Karo Hämäläinen: Ilta on julma

Karo Hämäläinen: Ilta on julma

Julkaisija: WSOY 2013, 345 sivua

Jospa aloitetaan siitä, etten lue dekkareita. En ole lukenut niitä pariinkymmeneen vuoteen. Nuorena ahmin Agatha Christietä ja muutamia satunnaisia jännäreitä yhden silloin toisen tällöin, mutta silloinkin luin jo pääasiassa historiallisia romaaneja.

Sen sijaan olen isännän kanssa katsonut viimeisen 10+ vuoden aikana hyvät määrät Hercule Poirot'n ja viime aikoina Miss Marplenkin rikoksenratkontaa tv:stä ja kenties sen innoittamana tartuin tuohon Karo Hämäläisen kirjaan jonka kannen särjetty lautanen mollotti siinä kuin kuu. Vilaisin pikaisesti paria blogiarvostelua siitä ja niinpä Ilta on julma päätyi keikkumaan lainastokassiin.

En ollut viettänyt kolmea tuntia matkustamohelvetissä siksi, että olisin halunnut tappaa lapsuudenystäväni. En halunnut. Minun oli pakko, sillä vaihtoehto olisi ollut elämänmittainen katumus. Sitä en kykenisi kestämään. Siksi minun oli pakko tappaa Robert.

Kirjan tapahtumissa on neljä henkilöä. Robert ja Elise, lontoolaistunut pariskunta kutsuu vieraikseen toisen pariskunnan, Mikon ja Veeran. Mikko ja Robert ovat olleet ystäviä lapsuudesta saakka, mutta viime vuosina he ovat törmänneet toisiinsa vain lehtien sivuilla, havainnoiden kuka on edennyt urallaan ja miten. Heti ensisivuilla selviää, ettei miesten ystävyys ainakaan vankempaan suuntaan ole menossa, sillä Mikko aikoo illan aikana tappaa Robertin. Yhtä nopeasti selviää, että neljästä henkilöstä vain yksi on illan päätyttyä hengissä, joten illan kulku ei mene aivan Mikon käsikirjoituksen mukaan. Tuo neljäs, ainoa eloonjäänyt, tekee kursiivilla kirjoitettua pakomatkaansa pitkin kirjaa. Lento, junamatka, hävitettyjä todisteita, sievoinen summa käteistä.

Minun on vaikea käsittää, kuinka ihmiset jaksavat Agatha Christietä. Kirjat ovat loputonta teenjuontia, ja tapahtumien tarkoituksena on vain luoda epäilyksiä eri henkilöitä kohtaan. Salapoliisi tietää sivulla seitsemän, kuka on kieroillut ja miten, mutta hän panttaa tietoa, kunnes kirjailija on saanut kaksisataa sivua täyteen ja päästää munapäänsä demonstroimaan dramaattisesti, mitä on tapahtunut.

Minä jaksan Agatha Christietä. Jaksan oikein nauttien. Jaksoin hyvin myös Karo Hämäläistä, sillä en meinannut malttaa laskea kirjaa kädestäni ja pienenkin tilaisuuden tullen tartuin siihen taas. Robert on rikastunut nopeasti ja häikäilemättömästi, Mikko taas on tunnontarkka toimittaja. Ja kyllä nuo kaksi jaksavat toisiaan nokitella! Daamit ovat hyvin erityyppiset, Mikon Veera on karskinpuoleinen, Elise kuin nukkevaimo, pokaali hyllyssä. Ilta vietetään Robertin ja Elisen rahantuoksuisessa lukaalissa The Shardissa, lasista ja teräksestä rakennetussa luksuspilvenpiirtäjässä. Iltaan kuuluu ruokaa, juomaa, saunomista, shampanjamiekka, tuliaisruisleipä, strykniiniä, syanidikapseleita kolmin kappalein, haarniska, vanhojen suhteiden lämmittelyä, seksiä ja sitä myrkkyä, mutta kenen lasissa?

Olen antanut itseni ymmärtää, että Hämäläisen aiempia trillereitä lukeneet eivät ole pitäneet tätä niiden veroisena. Itselleni jännäri lukukirjana oli tosiaan vaihtelua normaalista, siksikö se piti minut niin otteessaan kun en yleensä lue tällaisia? Vai saattoiko se oikeasti olla kelpo jännitystä?