Klassikkohaaste #19 - Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen 

 Äänikirja: Gummerus, 2022

Alkuteos: To Kill a Mockingbird, 1960

Ensijulkaisu Suomessa: Gummerus, 1961

Suomennos: Maija Westerlund

Lukija: Erja Manto

Kesto: 12 h 45 min 

Scout, oikealta nimeltään Jean Louise, asuu isänsä Atticuksen ja isoveljensä Jemin kanssa Alabamassa. 1930-luvulla Maycombin kaltaisessa pikkukaupungissa vallitsee tarkat käyttäytymissäännöt. Ne koskevat toisaalta lapsia, etenkin tyttölapsia, mutta niitä Scout, joka on kirjan alkaessa kuusivuotias, uhmaa enimmäkseen tyhminä. 

Vielä tarkemmat soveliaisuussäännöt koskevat mustia ja valkoisia ja heidän välistään kanssakäymistä.

Scoutin perhe ei ole erityisen varakas, muttei valkoisista aivan köyhimpiäkään. Atticus on ammatiltaan asianajaja, joka välillä sai palkkionsa rahan sijaan tavaroina, sillä hänen asiakkaillaan ei aina ollut rahaa millä maksaa. 

Heidän talouteensa kuuluu myös Calpurnia, topakka musta taloudenhoitaja, jota ilman Atticus ei uskoisi heidän pärjäävän montaakaan päivää. Kuten Atticus sanoo, taloon heti Jemin synnyttyä tullut Calpurnia on kasvattanut lapset aivan yhtä hyvin kuin heidän äitinsäkin olisi. Scout ei osannut kaivata äitiä, sillä tämä oli kuollut äkillisesti Scoutin ollessa vain kaksivuotias, mutta hän uskoi neljä vuotta vanhemman Jemin ikävöivän tätä. 

Scout oli poikatyttö, villikko jota ei kannattanut pyrkiä sovittamaan liian tiukkaan muottiin, jossa pienet tytöt istuskelevat röyhelömekoissaan kauniisti aloillaan. Scout on siellä missä tapahtuu, ja hänen parhaat ystävänsä ovat poikia: Jem sekä Scoutia vuoden vanhempi Dill, joka vietti kesät tätinsä luona aivan Scoutin naapurissa. 

Mutta ainoa kerta, jolloin olen kuullut Atticuksen puhuvan kipakasti jollekulle, oli silloin kun kuulin hänen sanovan Alexandra-tädille: - Minä teen parhaani heidän kanssaan. Sillä oli jotain tekemistä minun kuljeskelemisessani kaikkialla housupuvussa.

Alexandra-täti oli kiihkomielinen minun vaatetukseni suhteen. Minä en varmastikaan voinut toivoa tulevani hienoksi naiseksi, jos kuljin housuissa; kun minä sanoin, ettei hameessa voinut tehdä mitään, hän sanoi ettei minun oletettukaan tekevän asioita, jotka vaativat housuja. Alexandra-tädin näkemys minun jokapäiväisestä käyttäytymisestäni käsitti puuhailemista leikkihelloilla ja teekalustoilla kaulassani helminauha, jonka hän oli lahjoittanut minulle silloin, kun minä synnyin; lisäksi minun tuli olla auringonpaisteena isäni yksinäisessä elämässä. Minä vihjasin, että housuissa saattoi yhtä hyvin olla auringonpaisteena, mutta Alexandra-täti sanoi, että oli oltava yhtä suloinen kuin auringonsäde ja että minä olin luonnostani hyvä mutta tulin pahemmaksi vuosi vuodelta. Hän loukkasi minun tunteitani ja sai minut hyvin ärtyisäksi, mutta kun kysyin asiaa Atticukselta, hän vastasi, että meillä oli suvussa tarpeeksi auringonsäteitä ennestään ja että menisin omiin puuhiini, hän ei paljoa piitannut siitä, missä asussa minä olin. 

Scout oli odottanut kovasti ensimmäisen kouluvuotensa alkamista, mutta ennen kuin ensimmäinen päivä oli edes puolivälissä hänen nuori opettajansa, neiti Caroline Fisher, oli jo lyönyt häntä viivottimella sormille ja seisottanut häntä nurkassa. 

Tästä takaiskusta huolimatta Scoutin elämä oli suhteellisen huoletonta ja hänellä oli hyvä tukiverkko ympärillään. Isä on aina valmis vastaamaan kysymyksiin ja veli pitää siskostaan huolta. Scout on iässä, jossa oikean ja väärän erottaminen on toisinaan vielä vähän horjuvaa ja tytön oma maailmankuva ja moraalikäsitys on vasta muotoutumassa. Kun pienessä yhteisössä sitten tapahtuu rikos, jossa nuorta mustaa miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta, koko Maycomb kuohuu. Scottin isä nimetään miehen puolustusasianajajaksi, ja vaikka Atticus ei itse valinnut rooliaan, joidenkin kaupunkilaisten on niin vaikea sietää sitä, että valkoinen mies puolustaa mustaa raiskaajaa, että Atticuksen lapsetkin saavat osansa nimittelystä. 

Oikeuden istunnon alettua käy ilmi, että mies on syytettynä aiheettomasti, ja Atticus pitää loistavan loppupuheenvuoron tämän puolesta. Olisi kuitenkin mahdoton ajatus, että valkoisista miehistä koostuva valamiehistö antaisi Tom Robinsonille vapauttavan päätöksen. Sehän tarkoittaisi sitä, että he uskoisivat ennemmin mustan miehen kuin valkoisen naisen todistusta. 

Kuin surmaisi satakielen (nimellä on vertauskuvallinen merkitys) oli todella hieno kirja ja olen niin niin mielissäni siitä, että olen sen nyt kuunnellut, kiitos Klassikkohaasteen! 

Oli ihana kuunnella Erja Manton lukemana Scoutin lapsuuden kuvausta ja erilaisia tapahtumia joihin tyttö päätyi, sillä hänen äänensä sopi kirjaan täydellisesti. 

Mikä taas on luokattoman surullista, on rasismi, niin rakenteellinen kuin esimerkiksi (poliisi)väkivaltakin, joka edelleen on etenkin Amerikassa voimissaan, vaikka kirjan tapahtumista on lähes sata vuotta. Sata vuotta. Eivätkö ihmiset opi mitään? 

Toisaalta ei tarvitse kuin katsoa kahden eri leirin presidentinvaalitaistoa, niin näkee miten aggressiivisesti väki käyttäytyy.

Kuin surmaisi satakielen pitää sisällään monia yhtäläisyyksiä kirjailijan omaan lapsuuteen. Hän kasvoi pikkukaupungissa Alabamassa asianajajan tyttärenä ja muistutti kovasti Scottia. Hänen paras ystävänsä oli poika; Dillin esikuva on Harperin lapsuudenystävä Truman Capote, josta myös tuli kirjailija.

Harper Leen ollessa lapsi hänen kotiseudullaan pidettiin oikeudenkäynti, jossa peräti yhdeksää mustaa miestä syytettiin löysin perustein kahden valkoisen naisen raiskauksesta. 

Kuin surmaisi satakielen voitti kaunokirjallisuuden Pulitzer-palkinnon. 

Osallistun kirjalla Klassikkohaasteeseen, joka pidetään nyt jo yhdeksättätoista kertaa. Aivan uskomatonta, että seuraava kerta on jo kahdeskymmenes - tällaiset perinteet tekevät sinänsä yksinäisestä lukemisharrastuksesta yhteisöllistä ❤️

Tällä kertaa haastetta vetää Yöpöydän kirjat -blogin Nina, joka vastaa myös haastelogosta. Tässä linkki koontipostaukseen, johon tämänkertaiset yli 25 kirjasomettajaa linkittävät lukemansa kirjan. Toinen linkki vie haastekutsuun, jossa puolestaan on linkit kaikkiin aikaisempiin koonteihin. Jos siis olet laadukasta klassikkoa etsimässä, siinä sinulle aarreaitta!

Olen viime vuosina osallistunut suurimpaan osaan haastekerroista (alkupuolella jäi useampi väliin), niin että voin sanoa juurikin tämän haasteen ansiosta lukeneeni ( ja viime aikoina kuunnelleeni) yhteensä kaksitoista klassikkoa, jotka löytyvät linkistä.

Tammikuuta odotellessa!

Naistenviikko - Vappu Kannas: Kimalaisten kirja

 Vappu Kannas: Kimalaisten kirja

S & S, 2023

382 sivua

Syksyllä 1881, jolloin runoilija Emily Dickinson elää tiiviisti kotinsa seinien sisäpuolelle erakoituneena, hänen kotikaupunkiinsa Amherstiin muuttaa Toddin pariskunta. David Todd on astronomi, joka joutuu työnsä tähden matkustamaan eri paikkakunnilla. Hänen vaimonsa Mabel Todd on nuori ja eloisa kaunotar, joka kiinnostuu runoilijaneroksi kutsutusta Emilystä. Toddeilla on parivuotias tytär Millicent, mutta Mabel ei ole erityisen äidillinen, vaan on kiinnostuneempi juhlista ja kaupungin merkittäviin henkilöihin tutustumisesta. Äitiys ei ole jättänyt häneen minkäänlaista jälkeä, ei fyysistä, eikä henkistä. Sekä lapsi että uusi rooli olivat liukuneet kuin huomaamatta hänen vartalostaan, sen läpi ja ohi, jonnekin, minne hän ei jaksanut mennä.

Alussa, kun Toddit muuttivat Amherstiin, Millicent olikin jätetty Mabelin äidin hoiviin, ja Mabel tuntui keksivän lukuisia (teko)syitä miksi Millicentin oli parempi edelleen siellä pysyä.

Emily asuu yhdessä vanhan ja sairaalloisen äitinsä, sekä sisarensa Vinnien (Lavinia) kanssa. Samalla tilalla, naapuritalossa, asuu heidän veljensä, kaiken omistava ja kaupungin merkkihenkilö Austin, yhdessä vaimonsa Suen (Susan) ja heidän kolmen lapsensa kanssa. 

Jo henkilöluettelosta kirjan alussa käy ilmi seikka, joka luo jännitteen kirjan tuleviin tapahtumiin. Mabel kuvataan henkilöluettelossa seuraavasti:

Mabel Loomis Todd - Austinin rakastajatar.

Kirjan tapahtumia kerrotaan kolmen henkilön näkökulmasta. Mabel kirjoittaa kirjeitä vanhemmilleen, ja miehensä poissa ollessa myös hänelle. Vinnie pääsee ääneen huomioineen, ja kolmantena kaikkea tarkkailee heidän palvelijansa Maggie (Margaret). 

Käyn pihamaalla tarkkailemassa kukkia, jotka puskevat maasta kilpaa. Maggie ripustaa pyykin talon taakse. On kesä.

Emily katselee ympärilleen kuistin varjossa ja huokaisee: "Vihdoinkin." Hän näyttää hyvin onnelliselta. Emily on täysin eri tavalla kiinni maailmassa kuin minä. Hän ei keksi näitä asioita. Hän todella näkee kimalaisen kuin se olisi hänen sormenpäänsä. Hän sulkee silmänsä, kun aurinko paistaa, ja sen kirkkaus on kruunu hänen otsallaan, ei mikään taivaalla kulkeva pallo. 

Sain viimeinkin kutsun Suen illanistujaisiin - armelias Sue! - ja menin, koska halusin tutustua rouva Toddiin ja kuulla tämän soittavan. Evergreensissä pitää kiirettä. Talo suorastaan pullistelee toimintaa. Sue ei ehdi pihan tälle puolelle juuri koskaan. Hän järjestää vistinpeluuiltoja ja tanssiaisia ja juhlia ja illalliskutsuja kuin pyörivä dervissi. Hän kutsuu joka kerta Emilynkin ja joka kerta Emily kieltäytyy kohteliaasti kukan ja kirjelapun välityksellä. 

Emily on koko ajan sivussa tapahtumista, hänellä on hyvin vähän repliikkejäkään. Enemmän kirja kertoo Mabelista ja hänen sekä Vinnien elämästä, jossa Emily on vain osallisena, sivuhenkilönä, ei sen enempää. Ratkaisu on sinänsä toimiva, olisi ehkä ollut jo liiankin rohkeaa kirjoittaa näin pitkä romaani sanoittaen Emily Dickinsonin omia arkisia ajatuksia. 

Minun oli todella vaikeaa saada tästä kirjasta otetta. Olin kiinnostunut, mutten koukuttunut. Heitin siimoja, mutta ehkä kala oli liian suuri, koska se pääsi aina irti hetken siimassa pyristeltyään. Sellainen tunne minulla oli läpi kirjan, riippumatta siitä, kuka milloinkin oli kertojana. Olin lukijana yhtä paljon lukukokemuksen sivuhenkilö, kuin Emily omassa kirjassaan. 

Luin vuosia sitten Kannaksen romaanin Rosa Claysta, siinä oli Rosa itse päähenkilönä ja ehkä siksi siihen pääsi paremmin kiinni. 

Osallistun kirjalla myös meneillään olevalle naistenviikolle, sillä tämä kirja on puhtaasti naisten oma kirja, kertojinaan Emilyn sisar, veljen rakastajatar ja perheen palvelijatar. Miehiä ei ääneen päästetä, he ovat pikemminkin välttämättömät statistit. 

Naistenviikkoa kirjasomessa vetää jo kymmenettä vuotta Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi. 

Naistenviikko - 2 x uusia feelgoodeja: Milly Johnson & Anni Niskanen

Tässä pari keväällä julkaistua feelgoodromaania, jotka kuuntelin heti tuoreeltaan, mutta juuttuivat sitten postausjonoon. Valitsin nämä naistenviikolle, sillä niiden juonet pyörivät viikon idean mukaisesti hyvin vahvasti naisten ympärillä ja ovat lisäksi tämän hetkisiin säihin sopivaa kevyttä viihdettä, passelia kesähellelukemistoa. 

Milly Johnsonilta on kirjoja suomennettu jo useampia, kun taas Anni Niskanen on esikoiskirjailija.

***

Milly Johnson: Kaiken keskellä elämä

Bazar, 2024

Lukija: Linda Wiklund

Kesto: 12 h 56 min

Mennessään naimisiin Brucen kanssa 24 vuotta sitten, Shay oli vannonut ettei hänestä tulisi äitinsä kopiota, toisin sanoen naista jonka oma identiteetti peittyisi vaimon, äidin ja tyttären roolien alle. 

Heillä oli syntynyt kaksi lasta, joista nyt 23-vuotias poika Sunny oli muuttanut yhteen kihlattunsa Carolinen kanssa ja nuorempi tytär Courtney oli hänkin hiljattain pakannut tavaransa ja muuttanut kimppakämppään parhaan ystävänsä kanssa. Courtney oli samalla ilmoittanut muuttaneensa nimensä Strawberry Blueksi, mikä sai Shayn edelleen pyörittelemään silmiään. 

Shaylla oli sisko Paula, mutta Shay huolehti käytännössä yksin heidän seitsemänkymppisestä äidistään Robertasta. 

Äidin muisti pätki aina vain enemmän, mutta lääkäri oli sanonut, että kunhan hän muisti tärkeimmät asiat, kuten hellan levyjen sammuttamisen ja ovien lukitsemisen, ei niin haitannut, vaikka pääministerin nimi tai kahdentoista kertotaulu olisivat päässeet unohtumaan. Sitä paitsi hänellä oli ihania naapureita, jotka pitivät toisiaan silmällä. Kirjaimellisesti. Näiden kyttääjien rinnalla armeijan erikoisjoukotkin kalpenivat.

Kustantajan sivuilla kirja kiteytetään näin:

"Milly Johnsonin Kaiken keskellä elämä katsoo lempeästi suoraan kohti keski-iän kriisiä. Se on lämmin ja toiveikas romaani elämän arvaamattomuudesta, aluista ja lopuista, petoksista ja anteeksiannosta." Allekirjoitan tämän. Kirja on siinä mielessä vaihtelua, että siinä on tosiaan keski-ikäinen päähenkilö, joka ei kipuile miehen löytämistä ja perheen perustamista, vaan hänellä on jo aikuisehkot lapset. Kirjassa on surua (äiti) sekä ilmi käyviä salaisuuksia. Perusvarmaa Milly Johnsonia, mutta edelleen kaipaisin jotain yhtä spesiaalia kuin oli Kirsikoita ja joulun taikaa. 

***

Anni Niskanen: Hunajaa ja houkutuksia

#1 Lehmuslahti

Tammi, 2024

Lukija: Usva Kärnä

Kesto: 8 h 38 min 

Petterin vanhemmat olivat pyörittäneet pientä majataloa Lehmuslahdella, pikkukylässä lähellä itärajaa. Nyt he olivat kuitenkin halunneet jäädä eläkkeelle ja muuttaa Espanjaan, joten Petteri oli ottanut ohjat käsiinsä ja niin sukupolvenvaihdos oli toteutettu. 

Ensimmäiseksi Petteri oli soittanut ystävälleen Aavalle, ja tarjonnut tälle töitä. Petteri itse hoitaisi ruuanlaiton ja taloudenhoidon, Aava saisi hoitaa aktiviteetit ja somen. Pari osa-aikaistakin oli jo palkattu. 

Palkka ei ollut huima, mutta työsuhde-etuihin kuuluvat asuminen ja ruoka säästäisivät sievoisen summan. Eihän tähän tilaisuuteen voinut olla tarttumatta!

Neljä vuotta aiemmin Aava oli intoa puhkuen muuttanut Berliiniin, jossa vaihtovuoden aikana tavattu poikaystävä oli kuin ovi uuteen maailmaan. Oli muutettu samoin tein yhteen ja Aava oli opiskellut matkailua sekä saksan kieltä. Sitten kävi kuten usein käy: sukset menivät ristiin ja tavarat jakoon. 

Petteri oli soittanut juuri otollisella hetkellä. Majataloa oltiin remontoimassa läpikotaisin ennen uutta avaamista, ja työt olivat jo hyvässä vauhdissa.

Aava ja Petteri kulkivat terassin kautta rantaan vievälle polulle. Petteri kehui puusaunan lempeitä löylyjä, joita Aavakin pääsisi pian testaamaan.

Rantasaunaa oli kunnostettu vain uusimalla lauteet. Muuten tunnelmallinen, savulta ja koivunlehdiltä tuoksuva pieni rakennus oli saanut jäädä rauhaan Petterin uudistusinnolta. Aava ihasteli patinoituneita puuseiniä hartaudella.

Saunan yhteyteen tulisi vielä kesän aikana palju, sillä sellainen lisäisi Petterin mielestä paikan vetovoimaa tiettyjen asiakasryhmien keskuudessa. Aava itse ei välittänyt paljussa istumisesta mutta myönsi, että sille varmasti löytyisi kysyntää. Monien mielestä oli laatuaikaa parhaimmillaan lillua porisevassa vedessä kavereiden kanssa kuin perunat kattilassa.

Varsinaisen peseytymisen asiakkaat hoitaisivat joko saunassa tai majatalon sisällä olevissa kylpyhuoneissa, joiden sadevesisuihkuja Aava oli katsellut kaihoten.

”Henkilökunnan tilat ja keittiö ovat valmiita, ruokasali maalausta vaille valmis. Aula on jo remontoitu, yläkerta melkein. Yhteismajoituksen puolella pitää vielä maalata ikkunanpuitteita ja listoja”, Petteri luetteli heidän istuessaan rantasaunan portailla. ”Ensi viikolla pitäisi päästä sisustamaan, jos kaikki menee hyvin.” Äänessä oli epäröintiä, joka kiinnitti Aavan huomion.

”Miten niin jos?” Aava kysyi.

”Meillä on ollut… pieniä vastoinkäymisiä”, Petteri mutisi. ”Ei mitään vakavaa, mutta kaikkea pientä. Tavaroita on hävinnyt, maaliämpäreitä kaatunut yön aikana lattialle, vaikka niiden piti olla kiinni, sellaista. Kerran oli ikkunaruutu rikki.”

”Majatalossa siis kummittelee”, Aava vitsaili. ”Vanha opettajatar palaa työpaikalleen.”

”Niinpä kai”, Petteri naurahti.

Mutta ne mehiläiset, joista Petteri oli niin ylpeä, kammottivat Aavaa, kuten kaikki muutkin öttiäiset. Petteri oli innostunut kaikista hunajatuotteista joita voisi vieraille kaupitella ja Aava kannatti tämän ideoita, mutta mies saisi hoitaa hunajapesät ilman häntä. 

Kesän mittaan tapahtuu kaikenlaista, niin majatalossa kuin keskeisten henkilöiden yksityiselämässäkin.

Hunajaa ja houkutuksia ei erottunut siitä tusinasta vastaavasta. Vaikka Petteri on majatalon uusi omistaja, päähenkilö on ehdottomasti Aava, ja kirjan miehiä tutkaillaan hänen kauttaan. 

Alussa oli vain juhlaa juhlan perään ja ajattelinkin jo, että parikymppisten biletyskirjako tämä onkin, kunnes alettiin saada muutakin sisältöä., eli miessotkuja. En oikein usko, että kuuntelen tätä sarjaa pidemmälle, kun on niin monta muutakin, koukuttavampaa. Kirja on selvästi suunnattu nuoremmille kuin keski-ikäisille lukijoille.

Naistenviikko - Taylor Jenkins Reid: Vain kahdesti elämässä

Taylor Jenkins Reid: Vain kahdesti elämässä

Gummerus, 2024

Alkuteos: One True Loves, 2016

Lukija: Rosanna Kemppi

Kesto: 11 h 15 min

Emman vanhemmat pitivät kirjakauppaa, ja siitä lähtien kun Emmalla oli riittävästi ikää tekemään laillisesti töitä, hänet nakitettiin kassalle lauantaisin sekä parina iltapäivänä koulun jälkeen. Hänen koulutoverinsa Sam teki myös tunteja kirjakaupassa, ja heistä tuli ystäviä. Emman isosiskon Marien mielestä Sam oli söpö, eivätkä he koskaan pitäneet mistään samasta asiasta, joten Emma ei olisi voinut katsoa Samia sillä silmällä. 

Ennen kuin lukio päättyi ja nuoret jatkoivat opintoihin kauemmas kotinurkilta, Emma oli alkanut seurustelemaan seikkailunhaluisen Jessen kanssa. He kiersivät maailmaa yhdessä ja erikseen tienaten sillä niukan elannon, mutta kaupan päälle he saivat tehdä juuri sitä mitä halusivat. Heidän ensimmäisen hääpäivänsä aattona Jesselle tarjoutui mahdollisuus lähteä kuvausmatkalle Alaskaan, jossa hän ei ollut vielä käynyt, joten Emman mielestä miehen piti ehdottomasti lähteä. Kun Emma saatteli miehen kentälle, he suutelivat tietämättään viimeisen kerran. Pienkone putosi mereen, mutta vain lentäjän ruumis löydettiin. Jesse jäi kadoksiin. 

Tähyilin Jesseä.

Näin aaltojen paiskautuvan rantaan. Näin laivan. Näin ihmisiä lepäämässä pyyhkeellä päivänvarjon alla, aivan kuin heillä ei olisi ollut mitään tärkeää tekemistä. 

Kuulin isäni ja sisareni tulevan sisälle taloon ja alkavan etsiä minua. Kuulin, kuinka he kutsuivat minua nimeltä talon jokaisessa huoneessa. Tunnistin huolen, joka voimistui heidän äänessään joka kerta, kun heidän kutsunsa sai vastaukseksi vain hiljaisuutta. Pian äitini palasi kotiin, ja hänen äänensä liittyi perheen kuoroon. 

Mutta en vain kyennyt vastaamaan heille. Minun oli seistävä katolla ja tähyiltävä Jesseä. Se oli minun velvollisuuteni hänen vaimonaan. Minun olisi pakko olla niin korkealla, että jos putoaisin, kuolisin. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että olisin halunnut kuolla.

Kiipesin katolle ja seisoin siellä lasittunein, verestävin silmin. Tuijotin suoraan eteeni ja katselin puiden latvoja ja korkeiden kerrostalojen ikkunoista sisään. Minulle ei tullut siitä yhtään parempi olo kuin sisällä olemisesta. Mutta ei oloni siellä huonommaksikaan muuttunut. Niinpä jäin sinne katselemaan ympärilleni. Siellä näkemäni asiat eivät herättäneet minussa halua käpertyä palloksi ja haihtua pois.

Sitten näin sen. Kahden rakennuksen väliin jäävästä raosta, niin kaukana, että sitä tuskin erotti.

Valtameren. 

Kun Jessen katoamisesta oli kulunut kaksi vuotta, Emma törmäsi sattumalta nuoruuden ystäväänsä Samiin. He eivät olleet nähneet kymmeneen vuoteen, mutta heillä oli heti paljon juteltavaa, ja yhtäkkiä Emma tajusi sopineensa treffit miehen kanssa. Vaikka Jesse oli edelleen hänen sydämessään, hän ymmärsi, ettei voi loputtomiin kantaa menetyksen surua mukanaan, tai hän ei koskaan voisi kulkea elämässä eteenpäin. 

Kun Jesse sitten yhtäkkiä, kuin salamaniskuna taivaalta palaa elävien kirjoihin, tämän mielestä kaikki jatkuu kuin heillä olisi kaikki aika maailmassa toisilleen. Kaikki nuo vuodet Jesse on odottanut saavansa Emman taas syliinsä. Mutta Emma, joka luuli Jessen kuolleen, on siirtynyt elämässään eteenpäin, ja häävalmistelut Samin kanssa on aloitettu. Miten paljon Emma on muuttunut eläessään ilman Jesseä - ja mitä päättää Emman sydän?

Vain kahdesti elämässä tarjoaa kutkuttavan lähtökohdan elämän suurimpien kysymysten valinnoille. Aluksi ajattelin, että onpa paljon romantiikkaa minun makuuni, mutta pian ymmärsin, että vaatiihan Emman rakkauden syvyyden välittäminen lukijalle sen, että sitä ilmaistaan. 

Tätä kirjaa on aivan mahdotonta lukea niin, etteikö miettisi miten itse reagoisi samassa tilanteessa, niinpä se olisi loistava lukupiirikirja. Halusin niin kovasti puhua tästä jonkun kanssa, että oli pakko avata kirjan juoni miehelleni ja haastaa häntä jakamaan ajatuksia ja kysymyksiä joita siitä heräsi. 

Omasta mielestäni Emma toimi heti Jessen löydyttyä eri tavalla kuin itse kuvittelisin, mutta pointti onkin tuossa samassa "kuvittelisin". Se mitä ajatuksia herää, ei välttämättä olisi ollenkaan se, mitä tuntisi jos nämä asiat tapahtuisivat oikeasti. Harmi, ettei tässä blogijutussa voi liian paljon noita omia ajatuksia avata, ettei kirjan kaikki tapahtumat spoilaannu!

Olen lukenut / kuunnellut aiemmin kolme Taylor Jenkins Reidin kirjaa eli kaikki suomennetut, ja pitänyt kahdesta niistä aivan erityisesti. Tässä linkit näihin suosikkeihini sekä siihen ensimmäisenä käännettyyn Daisy Jonesiin, joka ei ainakaan kuunneltuna toiminut yhtä hyvin. 

Pidin tästäkin neljän tähden verran, mutta tällä kertaa hieman eri syystä. Nuo viiden tähden suosikkini sisälsivät mitä herkullisinmpia juonenkäänteitä ja koukuttavaa tarinankerrontaa. Myös Vain kahdesti elämässä on sekin koukuttava: mitä Emma valitsee ja toisaalta, onko hän ainoa joka voi vain valita mitä tahtoo, vai onko muillakin osapuolilla sanomista asioiden saamiin käänteisiin? 

Osallistun kirjalla myös meneillään olevalle naistenviikolle, onhan tässä keskeisenä hahmona nimenomaan Emma. Naistenviikkoa kirjasomessa vetää tuttuun tapaan Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi, ja lisää voit lukea täältä. 

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle)

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle)

Aula & co, 2024

Alkuteos: Das Achte Leben (Für Brilka)

Lukija: Katja Aakkula

Kesto: 17 h 52 min

Tällä tarinalle on oikeastaan useampia alkuja. Minun on vaikea valita niistä yksi. Koska ne kaikki muodostavat alun.

Tämän tarinan voisi aloittaa vaikka vanhassa berliiniläistalossa - varsin odotetusti kahdesta alastomasta ihmisestä sängyssä. Kaksikymmentäseitsemänvuotiaasta miehestä, armottoman lahjakkaasta, joka on tuhlaamaisillaan lahjakkuutensa omille mielijohteilleen, kyltymättömälle läheisyydenkaipuulleen ja alkoholille. Mutta tarinan voi aloittaa myös kaksitoistavuotiaasta tytöstä, joka päättää sanoa paukauttaa "ei" suoraan päin sen maailman kasvoja, jossa hän elää, ja etsiä toista alkua itselleen ja tarinalleen. 

Tai voidaan palata todella kauas, juurille, ja aloittaa sieltä. 

Tai aloitetaan tarina kaikilla kolmella versiolla yhtä aikaa. 

Hetkellä, jolloin Aman Baron, joka tunnettiin enimmäkseen nimellä Paroni, tunnusti rakastavansa minua, sydäntäsärkevän kipeästi, sietämättömän kepeästi, huutavan äänekkäästi ja sanattoman hiljaa - tällä hieman sairaalloisella, heikentyneellä, harhakuvattomalla ja väkinäisen vahvalla rakkaudella - poistui minun kaksitoistavuotias sisarentyttäreni Brilka hotellistaan Amsterdamissa ja käveli asemaa kohti. Hänellä oli mukanaan vain pieni urheilukassi, tuskin nimeksikään käteisrahaa ja kädessään tonnikalasämpylä. Hän aikoi Wieniin ja osti halvan viikonloppulipun, joka oikeutti vain paikallisjunien käyttöön. Hotellin vastaanottotiskille hän oli jättänyt käsin kirjoitetun lapun, jossa luki, ettei hän aikonut palata tanssiryhmän mukana kotimaahansa, ja että häntä oli turha etsiä.  

Niinpä kirjan kertoja, 1970-luvulla syntynyt Niza, alkoi mielessään puhua Brilkalle ja kertoa tälle heidän sukunsa koko tarinan, aloittaen isoisoäidistä Stasiasta (Anastasia), joka syntyi Georgiassa 1900-luvun alussa. 

Stasia oli villinpuoleinen nuori neito, vasta seitsemäntoista, kun häntä alkoi havitella upseerimies, eikä mikä tahansa upseeri vaan yliluutnantti. Stasia tanssi balettia ja halusi siitä itselleen uran, ja ratsasti kabardinhevosellaan hajareisin arolla, jopa ilman satulaa. Stasia ei erityisemmin kaivannut sulhasehdokkaita ja Simon saikin tehdä töitä sen eteen, että Stasia suostui ratsastamaan hänen kanssaan. Pian he kuitenkin nelistivät arolla jokaikinen päivä - ja rakastuivat toisiinsa. 

Stasian perhekin piti yliluutnantista sulhaskokelaana ja isä antoi liitolle siunauksensa. Myös Simon piti heistä, tästä salaisen ja äärettömän herkullisen kuuman suklaan valmistusreseptin osaavasta perheestä. 

Poliittinen tilanne oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen Venäjällä ja sitä ympäröivällä alueella sekava. Simon oli haavoittunut Venäjän ja Japanin välisessä sodassa niin, että hänet siirrettiin hallinnollisiin tehtäviin, analysoimaan sotakirjeenvaihtoa. Stasia ei kuitenkaan pitkiin aikoihin tiennyt minne hänen puolisonsa milloinkin siirrettiin. 

Jossain välissä Stasia onnistui kuitenkin saamaan pojan ja tyttären, Kostjan ja Kittyn. Näiden kahden sekä Stasian ja hänen sisarpuolensa Christinen ja heidän rakkaidensa elämänkohtalot muodostavat keskeisen osan kirjan tapahtumia. Kostja rakastuu itseään vanhempaan juutalaisnaiseen ja Kittyä pidetään maanpetturina, molemmilla on seurauksensa. 

Juonikuvauksessa lukee näin:

"Venäjän keisarikunnan laitamilla 1900-luvun alussa elävä georgialainen perhe vaurastuu huolella varjellun, sukupolvelta toiselle siirtyvän salaisen suklaareseptin avulla. Stasia oppii reseptin isältään ja vie sen mukanaan Pietariin, mistä hänen tuore aviomiehensä on saanut työpaikan Venäjän vallankumouksen ytimessä."

Eikö tämä kuulosta melko viihteelliseltä lukuromaanilta, jossa suvun tarina kietoutuu suklaan valmistuksen ympärille? Odotat, miten sukupolvi toisensa jälkeen onnistuu reseptiä varjelemaan ja tienaamaan sillä vaurautensa? 

Vaan eipä Kahdeksas elämä (Brilkalle) osoittautunut olevan juuri mitään sinnepäinkään!

Mutta. Olipa harvinaisen upea, polveileva sukutarina läpi 1900-luvun, monien Venäjän ja Neuvostoliiton johtajien ja monien sotien. Kirjassa oli rakkautta, mutta samat ihmiset saivat osakseen paljon surua ja julmia kohtaloita, ja sitä venäläisille jotenkin niin tyypillistä kateutta ja kostoa läpi sukupolvien. Georgian historiasta opin paljon uutta, samoin sen kansalaisten suhtautumisesta venäläisiin sekä Neuvostoliittoon liittämiseen. Kansa on melko erilaista kuin esimerkiksi virolaiset, joiden miehitys on tullut kirjallisuudessa tutuksi mm Paula Havasteen Viro-trilogiasta. Mutta kukaan ei halua tulla veli venäläisen valtaamaksi ja alistamaksi, se on heissä yhteistä. Luonnollisesti niin Krimin niemimaan miehitys kuin Ukrainan sota kävivät monesti mielessä, samoin se, miten onnekkaita me suomalaiset kuitenkin ollaan oltu. Ei siinä pelkkä sisu riitä että itsenäisyys säilyy, ei Georgiallakaan ollut konkreettisia vaihtoehtoja. 

Henkilöitä kirjassa tuli ja meni vuosikymmenten mittaan, joten skarppina sai kuunnellessa olla, mutta toisaalta uudet henkilöt ja heidän taustansa esiteltiin aina perusteellisesti. On ehkä hieman vähättelevää kutsua kirjaa lukuromaaniksi, sillä siihen liitetään usein ajatus jonkinasteisesta lukemisen keveydestä, ja siihen Kahdeksas elämä on melko paljon vaativampi, ehkä voisin kuvailla sitä nykyromaanin ja lukuromaanin kauniiksi rakkauslapseksi, sillä kirja vaatii aikaa paneutua ja mahdollisuuden keskittyä. Itselläni meni sen kuunteluun enemmän aikaa kuin yleensä tuon mittaiseen kirjaan, parikin viikkoa, kun kuuntelin ohessa pari kolme kevyempää dekkaria ja feelgoodia, joita kuuntelen tyypillisesti silloin kun olen väsyneempi ja pidän silmiä kiinni, tai teen samanaikaisesti jotain muuta puhelimella. 

Kirjassa oli myös hieman maagista realismia mukana, liittyen siihen suklaareseptiin, muttei siitä sen enempää. 

Kahdeksas elämä oli kirja jota kuunnellessa saatoin vain syödä tai kutoa, ilmankos sain sen mittaan valmiiksi sukkaparin, vaikka kesällä kudon yleensä vähemmän. 

Kirja on todella valtava tiiliskivi, tässähän on vain puolet siinä. Suomessa kustantaja on tehnyt päätöksen jakaa Kahdeksas elämä kahteen osaan, joten kokonaisuuden kannalta toinenkin kirja on luettava. Kyseessä ei siis ole varsinainen jatko-osa, vaan yhden kirjan pilkkominen. Odotan innolla toista osaa, joka julkaistaan keväällä '25. 

Elizabeth Taylor: Hyvien ihmisten hotelli

 Elizabeth Taylor: Hyvien ihmisten hotelli

Saga Egmont, 2023

Lukija: Carla Lindell

Kesto: 5 h 54 min

Rouva Laura Balfrey, hiljattain leskeksi jäänyt diplomaatin vaimo, on muuttanut Lontooseen, Claremont Hoteliin, paikkaan joka on eräänlainen vanhempien ihmisten residenssi. Kuin palvelutalo, sillä hotelli tarjosi asiakkailleen kaikki palvelut siivouksesta pyykinpesuun ja täysihoitoon. Eletään 1960-lukua.  

Miksi Laura sitten on paikassa, jonne unohdettuja vanhuksia on kerääntynyt? 

Lauran ainoa tytär ei paljon välitä äidistään, joten hän ei voisi asua yksinään. Koska muilla vakituisesti hotellissa asuvilla vanhuksilla kuitenkin kävi satunnaisia vieraita, hän tuli sanoneeksi valkoisen valheen, että hänellä oli Lontoossa tyttärenpoika, joka olisi tulossa pian vierailulle. Desmond oli kyllä olemassa, mutta hänen ainoa lapsenlapsensa ja perijänsä oli niin välinpitämätön, ettei edes vastannut Lauran kutsuun tulla käymään hotellissa.

Jälkeenpäin Laura ei muistanut mitä oikein oli tapahtunut, ehkä hän liukastui märällä jalkakäytävällä. Joka tapauksessa hän kaatui pelottavasti tömähtäen, jolloin onneksi eräs nuori mies tuli auttamaan hänet pystyyn ja muutaman rapun ylös omaan asuntoonsa. Ludo Myers oli kirjailijan urasta haaveileva nuorukainen, selvästikin vähissä rahoissa. Niinpä Laura kutsui hänet kiitokseksi avusta hotelliin syömään päivällistä.  

Ludolla oli tapana istuskella Harrodsin tavaratalon yhteydessä olevassa pankkisalissa ja työskennellä kirjaansa varten. Tämä työskentely tarkoitti ihmisten tarkkailua ja muistiinpanojen kirjoittamista. Myös rouva Balfreyta hän ryhtyi tarkkailemaan samalla taka-ajatuksella. 

Kun hotellin vakiasukkaat näkevät Ludon ruokailevan Lauran seurassa, he kuvittelevat automaattisesti tämän olevan Desmond, ja kun Laura ei asiaa korjaa, seuraa lisää väärinkäsityksiä. 

Aloin kuunnella Hyvien ihmisten hotellia odottaen jotain aivan muuta mitä sain, kiitos takakansitekstin, jossa sitä kuvattiin hyvinkin feelgoodinomaiseksi. "Aika kuluu leppoisasti juoruillen" on kaukana kirjan sisällöstä. Myöskään ei mainittu suoraan sitä, että kirja on alunperin julkaistu jo 1970-luvun alussa, myös suomeksi, eikä käännetty vasta nyt. Jonkin aikaa kuunneltuani minulle tuli nimittäin sellainen hassu olo, että kieli on aivan aidosti vanhahtavaa, ja tarkistaessani asiaa päädyin lukemaan sekä kirjasta että kirjailijasta enemmän.

Elizabeth Taylor (1912-1975), joka on osittain jäänyt kuuluisan Hollywood-kaimansa varjoon, julkaisi 11 romaania ja novellikokoelmaa, ja postuumisti julkaistiin vielä yksi romaani. Englanninkielisissä artikkeleissa häntä kutsutaan hidden gemiksi (salainen aarre) ja häntä verrataan esimerkiksi Barbara Pymiin ja jopa Jane Austeniin. Itse löysin Hyvien ihmisten hotellista samaa tunnelmaa kuin jokin aika sitten klassikkohaasteeseen lukemastani Paul Gallicon kirjasta Kukkia rouva Harrisille. Taylorin kirjoissa on selvästikin aineksia moderneiksi klassikoiksi. 

Kansikuva ei kovin hyvin istu kirjaan, vaan tukee enemmänkin ajatusta feelgoodista. Voisin ajatella kuvassa olevan pariisilaisen pikku boutique hotellin, alakerrassa ehkä suloisen bistron tai kahvilan, metallituoleissa kiekuraiset jalat. 

Kirjan suomenkielinen nimikin on kaukana alkuperäisestä Mrs Balfrey at Claremont, olisin säilyttänyt siinä Mrs Balfreyn. 

. 

Carla Lindell oli ihana, ilmeikäs lukija, minulle uusi tuttavuus. Harmi että hän on lukenut enimmäkseen lastenkirjoja; hän on Pupu Tupunan vakioääni. Pari hänen lukemaansa kiinnostavaa kirjaa laitoin kyllä jo talteen.