Toimittaneet Anne Kuorsalo ja Iris Saloranta: Evakkolapset
Julkaisija: Gummerus 2005, 223 sivua
Toisen maailmansodan seurauksena 11,6 % Suomen väestöstä joutui jättämään kotiseutunsa ja sijoittumaan muualle maahan. Luovutetun Karjalan väestömäärä joulukuun viimeisenä 1940 oli 406 807 henkilöä.
Karjalaisten lisäksi vuonna 1944 kotoaan lähtivät myös Neuvostoliitolle 50 vuodeksi vuokratun Porkkalan 5800 asukasta sekä lähes 11000 ihmistä Petsamon, Sallan ja Kuusamon luovutetulta alueelta.
Siirtokarjalaisesta identiteetistä väitöskirjansakin tehnyt filosofian tohtori Pirkko Sallinen-Gimpl avaa ensin taustoja. Mistä muutettiin ensimmäisen evakuoinnin aikana, miten osa palasi välillä takaisin Karjalaan joutuakseen lähtemään jo toisen kerran. Minne muutettiin, millainen oli vastaanotto, miten evakoiden tapoja oudoksuttiin ja pidettiin huonompina. Miten lapset joutuivat ottamaan varhain vastuuta, milloin tavaroista, eläimistä, milloin pikkusisaruksistaan ja miten tämä kaikki lapsiin vaikutti.
Tämän jälkeen siirrytään evakkolasten omiin tarinoihin joissa he kertovat omia henkilökohtaisia kokemuksiaan. Monilla muistikuvat ovat hieman hämäriä, osittain nuoresta iästään johtuen. Niillä jotka lähtivät evakkoon kahdesti, muistikuvat toisesta kerrasta ovat luonnollisesti selkeämpiä.
Päivällä kirjoitettiin osoitelappuja vähäisiin nyytteihin. Muistiin oli jäänyt Vatnuorin evakuointipäällikön ilmoittama osoite, Kisko, Koski. Kun asemapäällikkö näki vaunun osoitelapun, hän ei hyväksynyt sitä. Anton Köri rupesi puolustautumaan. "Täytyyhän sen aseman olla Kisko, kun se on meille ilmoitettukin." "Osoite kirjoitetaan Kisko, Koski as., koska Kiskossa ei ole asemaa", valisti asemapäällikkö. "No miten myö sit Kiskoo päässää?" kyseli Anton. Siihen asemapäällikkö vastasi: "Sitä minä en tiedä."
Tarinoissa kerrotaan miten hevosten vetämät kärryt, liekaan sidotut lehmät, kärryjen päällä matkaavat pikkulapset, kärryjen rinnalla kulkevat isommat lapset, äidit sylivauvojaan kantaen ja isät hevosta taluttaen taivaltavat pitkiä matkoja. Miten määränpäänä olleelta asemalta ei enää lähdekään junia vaan pitää jaksaa kävellä vielä kauemmas. Miten vastaan tuli armeijan autokolonnia ja päiden yli lensi vihollisen pommikoneita. Junanvaunut olivat ahtaita, junat kulkivat hitaasti; höyryveturin perässä saattoi olla 40 vaunua, jolloin veturinkin jaksaminen oli tiukoilla. Asemilla saatiin lotilta ruokaa. Antreasta, Lappeenrannan takaa, junamatka Saloon kesti kolme vuorokautta.
Äiti kertoi, että hän piti kunnia-asianaan, etteivät lapset itke ja näin häiritse opettajaa, jonka peräkammarissa vietimme seuraavan talven. Me opimme läksymme: ei itketä. Äitikin itki vain lehmiä lypsäessään.
Seuraavana kesänä muutimme uusiin maisemiin: parakkiin metsän keskelle. Mies nimeltä isä saapui ja sota jatkui kotona. Oli viinaa, pyssyjä ja luodin jälkiä seinässä.
Kirjan loppupuolella näkökulma muuttuu kun kirjoittajina ovat ihmiset jotka ovat syntyneet vasta sotavuosien jälkeen. Nämä kertojat muistavat toisaalta vanhempien masennuksen, toisaalta uhon palata koti-Karjalaan vielä jonain päivänä. Lapsuutta väritti vanhempien jatkuva ikävöinti ja muistelot paikasta jossa kertojat itse eivät koskaan olleet käyneet ja jonka he tunsivat vain sukulaisten tarinoiden perusteella. Osa tunsi itsensä juurettomiksi, osa häpesi karjalaisia taustojaan, moni tuli kiusatuksi, ryssä oli yleinen haukkumasana. Toisaalta osa koki siirtokarjalaisen taustansa voimavarana. Vanhempansa he näkivät ahkerina ihmisinä jotka puursivat saadakseen elannon perheelleen.
Kun yhteiskunta tunnustaa osuutensa sodan kokeneen sukupolven haavoittuneisuuteen, on sillä kauaskantoisia seurauksia. Evakkolapsen ei tarvitse paeta omaa totuuttaan eikä torjua toisen totuutta. Hän näkee paremmin myös lähimmäisensä kärsimyksen. Mieliin palautettujen ahdistavienkin muistojen myötä me eheydymme. Lohkomattomat tunteet, rehelliset ja totuudenmukaiset muistikuvat ovat osa elämämme merkitystä ja perustaa. Identiteetin vahvistuessa ja selkiytyessä kasvamme sodan uhreista oman elämämme subjekteiksi ja jopa yhteiskunnallisiksi vaikuttajiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti