista. Jäin miettimään hoksasinko yhden oleellisen seikan niin myöhään koska a) lukijan oli tarkoituskin oivaltaa se vasta silloin vai b) jäikö minulta jo aiemmin jotain huomaamatta kun en osannut oikein tulkita jotain ajatuksenjuoksua.

Olen toisinaan kärsinyt lukujumista tiiliskivien kanssa, mutta ensimmäistä kertaa luin toista viikkoa näin pientä kirjaa, etenkin sen alkupuoliskoa. Toisaalta kirja on pieni vain sivumäärältään, tarinana se kasvaa suureksi. Se lähti myös kasvamaan aivan eri suuntaan mitä alkujaan odotin mutta piti erityisesti loppua kohden otteessaan. Hankalanpuoleisen alun jälkeen kirja palkitsi loppuratkaisuillaan ja muutaman päivän sulattelun jälkeen jälkimauksi jäi, että pidin siitä. Pidin itse asiassa aika paljonkin, mitä en vielä alkupuoliskoa taapertaessani olisi veikannut lopputulemaksi.

Marja Björk: Posliini

 

Marja Björk: Posliini

Like 2008, 265 sivua

 

 

Kun Jaana saa vanhalta dementoituneelta mieheltä laatikollisen lapsena tälle kirjoittamiaan kirjeitä, vanhat muistot pulpahtavat pintaan.

 

Jaanan ensimmäisen kerran kohdatessa hänet, tätinsä uuden miehen Kurren, elettiin 60-lukua. Plymouth Barracudalla Pohjois-Karjalaisen kyläpahasen kaupan pihaan kaartanut pariskunta on kuin suoraan Hollywoodista. Ellei Jaana olisi jo muuten heistä häikäistynyt, hän saa myös jotain mitä kotona hänelle ei riitä -huomiota. Pian hän pääsee elämään unelmaa, viettämään lomiaan Kurren ja Anitan kahden aikuisen perheeseen Helsinkiin. Siellä idylli kuitenkin osittain murenee Jaanan saadessa Kurrelta paitsi tukan silittelyä ja lahjoja myös erityiskohtelua josta ei aluksi ole mielissään mutta mitä lopulta janoaa, tahtoo ja vaatii silloinkin kun Kurre ei enää haluaisi. Keskinäinen salaisuus ei silti silloinkaan ole kevyt taakka kannettavaksi.

 

Kurre kääri minut syliin, veti kainaloon lähelleen.

- Kyllä minuakin itkettää, hän sanoi. - Meissä kaikissa aikuisissa on pimeät puolemme, pitää vain ymmärtää. On ihan hyvä, että sinua pelottaa, kun olet vielä noin pienikin.

Hän sanoi, että oli niin onnellinen kun hänellä oli minut, että oli maailman onnellisin ihminen ja että kukaan muu ei ole niin hyvä ja kiltti hänelle kuin minä. Ja että hän puolustaisi minua ikuisesti.

- Joskus voi tapahtua vähän tällaista, mutta sinun ei pidä ajatella sitä yhtään. Aikuisena sitten ymmärrät enemmän.

Hän tarjosi peukaloaan ja minä painoin omani siihen varovasti salaisuutemme merkiksi. 

 

Björkin esikoisromaani käsittelee tuota vaikeaa asiaa, pedofiliaa. Ja hyvin käsitteleekin, lisäksi tuoreemmasta näkökulmasta, jossa Kurt edes väärin toimiessaan ei ole "julma kiduttaja". Hellyyden- ja huomionkipeä lapsi suostuu pitämään salassa sen rakkauden lajin johon ei ensin ole valmis, mutta jonka myötä kasvaa nuoreksi naiseksi nopeammin kuin todennäköisesti muuten olisi. Luokan pojat ovat lapsellisia, ja Jaana tuntee olevansa isompi kuin onkaan, kun tietää "niistä asioista" niin paljon enemmän kuin luokan muut tytöt. Kun Jaana oivaltaa Marianna-serkun saavan samanlaista erityiskohtelua Kurtilta, tytössä herää mustasukkaisuus. Hän haluaisi pitää Kurren itsellään, heidän suhteensa ainutlaatuisena.

 

Kaipasin joka aamu villisti ja kipeästi Kurtin viereen. Omassa sängyssäni mietin, tekikö hän muidenkin tyttöjen kanssa samaa. Olivatko he Mariannankin kanssa tehneet samaa? Entä toimiko kaikkien miesten kikkeli samalla lailla kuin Kurren? Isän kikkeli, veljien? Ukin?

Aamiaispöydässä Kurre oli hiljainen, kurkusta pääsi murisevia ääniä, joita hän ei itse huomannut. Katsoin häntä. Halusin olla elämäni loppuun asti hänen kanssaan.

 

Pidin romaanista kokonaisuudessaan, kipeästä aiheestaan huolimatta. Pidin posliini-sanan monipuolisesta käytöstä ja aivan erityisen paljon pidin myös romaanin onnistuneesta 60-70 -luvun ajankuvasta; niin perheestä jossa lapsia ei huomioitu tämän päivän malliin kuin siitä miten hienoa oli päästä lomilla maalaiskylästä Helsinkiin. Sen kaiken olen elänyt itsekin.

 

Tämän jälkeen olen jo lukenut Björkin uusimman, Mustalaisäidin kehtolaulun, ja haluan lukea hänen muutkin romaaninsa sillä pidän erittäin paljon hänen tyylistään kirjoittaa.



Raija Oranen: Aurora

Raija Oranen: Aurora

Teos 2014, 632 sivua

Raija Orasen tämän syksyn uutuusromaani Aurora kertoo Aurora Karamzinin, os. Stjernvallin elämästä.

Vuoden 1824 syksyllä koittaa Auroran siihenastisen elämän kohokohta. Kuusitoistavuotias neito astuu debytanttina seurapiireihin yllään Pariisista tilattua, Pietarissa ommeltua vaaleanpunaista tylliä. Auroran isäpuoli, korkeassa asemassa oleva prokuraattori Carl Johan Walleen povaa kauniille, älykkäälle ja Pietarissa hyvin koulitulle tytölle loistavaa tulevaisuutta ja asemaa hovissa. Kosijat, sulhaset, kaksi aviomiestä ja kaksi lasta täyttävät Auroran elämän. Matkoja, milloin aviomiehen terveyttä parantamaan, milloin toisen liikeasioita hoitamaan. Kesät Suomessa, talvikaudet Pietarissa. Paikoitellen Auroran elämän seuraaminen on hieman pitkästyttävää kun samat tapahtumat toistuvat vuosi toisensa jälkeen. Kesäksi muutetaan joka vuosi Pietarista Träskändaan, kesän päätyttyä palataan kuin itsestäänselvyytenä jälleen Pietariin eikä joka vuodelle ole muita erityisen merkittäviä tapahtumia. Juonen kulullisesti suurempaa antia onkin se myllerrys joka on menossa sekä maailmalla että Venäjän suurruhtinaskunnassa.

Kirjan myötä kiinnitin huomiota esimerkiksi siihen, että vaikka me jälkipolvet ihailemme tuon ajan merkittäviä miehiä ja naisia, omana aikanaan he eivät saaneet varauksetonta ihailua, päinvastoin. Esimerkiksi Topelius sai vastaansa paljon vihaa ja hänet jopa leimattiin venäläismieliseksi kun keisari Suomen vierailullaan nimitti hänet yliopiston historian professoriksi ohi normaalin yliopistomenettelyn. Keisari puolestaan pelkäsi jatkuvasti ruotsalaismielisten ajatusten leviämistä Suomessa ja tämän seurauksena sensuuri oli rankkaa. Ruotsalaislehdetkin leikeltiin riekaleiksi ennen kuin ne päätyivät suomalaisiin käsiin. Myös Runebergia ja etenkin Snellmania kirjassa käsitellään paljon ja tämän myötä käsitykseni sekä Snellmanista että korkeimmissa asemissa olevien virkamiesten suhtautumisesta Suomen kansallisaatteen nousuun sai uusia näkökulmia.

Professori Nervander purki raivoaan Walleenille: -Miten Snellman ja muut ruotsinkieliset voivat olla luonnollisia suomen kielen edistäjiä, kun kukaan heistä ei pysty lukemaan suomenkielistä kirjaa ilman sanakirjaa tai kirjoittamaan virheettömästi suomenkielistä lehteä? Savolaiset tuskin ymmärtävät puoliakaan Ingmanin opettelemasta kankeasta kielestä, jota he nimittävät suomeksi.
- En ymmärrä minäkään, Walleen sanoi. -Enkä ymmärrä sitäkään, miksi minun pitäisi ymmärtää. Minä puhun ruotsia, ranskaa, saksaa ja venäjää ja hiukkasen jopa englantia, niin että minulle riittää. Mutta se Snellman täytyy kyllä silti pelastaa, ennen kaikkea häneltä itseltään. Tällä haavaa sensuuri ei onneksi kuulu minun harmeihini, niin että jollen voi häntä auttaa, en voi olla myöskään häntä tuhoamassa.

Kirjaa voi suositella erityisesti autonomian ajasta kiinnostuneille lukijoille jotka haluavat runsaasti faktaa. Kokonaisuus tahtoo välillä kääntyä niin päin, että Aurora on taustana historian tapahtumille. Sinebrychoffin suvusta kertova loistava Fanny on edelleen suurin suosikkini Orasen romaaneista.

Simona Ahrnstedt: Sitoumuksia



 

Simona Ahrnstedt: Sitoumuksia

Karisto 2014, 443 sivua

Alkuteos: Betvingade 2012, Ruotsi



Itägöötanmaa vuonna 1349. Markus, komea tumma ritari ja kuninkaan läheinen soturi. Iliana, kaunis kipakkaluonteinen mahtimiehen tytär hunajanvärisine hiuksineen. Näiden kahden kohtaamisesta epäsuotuisissa oloissa lähtee liikkeelle tarina jossa riittää kosolti sekä seikkailua että seksiä, jälkimmäistä yllättävissä määrin. 

Ilianan neitseellisen maineen kyseenalaistuessa Markuksesta aivan suoraan johtumattomista syistä kuningas määrää ritarin naimaan tytön ja äkkiä sittenkin. Kuningas saattueineen on matkalla Tukholmaan, velipuoliensa hääjuhliin, eikä kaipaa ylimääräisiä viivytyksiä. Iliana pitää yllätyssulhoaan raakalaisena ja menisi mieluummin vaikka luostariin. Markus pitää vaimoa ylipäätään tarpeettomana, mutta mikäli hänen on Iliana naitava, naisen voi onneksi lähettää kotitiluksille, unohtaa sinne ja lähteä itse sotimaan. Markuksen paikka on kuninkaan, ei vaimon rinnalla. Miten lupaava aloitus avioliitolle!

"En ole koskaan rukoillut teiltä mitään, mutta nyt rukoilen polvillani. Isä kiltti, älkää pakottako minua hänelle."
"Se on jo päätetty", hänen isänsä sanoi
"Tällä tavalla voit ainakin olla hyödyksi", hänen äitinsä sanoi. "Mies on rikkaampi kuin Axel ja hän on hyväksynyt ehtomme."
Iliana taisteli pakokauhua vastaan. "Isä kiltti", hän sanoi ääni särkyen, mutta pakottautui jatkamaan. "Mieluummin kuolen." Hän ei rohjennut katsoa kuningasta, joka istui pöydän toisella sivulla hiljaa, jalat levällään ja kuninkaallisena.
Hänen äitinsä vastasi: "Jos häpäiset meidät", Rikissa sanoi vaimealla äänellä, "et saa rangaistustasi minulta vaan isältäsi."
"Sitäkö sinä tahdot?" hänen isänsä kysyi ja astui uhkaavan askeleen häntä kohti. "Että vien sinut pajaan ruoskintapaikalle?"

Sitoumuksia on viihdyttävä keskiaikaan sijoittuva romaani josta voi nauttia kun siihen asennoituu nimenomaan viihderomaanina. Tarinana se voisi sijoittua mille vuosisadalle tahansa, eikä historian tapahtumia oltu suureksi harmikseni juurikaan huomioitu. Kuninkaana tuohon aikaan oli Maunu Eerikinpoika puolisonaan Blanka Namurilainen, tuo ainakin itselleni parhaiten Albert Edelfeltin maalauksesta tuttu kuningatar. Muistatteko tauluun liittyvän runon? Aja aja aja, Blankan ratsastaja on Topeliuksen kynästä lähtöisin. Maunun ja Blankan hallitsijakausi oli värikästä aikaa kapinoineen ja takinkääntöineen, olipa Maunu julistettu pannaankin. Voi kunpa edes jotain näistä olisi hyödynnetty tarinan taustalla tapahtuvana!

Sitoumuksia keskittyy historian viitteiden sijaan puhtaasti Ilianan ja Markuksen rakkauden kehittymisen eri vaiheisiin. Seksiä kirjassa on paljon, jopa lähes kymmenen sivun mittaisia kohtauksia. Ne eivät häirinneet minua muutoin, mutta esimerkiksi molemminpuolinen suuseksi ei vain tunnu minusta 1300-lukuiselta.

Kevyenä välipalakirjana romantiikan nälkään Sitoumuksia on paikallaan. Itse luin tätä yölukemistona Jayne Anne Phillipsin Murhenäytelmän rinnalla, sitä kun en todellisiin tapahtumiin perustuneena, aitoja kuvia ja lehtiartikkeleita sisältävänä uskaltanut juuri ennen nukahtamista lukea. Tosin en nähnyt yhtäkään seksiunta Sitoumuksien innoittamana, pitäisikö kuitenkin olla pettynyt? ;)

Elävissä kuvissa: Mielensäpahoittaja

Kävimme isännän kanssa tänään elävissä kuvissa katsomassa Mielensäpahoittajan. Ja niin kuin onkin tarkoitukseni ollut edes ne kaksi ensimmäistä kirjastosta lainassa olevaa Tuomas Kyrön kirjaa lukea, tuli elokuva nähtyä ensin kun en malttanut enää odottaa :-)

Kyllä minä niin mieleni hyväksi sain kun kävin tämän katsomassa! Enkä ollenkaan usko ettenkö voisi vielä kirjojakin lukea, ovat ne lyhyet tarinat kuitenkin aivan eri asia kuin pitkä elokuva. Juonesta liikoja paljastamatta voinen sanoa nauraneeni makeasti ääneen useammassakin kohdassa, mutta erityisesti niissä joissa Mielensäpahoittaja keskusteli S-kaupan kassan kanssa Escortista ja totesi kypärän unohtuneen tomaattitalolta :-D

Ellet vielä ole nähnyt, kannattaa käydä katsomassa! 

Kuvat: Finnkino

Philippa Gregory: Sininen herttuatar

Philippa Gregory: Sininen herttuatar

Bazar 2014, 560 sivua

Alkuteos: The Lady of the Rivers, 2011

Suomennos: Natasha Vilokkinen

1430-luvulla Ranska on lähes kokonaan englantilaisten hallussa. Jeanne D'Arc on vangittuna Luxemburgin linnassa, odottamassa luovuttamista briteille oikeudenkäyntiä varten. Hänen kanssaan ystävystyy Luxemburgin sukuun kuuluva Jacquetta jonka elämää kirjassa seurataan. Jeanne D'Arc päätyy roviolle, Jacquetta naimisiin Bedfordin herttuan kanssa. Vaikka Jacquettasta tulee avioliiton myötä Ranskan vaikutusvaltaisin nainen, liiton avainsanoja ovat alkemia ja yksisarviset..! Herttuattarena Jacquetta liittyy myös Englannin hoviin ja iäkkään puolison pian kuollessa vasta 19-vuotias leski kohahduttaa naimalla rakkaudesta aatelittoman miehen jolle kuningas antaa myöhemmin arvonimen. Näin Jacquettasta tulee Lady of the Rivers, joka on myös kirjan alkuperäinen nimi. 

Jacquetta ei ole historian merkkinaisia. Hänen suurin aikaansaannoksensa on synnyttää lapsia toinen toisensa jälkeen, eri lähteistä riippuen ainakin 12, mahdollisesti jopa 16. Hänen miehensä on jatkuvasti sotimassa kuninkaan ja Englannin puolesta, enimmäkseen Ranskassa. Välillä Jacquettaa tarvitaan hovissa jolloin lapset ovat pitkiäkin aikoja näkemättä kumpaakaan vanhemmistaan, mutta lapsivuode kutsuu äidin kerran vuodessa kotikartanoon. 

"Jacquetta, olen pahoillani. En arvannut, että tässä kävisi näin. Ei tarkoitukseni ollut tuoda sinua Ranskasta Englantiin, missä joutuu näin pelkäämään."
"Tarkoitatko, ettei missään ole turvallista, jos kapinalliset valtaavat Lontoon?" kysyn. "Valtaavatko he lopulta koko Englannin, jos ette pysty ajamaan heitä pois kaupungista?"
"En tiedä, kuinka tämä päättyy", Richard sanoo. "Kuningas jättää Lontoon talonpojille ja puolipalkkaiselle kapteenille. Rutiköyhä rahvas väittää, että se omistaa kaupungin. En tosiaankaan tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu."
"Tule takaisin", on ainut mitä saan suustani.
"Niin olisi tarkoitus", hän sanoo kireästi. "Olet elämäni rakkaus. Palaan luoksesi, jos se vain on mahdollista. Olen vannonut niin. Aion olla läsnä vauvamme ristiäisissä, ja jos Luoja suo, teen sinulle vielä yhden lisää."

Kirja olisi hyötynyt siitä, jos sen sankaritar olisi ollut täysin fiktiivinen henkilö jolloin kirjan tapahtumiin olisi voitu sisällyttää enemmän, noh, niitä tapahtumia. Toki aikakaudesta sai hyvän historian kertauksen ja sitä oli enimmäkseen ihan mukavaa lukea mutta juuri Jacquettan nostaminen päähenkilöksi ei antanut mielestäni tarinalle mitään erityistä. Kiinnostavimmat henkilöt olivatkin ehdottomasti kuningaspari ja hovin juonittelijat. Te jotka olette jo lukeneet Valkoisen kuningattaren, tunnette Jacquettan sitä kautta, juuri hänen esikoisensahan nai Englannin kuninkaan ja Jacquettakin nousee "uransa korkeimmalle huipulle" nimenomaan kuningattaren äitinä. Loppusanoissa kirjailija kertookin "löytäneensä" Jacquettan kirjoittaessaan tämän tyttärestä mikä selittää myös sen, ettei kirjasarja etene täysin kronologisessa järjestyksessä. Mikäli et ole lukenut yhtään kolmesta Ruusujen sodan kirjasta (Valkoinen kuningatar, Punainen kuningatar sekä tämä Sininen herttuatar), kannattaa lukeminen aloittaa juuri tästä osasta. 

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Otava 2014, 317 sivua

Lapsuudessa Eevin perhe oli köyhä tai ainakin vanhemmat olivat pihejä ja Eeviä kiusattiin koulussa. Vähän vaille nelikymppisenä Eevi on naimisissa Karin kanssa ja vapaaehtoisesti lapseton. Eevi tekee työkseen erilaisia hoitoja, meikkaa ja laittaa hiuksia,  milloin kauneushoitolassa, milloin vanhuksille palvelutalossa. Koti on vuokrakaksio kerrostalossa. Tilit tulevat ja menevät, viidenkympin vaateostos on iso meno mutta joskus on vain jotain saatava vaikkei olisi varaakaan ja Karille voi aina valehdella että kahdellakympillä alesta. 

Kun Eevi haaveillen selaa kallista Vogueta ruokakaupassa, kassatyttö huomauttaa että lehdet on tarkoitettu kotona luettaviksi. Häpeän puna poskillaan Eevi, jolla ei ollut aikomustakaan lotota jättipottia jota koko Suomi tavoittelee, säntää R-kioskille ja ottaa yhden ainoan rivin, senkin antaa koneen arpoa.

-Kolmekymmentäyhdeksän.

Eevi katsoi lappuaan. Hänelläkin oli kolmekymmentäyhdeksän. Tämähän alkoi mennä naurettavaksi. Aivan kuin joku olisi pilaillut hänen kustannuksellaan. Hän katsoi jo valmiiksi seuraavaa lapussa olevaa numeroaan, ei uskaltanut nähdä palloa. Hänellä oli kaksikymmentäkolme. 

-Kaksikymmentäkolme! kuulutti miesääni. 

Seitsemän oikein, ainoana kuponkina sillä kierroksella. Kari soittaa Veikkauksen neuvontaan ja Eevi piilottaa kupongin pakastimeen korvapuustipussin alle. Kun voiton vihdoin ymmärtää ja se on sopimuksella jaettu puoliksi Karin kanssa, iskee huuma. Puolentoista tonnin pikavippi on äkkiä otettava, että pääsee shoppailemaan, miljoonat kun siirtyvät tilille vasta kolmen viikon kuluttua. Ensin on kivaa yllättää ystävä hemmottelupaketilla ja tarjota leivoskahveja mutta pian Eevi huomaa miten ihmisten suhtautuminen lottomiljonääriin muuttuu. Tarjoamista pidetään itsestään selvänä ja lainaakin joutaisit antaa. Eikä sitä kai oikeasti tarvitse takaisin maksaa, eihän Eevi edes huomaa pikkusummien puuttumista tililtä? Harmillista on myös huomata miten miljoonat muuttavat Karia. 

Ensin on seitsemän oikein, sitten ainakin yhtä monta aivan väärin. Härkönen kuvaa hyvin lottovoiton eri vaiheita alkuhuumasta sen mukanaan tuomiin ongelmiin. Eevillä oli mielestäni erityisen pitkä pinna, itse en siipaltani karimaista käyttäytymistä noin pitkään katselisi. Se miten hän osti entiseltä koulukiusaajaltaan työpaikan alta oli taas kostonhimoista juuri minun makuuni, noin minäkin tekisin vastaavassa tilanteessa! Toki tällaista kirjaa lukiessa tulee mieleen vähän väliä miten itse toimisi / reagoisi ja kun itse varaisin parin viikon matkan Aasiaan jo ennen sen maagisen kolmen viikon kulumista, ihmettelenkin kun Eevi tuntee Thaimaan lämmön ihollaan vasta 200 sivun jälkeen! Malesia on ollut käymistäni kohteista suosikkini, lottovoittajana suuntaisin Balille ja Singaporeen! 

Olin teininä lukenut Häräntappoaseen ja sen jälkeen ainakin Heikosti positiivisen, muista Härkösen romaaneista minulla ei ole muistikuvaa. Vaikkei Kaikki oikein sen suurempaa elämystä tarjonnut, se oli ihan ok kirja kiinnostavasta aiheesta. Flunssasta tukkoiselle päälle sopivan kevyttä ja kuitenkin kivan napakkaa tekstiä ja aidon oloista dialogia. Kolme ja puoli tähteä viidestä.

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä



Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä

Tammi Keltainen kirjasto 2014, 584 sivua

Alkuteos: Quiet Dell

Suomennos: Kersti Juva

Takakannessa kerrotaan että kirjailijaa on vuosikymmenien ajan askarruttanut murhenäytelmä jonka hän kuuli äidiltään jo pikkutyttönä. Kirja perustuu siihen tositarinaan.

Chicagolaisessa esikaupungissa elää 1930-luvun alussa Eicherien perhe. Leskeksi jäänyt äiti Asta, isoäiti Lavinia ja kolme Astan lasta. Viaton Grethe, jonka luja katse ei sointunut yhteen ymmärryksen puutteen kanssa; peloton Hart, joka osasi esittää niin pelleä kuin tutkimusmatkailijaa; ja Annabel, joka kirjasi kaiken lapsellisiin kuvaelmiinsa ja näytelmiinsä, julisti ja muistutti, sirotteli kirkasta optimismiaan kuin leivänmuruja jäiselle arolle.
Kun taloa vastaan otettu kiinnelaina alkaa loppua Asta myöntää totuuden ja laittaa hyvämaineiseen American friendship societyyn kirjeenvaihtoilmoituksen. Tarkkaan sanansa asetellen Asta esittää toivomuksen "kirjeenvaihdosta joka johtaa aitoon ystävyyteen, uskollisuuteen ja avioliittoon." Asta ei viehäty kirjeistä joissa miehet kaipaavat äidittömiksi jääneille lapsilleen hoitajaa, mutta Cornelius Pierson on erilainen. Hän omaa koulusivistystä, ihanteita ja varoja ja kirjoittaa naisista syvästi kunnioittaen ja ihaillen. Puoli vuotta myöhemmin Cornelius tulee hakemaan heitä. Ensin viikon lomamatka Astan kanssa, sitten he tulevat yhdessä hakemaan lapset. Cornelius palaa kuitenkin yksin.

Muutaman viikon kuluttua koko Eicherien perhe löytyy murhattuna. Tapaus herättää laajaa mielenkiintoa. Emily Thornhill joka nousee kirjan päähenkilöksi, on Chicago Tribunen toimittaja, moderni nainen Gibson girl kiharoineen; onnellisesti naimaton, vaikkakaan ei neitsyt. Pormestarin, poliisipäällikön ja Astan raha-asioita hoitaneen pankin toimitusjohtajan avustuksella Emily pääsee käymään Eicherien kotona, matkustaa junassa kotimatkan arkkujen kanssa, tapaa Piersonin oikean henkilöllisyyden paljastuttua tämän sukua ja seuraa lopulta oikeudenkäyntiä eturivissä, koko ajan Eicherien perheen pieni koira mukanaan kulkien. Avustajakseen hän palkkaa nuoren taskuvarkaan jolle tarjoaa mahdollisuuden uuteen elämään. Pankinjohtajaan hän solmii nopeassa tahdissa intiimin suhteen. Niin kiihkeän, että juuri oikeudenkäynnin alla, kun Emily ja William kohtaavat monen viikon jälkeen, he kävelevät puistoon ja lempivät huvimajassa. Olivatpa 30-luvun naimattomat naiset rohkeita!

Kirjassa oli koko matkan aika erikoinen, paikoin jopa kiihkeä tunnelma. Emily tuntui tutkivan Eicherien tarinaa lähes pakkomielteisesti eikä neutraalissa toimittajan roolissa pysyen. Tarina oli kiehtova eikä koskaan oikein tiennyt millainen käänne on tuloillaan nurkan takana ja kuinka yksityiskohtaisia paljastuksia Astan ja lasten sekä muiden tämän sarjamurhaajan uhrien kokemista asioista on luvassa. Myös lukuisat lehtileikkeet sekä aidot valokuvat ja tieto siitä että kaikki on oikeasti tapahtunut sai aikaan sen, etten pystynyt lukemaan tätä sängyssä ennen nukahtamista. Niinpä täysin omien tapojeni vastaisesti minulla oli toinen kevyt kirja yölukemisena. Vielä yhtenä riipivänä tekijänä Annabel "kummittelee" kirjassa, hän näkee etukäteen miten heidän lähdettyään pois heidän pihansa on täynnään vieraita ihmisiä katselemassa paikkoja, ja kuoltuaan hän muun muassa leijailee arkkuja kuljettavan junan yllä ja tarkkailee useaan otteeseen tilanteita. Emilyn ja Williamin suhde syntyi mielestäni jotenkin epäuskottavasti, itse en edes tajunnut että mitään suhdetta oli syntymässä ja sitten oltiinkin jo suunnittelemassa yhteistä tulevaisuutta, ja William oli sentään naimisissa. Kirja on pitkä ja yhdessä kohtaa, kun Emily päättää lähteä arkkujen kanssa junaan ja kunnes hän sieltä matkalta palaa, oli aika pitkäveteistä, mutta muilta osin tarina jaksoi kantaa. Olen nähnyt Phillipsin kirjoitustyyliä kehuttavan monissa blogeissa, tämä ei ehkä ole se kirja jolla kannattaa muodostaa käsityksensä tästä, onhan tämä tyyliltään aivan erilainen kuin hänen muut teoksensa.

Lisähuomiona, minua viehätti kirjan paksut ja erityisen hyvälaatuisesta paperista olevat sivut. Enemmän tällaisia!

Liza Klaussmann: Punaisen sään tiikerit

Liza Klaussmann: Punaisen sään tiikerit

WSOY 2013, 389 sivua
Alkuteos: Tigers in Red Weather 2012
Suomennos: Mari Janatuinen

Toisen maailmansodan päätyttyä serkukset Nick ja Helena ovat nuoria aikuisia. Helena lähtee kihlattunsa kanssa Hollywoodiin ja Nick Floridaan oman miehensä kotiuduttua sodasta. Elämä on edessä, muttei se osoittaudukaan ruusuilla tanssimiseksi. Kumpikaan ei saa liitoistaan aivan sitä mitä suurin odotuksin lähtivät hakemaan ja reagoivat näihin pettymyksiin omilla tavoillaan. 50-luvun lopulla molempien perheet palaavat viettämään kesää Martha's Vineyardiin, lapsuuden malliin. Serkusten välille on tullut kitkaa, joka osaltaan johtuu Helenan lääkeriippuvuudesta ja runsaasta alkoholin käytöstä. Tarjottu apu kun ei aina tunnu avulta, jos omasta mielestä elämä on sujuvaa nykyiselläänkin.

Herman Melvillen lapsenlapsenlapsenlapsenlapsen Liza Klaussmannin Punaisen sään tiikerit oli täydellistä hellekesän lukemistoa. Odotin kuvausta paremman keskiluokan huolettomasta kesänvietosta drinkki kädessä uima-altaan reunalla, kun ongelmat ovat enemmän päänsisäisiä American Beautyn malliin ja juuri sitä sainkin. Mukaan tulee kuitenkin yllättävänkin tummia sävyjä kun Nickin tytär Daisy ja Helenan poika Ed löytävät lomaparatiisista ruumiin. Samoja tapahtumia käytiin läpi useamman henkilön kertomana mikä avasi kiinnostavia näkökulmia siihen miten eri tavalla eri sukupuolta ja sukupolvea olevat henkilöt kokivat saman tapahtuman ja toistensa teot ja reaktiot. Mielenkiinto säilyi ja suorastaan kohosi loppua kohden, kun vyyhti alkoi purkautua ja kulki suuntaan jota aloin jo hieman ennakoida, mikä taas ei vienyt mitään pois lukukokemuksesta, päinvastoin antoi tällä kertaa oivaltamisen tyydytystä.

Heli Järvenpää: Kadotetut kasvot



Heli Järvenpää: Kadotetut kasvot

Kiinakirja 2014, 228 sivua

Näin sattumalta Sannan Luettua-blogissa arvostelun Järvenpään omakustannekirjasta ja kiinnostuin heti. Ulkosuomalaisten kokemuksista lukeminen on aina mielenkiintoista ja Kiina kulttuurina kaikessa perinteisyydessään kiehtova. Kirjaa ei kuitenkaan löytynyt Ylöjärven kirjastosta (eikä edes Tampereelta), joten laitoin siitä hankintapyynnön. Ei mennyt montaakaan päivää kun kirjaston henkilökunta vastasi sähköpostiini että kirja on tilattu ja minulle oli tehty siihen varauskin. Erinomaista palvelua Ylöjärvi!

Kun Tiinan ja Markuksen poika on 3-vuotias ja tytär kolmen kuukauden ikäinen, Markukselle tarjotaan kahden vuoden työkeikkaa Kiinaan. Ensimmäinen kulttuurishokki on edessä jo sillä tutustumismatkalla jolla pitäisi löytää perheelle asunto sillä yksitoista niitä esitellään ennen kuin sopiva löytyy. Turvallinen piha lapsille, uima-allas ja kuntosali sekä hyvin varusteltu keittiö ja kylpyhuoneesta näkymä joelle. Tiina näkee itsensä vaahtokylvyssä, kirja kädessä ja viinilasi toisessa. 

Arki astuu kuvaan kuitenkin toisen näköisenä. Kolmevuotiaalle ei ole helppoa selittää miksi supermarketin tuoreosastolla roikkuu verkkopusseissa eläviä kilpikonnia joita ei ole tarkoitettu lemmikeiksi. Uima-altaaseen pulahtaminen saa naapurit kauhistuneiksi eikä suositeltu lastenhoitaja kohtele lapsia tasa-arvoisesti. Valkoihoinen perhe kiinnittää jatkuvaa huomiota paikallisten keskuudessa eivätkä kiinalaiset arastele tehdä tuttavuutta.

Yhtäkkiä ympärillemme pölähti joukko uteliaita kiinalaisia. Punaiset lippalakit hyökkäsivät kohti lastenrattaita. Ennen kuin ehdin reagoida, yksi tomppeli oli jo nostanut Marian syliinsä päästäksen yhteiskuvaan lapseni kanssa. Kamerat räpsyivät, ja unenpöpperöistä pikkuneitiä oltiin siirtämässä jo seuraavaan syliin, kun hyökkäsin väliin.

-Hän haluaa nukkua! kiukkusin ympärilleni höriseville tolloille ja nappasin Marian syliini. 

Selvästikään lapsi ei enää nukkunut.

- Onko hän tyttö vai poika?

- Onko teillä yksi lapsi?

- Oletteko amerikkalainen?

Kysymyksiä sateli. Ympärillämme oli parinkymmenen maalaisturistin joukko. Mikä vastaanotto.

- Hän on melkein yksivuotias tyttö. Minulla on kaksi lasta, yksi poika ja yksi tyttö. En ole amerikkalainen. Olen Pohjois-Euroopasta, suomalainen. Mutta osaan kyllä puhua englantia.

-Aah, puhutte englantia! Puhutteko myös amerikkaa?

Kirja oli nopealukuinen ja lyhyet luvut omia kokonaisuuksiaan. Helposti tuli luettua aina "vielä yksi" ja sitten toinen ja kolmaskin. Perheenäidin arjen kuvaus oli kiinnostavaa ja ajatuksia herättävää (perheen isä on tarinassa lähinnä statistina), tilanteet joihin hän joutui olivat vuoroin ihmetystä herättäviä, kauhistuttavia (kuten maanjäristys) ja suorastaan koomisia Suomen ja Kiinan kulttuurien törmäillessä mannerlaattojen tavoin. Paikallisten elinolot ja yhden lapsen politiikan moninaiset seuraukset muistuttavat siitä, että Kiina on edelleen kehitysmaa.

Kirja on Järvenpään omakustanne. Kirjan kotisivu löytyy osoitteesta http://kadotetutkasvot.fi/. Tutustu myös Sannan arvosteluun Luettua-blogissa. Soisin tämän pienen ison kirjan löytävän lisää lukijoita kirjablogeissakin!

Syksyn kirjauutuuksia

Vaikka kevättalvella listaamistani kevätuutuuksista on vielä hyvä osa lukematta, on aika tehdä jo listaa minua kiinnostavimmista syksyn uusista kirjoista. Listan tekeminen on sitä paitsi hauska tapa nähdä kokonaiskuva tulevasta tarjonnasta, eikä pelkästään muistilistailun takia.

Aakkosjärjestyksessä mennään.

Atena kustannus

Tanja Pohjola: Lintu pieni (esikoiskirja)
Viipuri 1944, Helsinki 1953 ja kipeitä lapsuudenmuistoja jotka Viipurista saapuvat vieraat tuovat taas eläviksi.
Luettu 2/15

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha
"Raju ja riipaisevan kaunis tarina punoo yhteen kolmen naisen tarinat keskellä kuohuvaa Somaliaa."

Bazar

Katherine Pancol: Mimmit
Koskahan saisin ensimmäisen Pancolini luettua..... niin monta jo odottamassa ja uskon että näistä pitäisin!

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä
Piiraan maku makea on minulta lukematta vielä sekin, mutta sanoisin samaa kuin Pancolin kirjoista, kuulemani perusteella uskon näistä pitäväni :)

Kate Morton: Hylätty puutarha
Paluu Rivertoniin on yksi kaikkien aikojen suosikkejani ja olen useamman vuoden odottanut Mortonilta uutta suomennosta. Vihdoin kärsivällisyyteni palkitaan!
Luettu 10/14

Gummerus

Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema
Enhän minä dekkareita lue, mutta come on, 20-luvun Helsinki ja kiitettyä ajankuvaa. Yönpunainen höyhen vain on luettava ensin :)

Golierda Sapienza: Elämän ilo
1900-luvun alku, köyhä Sisilia, tyttö päätyy luostarista rikkaan aatelisperheen palatsiin. Kirjoitettu 1978, ollut silloin liian radikaali ja kustannettu Italiassakin vasta nyt. Melkoinen yhdistelmä!

Gabrielle Zavin: Tuulisen saaren kirjakauppias
Vanha kirjakauppias, leskeksi jäänyt kränkky ukko ja mystinen kadonnut kirja. Vaikkakin joiden kevyeksi arvostelema, pidän silti lukulistallani ja olen jo kirjastosta varannutkin.
Luettu 10/14

Anna Jansson: Amorin kiehkurat
Maria Wern-dekkareista tunnettu Jansson on kirjoittanut gotlantilaiseen kampaamoon sijoittuvan chick-litin.
Luettu 11/14

Karisto

Niina Hakalahti: Sydänystävä
Tiivistä tunnelmaa ja tilannekomiikkaa aiheinaan mm. teini-ikäiset lapset ja dementoituva äiti. Hakalahti on minulle ennestään tuntematon kirjailija, vaikuttaa ehkä vähän chick-litiltä?

Mila Teräs: Harmaat enkelit
Sukuromaani sotien jättämästä tunneperinnöstä.

Rakas - 7 rakkaustarinaa
7 eri kirjailijan rakkaustarinat, mukana mm. Terttu Autere (jonka kolme aiempaa romaania olen lukenut), Kirsti Ellilä ja Kristiina Harjula (Pispalan kivet). Kenties tulisin tämän myötä vihdoin tarttuneeksi myös Anneli Kivelän Katajamäki-sarjaan?

Jamie Ford: Kiinalainen kehtolaulu
1930-luvulla amerikankiinalainen orpopoika ryhtyy etsimään äitiään, kuuluisaa laulajatarta. Hotelli Panaman jälkeen odotukset tämän suhteen ovat korkealla.

Simona Ahrnstedt: Sitoumuksia
Lukuromaani 1300-luvulta on periaatteessa minun juttuni, mutta Ahrnstedtin kirjoja en ole aiemmin lukenut, joten tyylistään kirjoittaa en tiedä ennestään mitään. Jossain vaiheessa lienee kuitenkin aiheellista tutustua, joten miksi ei nyt?
Luettu 8/14

Like

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu
Mustalaiskulttuuri kiehtoo.
Luettu 10/14

Tommi Liimatta: Jeppis
En aivan ole 70-luvulla syntynyt, mutta pojan elämä ja ajatusmaailma ruotsinkielisellä lestadiolaisalueella kiinnostaa :)

Nadeem Aslam: Sokean miehen puutarha
Pakistan, Afganistan, sotaa, rakkautta

Minerva

Heli-Maija Heikkinen: Viestikyyhkyupseeri (esikoiskirja)
"Intensiivinen ja tunteisiin vetoava esikoisromaani sodasta, uhrautumisesta ja anteeksiannosta."

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa
500-sivuinen historiallinen romaani ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeista. Luvassa "rikas juonikuvio ja taidokasta kerrontaa".

Otava

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein
En ole pitkään aikaan tullut lukeneeksi Härkösen kirjoja, mutta lottovoittajan elämänmuutos on kiinnostava aihe. Miten monesti sitä on itse miettinyt, mitä kaikkea ihanaa tekisi jos saisi paljon rahaa, juuri noita samoja asioita, uuden kodin ja matkoja ympäri maailmaa!
Luettu 9/14

Veera Salmi: Kaikki kevään merkit
Sen jälkeen kun näin sanat "Sukuhuvila Helsingin Linnunlaulussa", tiesin että lukisin kirjan kääntyi sen juoni mihin suuntaan tahansa, vaikka dekkariksi! Dekkarista tässä ei (minun onnekseni) ole kyse, vaan kaksostyttöjen suvusta.
Luettu 9/14

Enni Mustonen: Lapsenpiika
Olen aina pitänyt Mustosen tavasta kirjoittaa ja olenkin lukenut kaikki hänen kirjasarjansa. Tämän sarja aloitus, Paimentyttö, on minulla parhaillaan lainassa.
Paimentyttö luettu 10/14

Juha Itkonen: Ajo
Kirjassa näyttää olevan paljon ajamista. Katalogin kuvauksesta ei oikein ota selvää onko kyseessä lintu vai kala, mutta kiinnostus heräsi.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä
Toinen 20-luvun Helsinkiin sijoittuva dekkari ja tämäkin tulee olemaan sarja. Ooh, päähenkilö Karl Axel Björk on dandy!

Schildts & Söderströms

Lars Sund: Kolme sisarta ja yksi kertoja
Amatööriteatteriseurue päättää kunnianhimoisesti esittää Tsehovin Kolme sisarta, mutta ensi-illan sijaan tapahtuu tragedia.

Maggie O'Farrell: Varoitus tukalasta helteestä
Käsi jota kerran pitelin vakuutti että haluan lukea lisää O'Farrellia.

Catharina Ingelman-Sundberg: Kakkua, kiitos!
Keinutuolikopla öljyää rollaattorinsa ja laittaa tuulemaan! Koska palvelutalossa on huonommat olot kuin vankilassa, vanhukset päättävät tehdä pienen rikoksen josta saa kakkua.

Siltala

Leena Lander: Kuka vartijoita vartioi
Mielenkiintoinen tositapahtumiin perustuva kahdessa tasossa liikkuva historiallinen romaani.
Ei ilmestykään? 

Tammi

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat
Pappismies lähtee levittämään Jumalan sanaa Grönlantiin 1700-luvulla

Teos

Raija Oranen: Aurora
Yksi lempikirjailijoistani on palannut taas sinne parhaalle vuosisadalle, 1800-luvun kansallistunteiseen Suomeen, tällä kertaa päähenkilönään Aurora Stjernvall, yksi historiamme mahtinaisista.
Luettu 9/14

Maria Peura: Ja taivaan tähdet putoavat
Avioeroprosessi, teinityttären ongelmakäyttäytyminen ja taustalla lestadiolaisuus. Kiinnostava kombinaatio.
Luettu 12/14

WSOY

Kati Tervo: Sukupuu
Kerrankin näin päin; 1912 saksalainen tyttö rakastuu suomalaiseen opiskelijapoikaan ja muuttaa Suomeen. Lapsenlapsi kertoo sukupuunsa väkevää tarinaa.
12/14

Jari Tervo: Revontulten tie
Jatko-osa (joskin itsenäinen) Esikoiselle jonka viime talvena luin, joten jatko myös lukulistalle.

Amy Tan: Ihmeiden laakso
Kurtisaanien elämää 1900-luvun alun Singaporessa. Aivan must ja olen Tanin kirjoista pitänyt tähänkin saakka. Jokunen vanhempikin saattaa olla vielä lukematta...
Luettu 2/15

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas sateessa ja tuulessa
Minä olen ensimmäisellä luokalla kevätjuhlassa lausunut Kissa Krumeluun. Aina rakastanut Kunnaksen lastenrunoja, aina rakastanut poikansa riimittelyjä ja sanaleikkejä Eppujen biiseissä. Miten Kunnaksesta tuli Kunnas ja millaista on ollut poikien lapsuus kiinnostaa suuresti!