Bazar, 2021
Alkuteos: Mercurium, 2012
Lukija: Sanna Majuri
Kesto: 13 h 38 min
Olen pikkuhiljaa kuunnellut Ann Rosmanin sarjaa ja edennyt nyt neljänteen osaan. Seitsemäs osa ilmestyi suomeksi viime joulukuussa.
Nykyhetkessä eli vuonna 2011 tavattiin riitaiset sisarukset Carl-Henrik, Hugo ja Maud.
Maudilla oli aikoinaan riittänyt kosijoita, sillä monia houkutteli Stolan, valtava kartano, joka neljänsadan vuoden sääntöperintötilana olemisen jälkeen tultaisiin jakamaan osiin ja siinä kreivin ainoa tytötkin tienaisi sievoisen omaisuuden. Lähes 12000 hehtaarin alueeseen kuului neljä pienempääkin kartanoa, eli mistään pienestä perinnöstä ei ollut kyse.
Maudin ja Magnuksen kaksi lasta olivat jo perineet omat tiluksensa, joille oli nyt tarkoitus rakentaa heille mukavat talot.
Hugo ja Maud (ja yhtä lailla hänen miehensä Magnus) olivat järkyttyneitä kuullessaan, ettei heidän odottamansa perintö kuitenkaan ollut selvä juttu. Isän kuoltua isoveli Carl-Henrik oli kiistänyt tämän tekemän testamentin, ja vaati suurtilan säilyttämistä jakamattomana, jolloin se päätyisi kokonaisuudessaan hänen hallintaansa.
Toisessa aikatasossa lähtien vuodesta 1801 tapasimme
Mettan, eli Metta Charlotta Fock Ridderbielken, joka on todellinen historian henkilö. Metta syntyi vuonna 1765 ja naitettiin 18-vuotiaana hidasjärkiselle Henrik Fockille, joka oli ilmeisen huono valinta Mettalle. Hän järjesti miehensä pian holhouksen alaiseksi, mistä huolimatta he saivat viisi lasta ja elivät yhdessä perheenä, kunnes kaksi Mettan lasta ja Henrik kuolivat. Tätä pidettiin epätodennäköisenä sattumana, ja koska Metta oli aiemmin pyrkinyt hankkimaan markkulia (eli arsenikkia) rottaongelmaan ja hänet oli tavattu komean metsänvartijan seurassa, ikäänkuin yksi plus yksi on kolme, ja kuin yhteisestä päätöksestä Metta alettiin nähdä myrkyttäjänä joka halusi vaihtaa perheensä tuohon riistanvartijaan. Metta päätyi tutkintavankeuden jälkeen pahamaineiseen Marstrandin linnoitusvankilaan, jossa yleensä pidettiin paatuneita rikollisia - jotka olivat miehiä. Metta olikin tuon paikan ainoa naisvanki. Hän olisi halunnut kirjoittaa tarinansa paperille, mutta kun hänelle ei annettu kirjoitusvälineitä, hän kirjoi kohtalonsa käänteet pienille kangastilkuille ja ne ovat oikeastikin säilyneet nykypäiviin.
Komisario Karin Adler jatkaa elämäänsä veneessä ja viihtyy siellä erinomaisesti. Seurustelu Johanin kanssa jatkuu ja junnaa vähän paikoillaan, siihen kaipaisin seuraavassa osassa jotain säpinää!
Karin saa tutkittavakseen rikoksen johon liittyy aiemmin mainitsemani riitaisa sisaruskolnikko, kun Carl-Henrik sekä tämän poika Viktor surmataan Marstrandin linnoituksessa pidetyissä seurapiirinaamiaisissa, jotka sisarusten täti järjestää. Löytyvätkö murhien motiivit perintökiistasta vai kenties kauempaa menneestä?
Ilmeisesti”, Karin aloitti, ”suuri osa vieraista ei illan aikana poistunut lainkaan Ritarisalista, joten heidät voimme poistaa epäiltyjen listalta. Pysyttekö kärryillä?” Hän levitti pöydälle Eiweltä saamansa linnoituksen pohjapiirroksen. ”Meidän pitää verrata muiden olinpaikkoja todistajanlausuntoihin ja selvittää, onko niissä ristiriitaisuuksia ja kenellä olisi ollut tilaisuus työntää Viktor alas linnanpihalle ja Carl-Henrik kaivoon.”
”Työntekijöillä itse asiassa on siihen paremmat mahdollisuudet kuin vierailla. He myös tuntevat paikan”, Robert pohti ja kysyi samaan hengenvetoon, saisiko kahvia lisää.
”Toki, mutta onko jollakulla työntekijöistä jokin syy saada isä ja poika Ekeblad hengiltä. Carl-Henrik Ekeblad oli riidoissa sisarustensa kanssa.”
”Maudin ja Hugon”, Robert täydensi. ”Meidän pitää jututtaa Hugoa, ehkä hän on tänään rauhallisempi. Tuntuu hullulta, että uutinen veljen kuolemasta saa nauramaan sillä tavoin. Kuulitteko te sitä? Se ei kuulostanut täysjärkiseltä.”
Pidän todella paljon tästä Karin Adleria seuraavasta sarjasta, joskin tämä osa oli näistä neljästä vähiten mieleeni. Luulisin että se johtuu siitä, että tällä kertaa nämä eri aikatasojen osuudet olivat irrallisempia, eikä nykyhetken rikos ollut minusta erityisen kiinnostava. Ei mitään sellaista kuin aiempi mestausmurha esimerkiksi.
Väkisinkin yhtään pidemmässä sarjassa tulee lempiosia ja vähän vähemmän mieleisiä, mikä taas ei tarkoita etteikö Marstrandin myrkyttäjäkin olisi ollut huomattavasti kiinnostavampi kuin muutama muu viime aikoina kuuntelemani dekkari. Eli jatkan ehdottomasti seuraavaan osaan. Tässä on niin paljon eri osioita mistä pitää, ja vaikka historialliset osuudet lisäävät sarjan houkuttelevuutta, pidän nykyhetkestäkin yllättävän paljon, ehkä siksi että tapahtumapaikka on mieleinen ja päähenkilötkin kivoja, eivätkä ärsyttäviä.
Jälkijunassa lukemisessa on kyllä puolensa. Suomessa näyttää olevan jokin hassu tapa kääntää sarjoja väärässä järjestyksessä ja kun ne osuvat omalle kohdalle vasta myöhemmin, saa kuunnella ne alkuperäisessä järjestyksessä. Tästäkin oli suomennettu ihan normaalisti kolme ensimmäistä osaa ja sitten yhtäkkiä kuudes. Minulla kesken olevan Sofie Sarenbrantin sarjan suomentaminen taas oli aloitettu kolmannesta osasta ja jossain vaiheessa päätetty kääntää myös ne kaksi ensimmäistä. Tämän Sarenbrantin julkaisutavan veikkaan johtuvan siitä, että kolmas osa on tullut tarjolle ja päätetty kääntää suoraan se, eikä aloitettu alusta. Kun kirja on sitten saanut riittävästi suosiota on jatkettu neljännestä jne, ja jossain kohtaa tullut idea että kyllä ne kaksi ensimmäistä voi näin jälkijunassakin vielä suomentaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti