Henni Kitti: Elävän näköiset

Tornionjoen varressa 1950-luvulla Alfred saa kerralla kaksi lasta. Vaimonsa Eevan kanssa jo neljännen, jälleen tyttären, ja naapuritalon Siskon kanssa pojan joka jää Siskon ja tämän miehen Reinon ainokaiseksi. Aleksandra ja Sakari kasvavat yhdessä parhaiksi ystäviksi. Sakarin biologisesta isästä supistaan kylillä mutta naapurukset vaikenevat asiasta.

Aleksandran kiinnostus kipseihin ja muotteihin syntyy jo nuorena kun oma jalka murtuu ja kipsataan. 70-luvulle siirryttäessä kesätyö siivoojana eläintieteellisessä museossa poikii tytölle paitsi pitkän ystävyyssuhteen museon pääkonservaattorin kanssa myös ammatin eläinten täyttäjänä. Aleksandran muuttaessa Helsinkiin ja Sakarin Kiirunaan kaivostyöhön ystävysten tiet erkanevat. Sukujen tarina jatkuu taas seuraavassa sukupolvessa, kun Aleksandran pojan Santerin ja Sakarin pojan Andersin tiet kohtaavat.

Jo hienon kannen nähtyäni halusin pitää tästä kirjasta. Ja olihan tämä varmasti taitavasti kirjoitettu tarina mutta itse en saanut siitä kunnollista otetta ja jälkimaultaan se jäi jotenkin oudoksi ja etäiseksi. Osaan henkilöistä pääsin paremmin sisälle, osan ajatusmaailma oli minulle liian vierasta ja erikoista. 50- ja 70 -lukujen tapahtumat pohjoisessa olivat ehdottomasti kirjan kiinnostavin osuus, toisaalta nykyhetkessä Santeri ja Anders ansaitsivat tulla kuulluiksi. Aleksandrasta ja hänen elämän valinnoistaan lähinnä lapsensa suhteen minulle tuli mieleen oma äitini ja hänestä ja hänen tarinastaan pidin vähiten. Kirjan nimi viitannee paitsi Aleksandran työhön konservaattorina myös kirjan henkilöihin ja ihmisiin ylipäätään. Yhtenä kurioseettina kaikkien keskeisten henkilöiden nimet alkavat A:lla tai S:llä. Erityisesti Sakari ja Santeri menivät minulla aluksi sekaisin. 

Santeri on katsovinaan ikkunasta ulos, niin kauas kuin vain voi nähdä, mutta oikeasti silmät kääntyvätkin sisäänpäin. Katse peilautuu lasiaisessa, kokonaisheijastuminen tai jotain, eikä koskaan pääse ulos vaan kääntyy niin, että hän huomaakin katselevansa kallonsa sisäpuolta. Aivothan siinä ovat ensimmäisenä vastassa, möykky.
Santeri on alkanut huomata kuvion ajatuksissaan. Samantapaiset asiat kiinnostavat häntä, mutta vielä hän ei kykene niitä ymmärtämään. Niiden on annettava edelleen kertyä muutaman vuoden, ja vasta sitten hän pystyy tietoisesti huomaamaan, että suurten mittakaavojen ajattelu antaa turvaa elämän jokapäiväisyyttä vastaan, ja että tarve ajatella tyhjiötä on osa tätä samaa asiaa. Hän haluaa ymmärtää ja hallita systeemejä ja nähdä, että on säännönmukaisuutta, toistuvuutta ja suuria rakenteita, joiden sisällä elämä tapahtuu. Ajatteleminen on hidasta, eläminen on hidasta, se on kertymistä, jonka voi hetkittäin luulla päätyvän lopputulokseen, mutta sitten se taas jatkuu ja lopputulos jää taakse, vanhasta nousee uusi.