Sivut

Sivut

tiistai 27. helmikuuta 2024

2 x Amanda Vaara - Villa Venla sarjan päätös


Kun Amanda Vaaran eli kirjailija Niina Hakalahden sarja Villa Venla alkoi vuonna 2017, suorastaan ahmin sen ensimmäisen osan, Pientä fiksausta vailla. Kirjassa Venla teki sen mistä olin itse pitkään ihan oikeasti haaveillut, eli osti vanhan koulun ja kunnosti sen kodikseen, sekä aloitti majatalon pitämisen. Sarja on nyt edennyt viimeiseen osaansa joka on peräti seitsemäs. 

Viisi ensimmäistä osaa luin paperikirjoina ja kuudennen kuuntelin viime vuonna, mutta juttu jäi keskeneräisenä julkaisujonoon. Koska olin päässyt näin pitkälle, halusin saada sarjan päätökseen, joten latasin Omalla tontilla luureihini. 
Tässä tulee aiempia osia ajatellen väkisinkin juonipaljastuksia sisältävä koonti näistä kahdesta viimeisestä osasta, sekä jutustelua sarjasta kokonaisuudessaan.

Amanda Vaara: Routavaurioita
Karisto, 2022
Villa Venla #6
Lukija: Mervi Takatalo
Kesto: 6 h 04 min


Venla asusteli Ruusukartanossa kaksin Juhon kanssa, kun Petri oli tehnyt heidän puolestaan sen valinnan johon Venla ei ollut pystynyt, ja jättänyt hänet.
Venla puolestaan oli katkaissut välit Jörniin sen jälkeen kun Sini Hänninen -niminen nuori nainen oli soittanut hänelle ja kertonut, että hän ja Jörn odottivat vauvaa ja että he olivat aikeissa muuttaa yhteen. Jörn oli kyllä laittanut Venlalle viestejä joissa vakuutti ettei isyys ollut mahdollista, mutta Venlan reaktio kaikkeen oli laittaa Jörnille esto päälle.

Amanda Vaara: Omalla tontilla
Villa Venla #7
Karisto, 2023
Lukija: Mervi Takatalo
Kesto: 6 h 18 min

Amandan oli hankala oppia muistamaan uutta kutsumanimeä, jota tytär halusi itsestään käytettävän. Entinen Eedla, nykyinen Edi etsi itseään ja paikkaansa maailmassa
Kovasti sitä omaa paikkaansa etsi edelleen myös Amanda itse, ja etenkin hän sai pähkäillä mieskuvioitaan. Viime aikoina hän oli tapaillut useampaakin tielleen osunutta kaksilahkeista, ja sitten oli tietenkin Jörn eli Juuso, hänen nuorimmaisensa isä, joka oli kovasti ainakin pyrkinyt olemaan läsnä pojan elämässä.

Ajatukseni sarjasta kokonaisuudessaan ovat yhteen sanaan kiteytettynä sekavat. 
Kun Villa Venla alkoi, olin tosiaan innoissani. Halusin lukea nimenomaan siitä Venlan taloprojektista ja alussa juonikuviot pitkälti pyörivätkin bisneksen rakentamisen ympärillä. Mutta eipä siinä kauaa mennyt, kun majoitustoiminta ym jäivät täysin taka-alalle ja pääroolin kirjoissa sai Venlan heittelehtivä rakkauselämä ja tulihan siinä hötäkässä saatua yllätysvauvakin. Monesti Venlan käyttäytyminen oli kaikkea muuta kuin ikäisensä mukaista ja ihmettelin, ja pakko sanoa, että myös harmittelin sitä, minne kirjailija Venlaa johdatteli. Sen mitä matkan varrella näin muiden lukijoiden kommentteja, olivat ne samansuuntaisia, ja näin monien ainakin "uhkaavan" jättää sarjan kesken. Itse pääsin maaliin, mutta tutkaillessani sitä, miten Venla kehittyi näiden vuosien aikana, niin hänen nyt päästyään maaliin niiltä osin mitä lukijat pääsevät Venlaa seuraamaan, enpä kehuisi hänen kasvaneen ihmisenä, ehkä pikemminkin selvinneen karikoista jotenkuten. 

Purnauksen jälkeen niihin ruusuihin. Olin kuitenkin siinä mielessä tyytyväinen viimeiseen osaan, siihen miten se sitoi vuosien elämäntarinat nippuun ja pidin positiivisesta, kuitenkin vähän avoimeksi jätetystä lopusta. Eli ei liian loppuunpureskeltua. Moni kirjailija ei enää tässä kohtaa malttaisi olla kirjoittamatta liian tiukkaan viritettyä tulevaisuutta kaikille, joten arvostan! Tästä eivät kaikki kommentoijat olleet käyttämässäni äänikirjapalvelussa pitäneet, vaan siellä oli myös pohdintaa siitä, että kirja loppui kesken eikä kerrottu prikulleen miten Venlan ja Ruusukartanon kävi. Ei kerrottu ei, mutta annettiin riittävästi vinkkiä, ja tavallaan lukijalle mahdollisuus päättää, saiko Venla näillä spekseillä ritarinsa valkoisella ratsulla. 

lauantai 24. helmikuuta 2024

2 x kirjakauppa Lontoossa - Annie Lyons & Natalie Jenner


Olen viime aikoina kuunnellut lukuisia kirjakauppaan sijoittuvia romaaneja, ja jostain syystä ne sijoittuvat aina Englantiin ja vielä tarkemmin Lontooseen, niin myös tämä kaksikko.

Pommisuojan lukupiiri sijoittuu - kuten nimestä voi päätellä - sotavuosiin, ja Natalie Jennerin Bloomsburyn naiset välittömästi sotaa seuranneisiin vuosiin. Aloitetaan siis Pommisuojan lukupiiristä.

Annie Lyons: Pommisuojan lukupiiri
Aula & co, 2023
Lukija: Outi Vuoriranta
Kesto: 10 h 14 min

Pommisuojan lukupiirissä Gertie Bingham oli jäänyt leskeksi ja pyörittämään yksin puolisonsa Harryn kanssa perustettua kirjakauppaa. Gertie oli melkein kuudenkymmenen, ja mietti olisiko jo aika luovuttaa kirjakauppa eteenpäin seuraavalle sukupolvelle, ja kenties muuttaa vallan pois Lontoosta, etenkin kun pääministeri Chamberlainin puheista huolimatta vaikutti siltä, että Britannia oli matkalla kohti uutta sotaa.

Mutta kohtalo päätti toisin. Kun saksalaisia lapsia alettiin lähettää Englantiin turvaan Hitleriltä ja uhkaavalta sodalta, myös Gertie, jonka avioliitto oli jäänyt lapsettomaksi, päätti kantaa kortensa kekoon. Niinpä hänen luokseen Lontooseen muutti teini-ikäinen Hedy. Gertie ryhtyi auttamaan myös tytön vanhempien saamisessa Englantiin, mutta ennen kuin suunnitelma ehti toteutua, julistettiin pelätty sota Britannian ja Saksan välille. 

Kun sota alkoi näkyä ihmisten arjessa, elintarvikkeita alettiin säännöstellä ja pakolliset pimennykset astuivat voimaan, Gertie huomasi miten paljon enemmän ihmiset alkoivat lukea, ja miten kovasti sellaiselle rauhoittavalle ajanvietteelle kuin lukupiirille, oli edelleen tarvetta.

Harry oli aina sanonut, että parhaat asiat elämässä saivat alkunsa kirjoista, ja kun seuraavien viikkojen ja kuukausien ajan Gertie ja Hedy jakoivat rakkautensa tarinoita kohtaan teen ja pikkuleipien ääressä, Gertie sai taas muistutuksen siitä, kuinka viisas hänen miehensä oli ollut. Gertie esitteli Brontën ja Wodehousen, ja Hedy tutustutti Gertien von Droste-Hülstoffiin ja Hesseen. Kun molempien suosikkikirjat oli käyty läpi, he siirtyivät uusiin kirjailijoihin. Yhdessä he löysivät Edna Ferberin, Winifred Holtbyn, Aldous Huxleyn ja näiden lisäksi monta muuta. Gertie ilahtui huomatessaan, että heillä oli samanlainen maku, ja lisäksi Hedy keskusteli tarinoista, henkilöhahmoista ja kirjallisuudesta intohimolla, jonka Gertie tunnisti, mutta jota ei ollut tuntenut enää moneen vuoteen. Ei enää Harryn kuoleman jälkeen, kun tarkemmin ajatteli. Hänen rakkautensa lukemista kohtaan oli sammunut, mutta nyt Hedy auttoi häntä herättämään tuon ilon henkiin.

Kirja oli viihdyttävä ja antoi myös ajattelemisen aihetta, monellakin tapaa. Ei siis aivan köykäisintä feelgoodia, mikä sopii itselleni, sillä jaksan harvoin kuunnella kovin höttöistä rakkaushömppää. Se näissä sota-ajan kirjakauppakirjoissa on myös kiinnostavaa, että kaikki kirjailijat käsittelevät samoja tapahtumia hyvinkin eri tavoin, ja sitä myöten lukijakin saa aina hiukan uusia näkökulmia, samalla kun monet aiemmin luetut ovat edelleen muhimassa siellä takaraivossa.

Natalie Jenner: Bloomsburyn naiset
Minerva, 2022
Lukija: Annu Valonen
Kesto: 14 h 28 min

Grace Perkins ja Vivien Lowry olivat olleet töissä Bloomsburyn kirjakaupassa sodan päättymisestä lähtien, ja he olivat sen ainoat naistyöntekijät.
Grace ei ollut edes erityisemmin kiinnostunut kirjallisuudesta, mutta työmatka oli lyhyt ja kätevä. Ystävyys Vivienin kanssa oli merkittävä syy siihen, miksi Grace oli pysynyt töissä juuri kirjakaupassa, vaikka heidän pomonsa, kaunokirjallisuuden osaston johtaja Alec McDonaugh, oli täysi tyranni. Toinen syy oli palkka, sillä hänen aviomiehensä Gordon oli työttömänä, ja mies kävi aina vain huonotuulisemmaksi. Heidän poikansa olivat syntyneet vähän ennen sodan syttymistä, mistä syystä Grace oli joutunut kasvattamaan heidät lähestulkoon yksin. Työpaikka antoikin hänelle myös eräänlaista vapautta lähteä kotoa.

Vapaus oli kirjakaupassa kuitenkin suhteellinen käsite, sillä koko myymälää sekä sen osastoja johtivat tiukalla otteella miehet, eikä muunlainen järjestely voisi edes tulla kyseeseen. Kirjakaupassa oli myös yksityiskohtainen, 51 sääntöä sisältävä ohjetaulu, jonka myymälänjohtaja Herbert Dutton oli laatinut. 

Natalie Jennerin edellisestä romaanista Jane Austenin talo sen lukeneille tuttu palvelija Evie (Evelyn) Stone oli jättänyt pikku kylän ja lähtenyt opiskelemaan. Hän oli ensimmäisiä Cambridgen yliopistosta valmistuneita naisia sen 800-vuotisessa historiassa. Valmistuttuaan hän oli toivonut voivansa työllistyä tutkimusassistenttina, ja oli mielissään professorinsa kirjoittamasta erinomaisesta suosituskirjeestä, tietämättä että tämä kirjoitti lähes identtiset kaikille opiskelijoilleen, myös miehille, joiden oli muutenkin niin paljon helpompaa työllistyä. Niinpä Evie eräänä päivänä vuonna 1950 käveli sisään kirjakaupan ovesta ja jäi sinne töihin. Myöhemmin kävi ilmi, että Eviellä oli myös toinen, aivan tietty syynsä hakeutua töihin nimenomaan Bloomsburyn kirjakaupan harvinaisten kirjojen osastolle.

1950-luku on kuitenkin suurten muutosten aikaa myös kirja- ja kustantamomaailmassa, eikä tämä jäänyt huomaamatta kirjakaupan naisilta. Vivienillä, Gracella ja Eviellä on aivan omat suunnitelmansa niin Bloomsburyn, kuin oman elämänsäkin suhteen.

Alec tuijotti naisia. Herra Dutton oli ollut poissa nyt kaksi viikkoa, ja Alecilla oli vaikeuksia pysytellä kaunokirjallisuusosaston pitkän idea- ja vaatimuslistan tasalla.
”Meillähän on tapahtumia”, hän sanoi. ”Iltaisin. Jotta emme häiritsisi asiakkaillemme varattua aikaa.”
”Niissä käy vain miehiä”, Grace huomautti.
”Muistatko, kun Stephen Spenderiä motattiin nenään viime vuonna runonlausuntatilaisuudessa?” Vivien kysyi Gracelta tönäisten tätä leikkisästi kylkeen.
Spender oli Alecin lempirunoilija, ja Alec oli ollut yleisön joukossa sinä surullisenkuuluisana iltana. Alec irvisti, ja naiset purskahtivat hillittömään nauruun.
”Äideillä on päivisin enemmän aikaa”, Grace sanoi, kun hän ja Vivien olivat toenneet naurustaan.
”Kirjakauppa ei ole päiväsaikaan paikka, jonne tullaan puhumaan”, Alec intti. ”Kirjakaupat ovat luku- ja ostopaikkoja.”
”Tiedän jo, kenet aion kutsua ensimmäiseen tapahtumaan”, Vivien sanoi.
”Sanoin lukupaikkoja.”
”Du Maurierin.”
”Daphne du Maurierin? Sen rakkausromaanikirjailijanko?” Alec ähkäisi väheksyvästi.
”Hän ei ole mitään sinne päinkään!” Vivien äyskäisi takaisin. ”Mitä se edes tarkoittaa? Voi, miten minä vihaan sitä, että…”
Grace astahti eteenpäin ja laski kätensä Vivienin käsivarrelle. Vivien vaikeni vastahakoisesti ja hengähti syvään ennen kuin jatkoi tyynempään sävyyn.
”Hän on yksi meidän harvoista kansainvälisistä tähdistämme – erittäin tuottelias kirjailija, jonka kirjoja lukevat kaikki.” Vivien mulkoili Alecia. ”Tunnustavat he sitä tai eivät.”
Alec nojautui taaksepäin tuolillaan. ”Miten aiot saada neiti du Maurierin esiintymään meidän pikku kauppaamme?”
”Jätä se minun huolekseni”, Vivien vastasi samaan vakuuttavaan tapaan, jolla puhutteli asiakkaita. ”Jätä kaikki minun huolekseni.”

Minulla ei ollut Jane Austenin talon jälkeen aikomusta tarttua tähän kirjakauppakirjaan, siitä huolimatta että kirjakauppa tapahtumapaikkana on aina lähtökohtaisesti kiinnostava, sillä jos esikoinen oli melko verkkainen, tämän on sanottu olevan vielä hitaammin käynnistyvä. Mutta sitten tuli vuoden 2024 HelMet-haaste, ja siinä kohta 27: Kirja kertoo jälleenrakentamisesta. Siihenhän heti sodan jälkeiseen aikaan sijoittuva, pahasti pommituksista kärsinyt Lontoo sopii mainiosti, eikö?

Periaatteessa kyllä. Varsinaista kaupungin saati Britannian jälleenrakennusurakkaa kirjassa sivuttiin vain aivan ohimennen ja sitä näkökulmaa olisin kaivannut enemmän, joten voi olla, ettei Bloomsburyn naiset edes päädy suunniteltuun kohtaan. Toisaalta, kyllä jälleenrakennusteemaa voi ajatella useammaltakin kantilta.

Itse kirjasta sitten, kävikin niin, että tämä vastarannan kiiski syttyi enemmän kirjakaupan uudistamiselle kuin Jane Austenin talon pelastushankkeelle. Juoneltaanhan kirjat ovat saman tyyppisiä, eli molemmissa on ryhmä ihmisiä joille muodostuu jokin agenda jota sitten lähdetään toteuttamaan, vaikka on toisia ihmisiä, jotka luovat sille vastoinkäymisiä. Tämän kirjan loppuhuipennus oli enemmän minun makuuni kuin vastaava Austenin talossa, joka ei minun mielestäni oikein koskaan päässyt samanlaiseen vauhtiin. Romantiikkaakin tähän oli sotkettu vähemmän kuin esikoiseen, mikä on iso plussa tällaiselle kuuntelijalle joka ennemmin halusikin uppoutua kunnolla kirjamaailmaan. 
Mukana oli myös tosielämän kirjailijoita ja muita kulttuurialan vaikuttajia, kuten Daphne du Maurier, Ellen Doubleday, Samuel Beckett ja George Orwellin leski Sonia Blair.
Natalie Jenner taas on alkujaan englantilaissyntyinen juristi, joka asuu nykyään Kanadassa ja on itsekin entinen kirjakauppias. 


maanantai 19. helmikuuta 2024

Ann Rosman: Marstrandin myrkyttäjä


Ann Rosman: Marstrandin myrkyttäjä
 Bazar, 2021
Alkuteos: Mercurium, 2012
Lukija: Sanna Majuri
Kesto: 13 h 38 min


Olen pikkuhiljaa kuunnellut Ann Rosmanin sarjaa ja edennyt nyt neljänteen osaan. Seitsemäs osa ilmestyi suomeksi viime joulukuussa.

Nykyhetkessä eli vuonna 2011 tavattiin riitaiset sisarukset Carl-Henrik, Hugo ja Maud.
Maudilla oli aikoinaan riittänyt kosijoita, sillä monia houkutteli Stolan, valtava kartano, joka neljänsadan vuoden sääntöperintötilana olemisen jälkeen tultaisiin jakamaan osiin ja siinä kreivin ainoa tytötkin tienaisi sievoisen omaisuuden. Lähes 12000 hehtaarin alueeseen kuului neljä pienempääkin kartanoa, eli mistään pienestä perinnöstä ei ollut kyse.
Maudin ja Magnuksen kaksi lasta olivat jo perineet omat tiluksensa, joille oli nyt tarkoitus rakentaa heille mukavat talot. 

Hugo ja Maud (ja yhtä lailla hänen miehensä Magnus) olivat järkyttyneitä kuullessaan, ettei heidän odottamansa perintö kuitenkaan ollut selvä juttu. Isän kuoltua isoveli Carl-Henrik oli kiistänyt tämän tekemän testamentin, ja vaati suurtilan säilyttämistä jakamattomana, jolloin se päätyisi kokonaisuudessaan hänen hallintaansa.

Toisessa aikatasossa lähtien vuodesta 1801 tapasimme 
Mettan, eli Metta Charlotta Fock Ridderbielken, joka on todellinen historian henkilö. Metta syntyi vuonna 1765 ja naitettiin 18-vuotiaana hidasjärkiselle Henrik Fockille, joka oli ilmeisen huono valinta Mettalle. Hän järjesti miehensä pian holhouksen alaiseksi, mistä huolimatta he saivat viisi lasta ja elivät yhdessä perheenä, kunnes kaksi Mettan lasta ja Henrik kuolivat. Tätä pidettiin epätodennäköisenä sattumana, ja koska Metta oli aiemmin pyrkinyt hankkimaan markkulia (eli arsenikkia) rottaongelmaan ja hänet oli tavattu komean metsänvartijan seurassa, ikäänkuin yksi plus yksi on kolme, ja kuin yhteisestä päätöksestä Metta alettiin nähdä myrkyttäjänä joka halusi vaihtaa perheensä tuohon riistanvartijaan. Metta päätyi tutkintavankeuden jälkeen  pahamaineiseen Marstrandin linnoitusvankilaan, jossa yleensä pidettiin paatuneita rikollisia - jotka olivat miehiä. Metta olikin tuon paikan ainoa naisvanki. Hän olisi halunnut kirjoittaa tarinansa paperille, mutta kun hänelle ei annettu kirjoitusvälineitä, hän kirjoi kohtalonsa käänteet pienille kangastilkuille ja ne ovat oikeastikin säilyneet nykypäiviin.

Komisario Karin Adler jatkaa elämäänsä veneessä ja viihtyy siellä erinomaisesti. Seurustelu Johanin kanssa jatkuu ja junnaa vähän paikoillaan, siihen kaipaisin seuraavassa osassa jotain säpinää!

Karin saa tutkittavakseen rikoksen johon liittyy aiemmin mainitsemani riitaisa sisaruskolnikko, kun Carl-Henrik sekä tämän poika Viktor surmataan Marstrandin linnoituksessa pidetyissä seurapiirinaamiaisissa, jotka sisarusten täti järjestää. Löytyvätkö murhien motiivit perintökiistasta vai kenties kauempaa menneestä?
 
Ilmeisesti”, Karin aloitti, ”suuri osa vieraista ei illan aikana poistunut lainkaan Ritarisalista, joten heidät voimme poistaa epäiltyjen listalta. Pysyttekö kärryillä?” Hän levitti pöydälle Eiweltä saamansa linnoituksen pohjapiirroksen. ”Meidän pitää verrata muiden olinpaikkoja todistajanlausuntoihin ja selvittää, onko niissä ristiriitaisuuksia ja kenellä olisi ollut tilaisuus työntää Viktor alas linnanpihalle ja Carl-Henrik kaivoon.”
”Työntekijöillä itse asiassa on siihen paremmat mahdollisuudet kuin vierailla. He myös tuntevat paikan”, Robert pohti ja kysyi samaan hengenvetoon, saisiko kahvia lisää.
”Toki, mutta onko jollakulla työntekijöistä jokin syy saada isä ja poika Ekeblad hengiltä. Carl-Henrik Ekeblad oli riidoissa sisarustensa kanssa.”
”Maudin ja Hugon”, Robert täydensi. ”Meidän pitää jututtaa Hugoa, ehkä hän on tänään rauhallisempi. Tuntuu hullulta, että uutinen veljen kuolemasta saa nauramaan sillä tavoin. Kuulitteko te sitä? Se ei kuulostanut täysjärkiseltä.”

Pidän todella paljon tästä Karin Adleria seuraavasta sarjasta, joskin tämä osa oli näistä neljästä vähiten mieleeni. Luulisin että se johtuu siitä, että tällä kertaa nämä eri aikatasojen osuudet olivat irrallisempia, eikä nykyhetken rikos ollut minusta erityisen kiinnostava. Ei mitään sellaista kuin aiempi mestausmurha esimerkiksi. 

Väkisinkin yhtään pidemmässä sarjassa tulee lempiosia ja vähän vähemmän mieleisiä, mikä taas ei tarkoita etteikö Marstrandin myrkyttäjäkin olisi ollut huomattavasti kiinnostavampi kuin muutama muu viime aikoina kuuntelemani dekkari. Eli jatkan ehdottomasti seuraavaan osaan. Tässä on niin paljon eri osioita mistä pitää, ja vaikka historialliset osuudet lisäävät sarjan houkuttelevuutta, pidän nykyhetkestäkin yllättävän paljon, ehkä siksi että tapahtumapaikka on mieleinen ja päähenkilötkin kivoja, eivätkä ärsyttäviä. 

Jälkijunassa lukemisessa on kyllä puolensa. Suomessa näyttää olevan jokin hassu tapa kääntää sarjoja väärässä järjestyksessä ja kun ne osuvat omalle kohdalle vasta myöhemmin, saa kuunnella ne alkuperäisessä järjestyksessä. Tästäkin oli suomennettu ihan normaalisti kolme ensimmäistä osaa ja sitten yhtäkkiä kuudes. Minulla kesken olevan Sofie Sarenbrantin sarjan suomentaminen taas oli aloitettu kolmannesta osasta ja jossain vaiheessa päätetty kääntää myös ne kaksi ensimmäistä. Tämän Sarenbrantin julkaisutavan veikkaan johtuvan siitä, että kolmas osa on tullut tarjolle ja päätetty kääntää suoraan se, eikä aloitettu alusta. Kun kirja on sitten saanut riittävästi suosiota on jatkettu neljännestä jne, ja jossain kohtaa tullut idea että kyllä ne kaksi ensimmäistä voi näin jälkijunassakin vielä suomentaa. 

lauantai 17. helmikuuta 2024

Annie Darling: Ylpeyttä ja ennakkoluuloa Bloomsburyn kirjakaupassa


Annie Darling: Ylpeyttä ja ennakkoluuloa Bloomsburyn kirjakaupassa
Tammi, 2022
Lukija: Rosanna Kemppi
Kesto: 11 h 50 min

 
Merten tutkija Peter Hardy oli unelmien poikaystävä. Harmi vain, että kirkkoherran sisarussarjan tytär Verity Love oli keksinyt hänet omasta päästään, päästäkseen ystävien jatkuvilta uteluilta. Verity oli jotenkin väsynyt jatkuvaan hälinään, jatkuvaan ihmispaljouteen, ja kaipasi usein omaa rauhaa. Siihen ei sopinut poikaystävä. 

Mitä sinä tarkkaan ottaen tarkoitat, kun sanot olevasi introvertti?” Verity kuuli Johnnyn äänessä epäilyksiä ja skeptisyyttä. Hän oli kohdannut tuon äänensävyn monta kertaa ennenkin, yleensä juuri ennen kuin hänelle sanottiin: ”Introvertiksi sinä kyllä puhut ihan hiton paljon.”
”En ole mitenkään poikkeuksellisen ujo, enkä myöskään vihaa ihmisiä. Minusta maailma vain on meluisa ja uuvuttava. Kun joudun uuteen tilanteeseen tai tapaan liian monta ihmistä, minä ennen pitkää tilttaan. Kuin tietokone, jossa on liian monta selainikkunaa auki.”
Ajatus selainikkunoista sai Verityn huokaisemaan. Hän oli epäonnekseen syntynyt teknologian aikakaudella. ”Maailma on kauhean meluisa. Varashälyttimet moikuvat ja sireenit ulvovat, ja jopa supermarketin itsepalvelukassat hyppivät nenille väittäen, että kassissa on rekisteröimätön artikkeli, vaikka ihan varmasti ei ole.”
Huoneen toisella puolella Johnny nauraa hykerteli. ”Totta puhut.”
”Ja sitten ovat ihmiset. Ihmisiä on hirveän paljon, eikä kukaan käytä filtteriä tai puhu sisätiloihin sopivalla äänellä.” Verity oli päässyt vauhtiin. ”Heidän on pakko sanoa pieninkin ajatuksensa ääneen. En voi käydä edes virkistävällä kävelyllä puistossa kuulematta jonkun kovaäänistä puhelinkeskustelua. Toiset soittavat puhelimesta musiikkia olettaen, että koko maailma haluaa kuulla sitä. Sietokyvylläni on rajansa!
Minun on käytävä töissä koska en ole rikkaasta perheestä”, Verity jatkoi. Hänen pitkä, polveileva paasauksensa nykyelämän meluisuudesta läheni loppuaan. ”Minulla on hyvin suuri, hyvin äänekäs perhe, jota rakastan, ja ystäviäkin minulla on, mutta deittailu ja poikaystävä – se olisi minulle liikaa.”

Sattumien summana Verity istahti ravintolassa pöytään jossa oli jo ennestään komea sopivan ikäinen eli noin nelikymppinen mies, ja antoi paikalle osuneiden työkavereidensa luulla, että kyseinen komistus on hänen uusi miesystävänsä. Mies lähti leikkiin mukaan, ja mikä yllättävintä, hän oli hyvinkin samankaltaisessa tilanteessa kuin Verity, eli sinkku ja jatkuvan painostuksen kohteena. Niinpä Johnny värväsi Verityn daamikseen tuleviin häihin ja halusi tämänkin jälkeen jatkaa valeseurustelukumppaneina esiintymistä molempien seurapiirielämässä, nyt kun kesän juhlasesonki oli vasta alussa. Johnnylla oli oma tarinansa, hän oli rakastunut naiseen, joka oli mennyt naimisiin hänen hyvän ystävänsä kanssa, eikä Johnny voinut kuvitellakaan deittailevansa ketään muuta naista. Sitä paitsi Johnny vaikutti viestittelevän tämän mysteerinaisen kanssa ihan jatkuvasti.

”Mitä mieltä hän on siitä, että sinulla on valetyttökaveri?” Verity oli selvästikin viime aikoina skypettänyt ihan liikaa siskojensa kanssa, jotka eivät lainkaan arkailleet esittää henkilökohtaisia kysymyksiä. ”Onko se hänestä ikävää?”
”Hänen ei oikeastaan pitäisi olla asiasta mitään mieltä, naimisissa kun on”, Johnny sanoi alakuloisesti. ”Sitä paitsi me sovimme kesän alussa, että antaisimme toisillemme tilaa.”
Verityn mielestä ei voinut puhua tilan antamisesta, jos jatkuvasti pommitti toista puheluin ja tekstarein, varsinkin silloin kun toisella oli seuraa, mutta hän ei sanonut sitä ääneen. 
Verityn motto kuului: ”Mitä Elizabeth Bennet tekisi?” eikä: ”Mitä uskomattoman tahdittomat siskoni tekisivät?” Hän siis tyytyi sanomaan: ”Niinkö?”
”Niin olisi tarkoitus. En ole nähnyt häntä moneen viikkoon. Meidän oli itse asiassa määrä tavata sinä iltana, kun sinä tupsahdit pöytääni italialaisessa ravintolassa, mutta hän teki minulle oharit. Tai ei, se ei ole reilusti sanottu. Hän sanoi, että meidän pitäisi pysytellä erillämme jonkin aikaa ja miettiä, mitä kumpikin meistä oikeasti haluaa. Olisi tosin ollut huomaavaista sanoa se jo ennen kuin varasin pöydän ja odottelin melkein tunnin.”
Veritylle alkoi muodostua kuva tästä toisesta naisesta, eikä se ollut yksinomaan positiivinen.
”Tavallaan sinun oharisi olivat minun onneni.” Verity vilkaisi Johnnya syrjäsilmällä. ”Vaikka kyllä sinä olisit voinut olla mukana juonessa ja teeskennellä olevasi Peter Hardy. Se olisi helpottanut meidän molempien elämää tuntuvasti.”
”Totta”, Johnny myönsi. ”Mutta sitten meistä ei olisi tullut ystäviä.”

Ylpeyttä ja ennakkoluuloa Bloomsburyn kirjakaupassa on melko suoraa jatkoa sarjan ensimmäiselle osalle, sillä sen päähenkilöt Posy ja Sebastian ovat menneet naimisiin vain pari viikkoa sitten ja ovat ärsyttävän kuvertelevaisia. Verity on kuin nykypäivän versio neiti Bennettistä, ja hänen roolihahmonsa on hauskasti kirjoitettu. 

Minunhan piti kuunnella tämä Bloomsburyn kirjakauppa -sarjan toinen, itsenäinen osa, hetikohta ilmestyttyään, sillä pidin ensimmäistä osaa oikein mallikkaana ja viihdyttävänä oman genrensä edustajana. Vaan parempi myöhään kun ei milloinkaan, sillä kirja ilmestyi suomeksi jo lähes kaksi vuotta sitten, ja sarjaan on sen jälkeen ehditty kääntää jo kaksi muutakin osaa. Voisin yrittää ottaa tavoitteeksi kuunnella kolmannen osan jossain kohtaa vuoden mittaan niin, että saisin kuunnella neljännen osan joulun seutuun, sillä se on sarjan "joulujakso". 

Yllä olevasta voinee jo päätellä, että pidin kovasti tästä toisestakin osasta! Darling osaa kutitella oikein somasti minun huumorinystyröitäni, ja tämä onkin juuri sellaista chick litiä jonka seurassa viihdyn mainiosti aina kirjan silloin, toisen tällöin. Ja vaikka romaanin koko idea pyöriikin rakkauden ympärillä, ehkä se on tuo osuva huumori mikä saa aikaan sen, ettei kirja tunnu minusta yhtään siirappiselta. Jos jotain toivoisin, niin itse kirjakauppa olisi voinut olla enemmän mukana tässä kakkososassakin.

Eli ei muuta kuin uppoutuminen Ninan tarinaan kesän mittaan, asetan sen vaikka haasteeksi itselleni. Ninasta paljastui hyvin vähän lisää tässä toisessa osassa, mutta ainakin hänellä oli miesystäviä. Saa nähdä mitä tälle Gervaiselle tehdään seuraavassa kirjassa, vai onko mies silloin jo kokonaan historiaa.

”…ja hänellä on loistava huumorintaju. Johnny heitti tosi hyvän P. G. Wodehouse -vitsin teehuoneen avajaisissa”, Posy muistutti Verityä. ”Verrattuna Ninan viimeisimpään kammotukseen Johnny on aivan omaa luokkaansa.”
”Kuulen joka sanan!” Nina huusi kassalta. Heidän pitäisi tosiaankin muistaa sulkea toimiston ovi. ”Gervaise ei ole kammotus. Hänellä vain on vaikea elämäntilanne.”
Gervaise oli performanssitaiteilija, joka kuvaili itseään seksuaalisesti joustavaksi. Verityn silmissä tosin näytti siltä, että seksuaalinen joustavuus oli vain tekosyy, jonka varjolla Gervaise petti Ninaa sekä toisten naisten että miesten kanssa. Viikonloppuna, kun Verity oli ollut poissa, Nina oli vihdoin antanut Gervaiselle kenkää, mutta myöhään sunnuntai-iltana Gervaise olikin ilmestynyt tallipihalle ja kiljunut heidän ikkunoidensa alla, että hän tappaisi itsensä, jos Nina ei ottaisi häntä takaisin.
”Voisiko hän mitenkään tappaa itsensä äänettömästi?” Verity oli kysynyt.
”Voi Very, sinä et nyt yhtään ymmärrä”, Nina oli vastannut murheellisesti. ”Elämä olisi tyhjää ilman intohimoa.” 

perjantai 9. helmikuuta 2024

Paula Hotti: Murha Ylämaalla


Paula Hotti: Murha Ylämaalla
Otava, 2024
Lukija: Anni Tani
Kesto: 9 h 52 min


Hääkuvaaja Amy oli työkeikalla Skotlannin suosituimmassa linnassa löytäessään seinälle ripustetun ruumiin. Apulainen Matt kopsahti pyörtyneenä lattialle ja löi päänsä kaatuessaan.

Carlos Carrera, rikosylikonstaapeli Edinburghista, oli lomaillut tässä samassa tietyssä hotellissa ensimmäisen kerran jo parikymmentä vuotta sitten ja palannut nuorikkonsa kanssa vuosittain. Heidän erostaan oli jo aikaa, mutta Carlos palasi saarelle mielellään itsekseen. Hänet tunnettiin, hänen työtään ja taitojaan arvostettiin, ja kuten hän arvasikin, hänen osaamistaan kaivattiin murhatutkimuksen käynnistämiseen. 

Hotellin omistajat Lady ja Lordi McMurray olivat muuttaneet rapistumassa olleen maalaiskartanon bed & breakfastiksi,  ja heidän tyttärensä Rosa sittemmin tyylikkääksi hotelliksi ravintoloineen. Vielä suurempi vetonaula oli ehkä Lady itse, sillä hänen punomansa murhatarinat olivat tehneet hänestä suositun rikoskirjailijan.
Rosa ja hänen miehensä Oliver olivat tutustuneet yliopistolla. Käytyään ensimmäisen kerran saarella Oliver oli rakastunut ei vain Rosaan, vaan koko seutuun. Mentyään naimisiin he olivat alkaneet johtaa hotellia ensin Rosan vanhempien rinnalla, sitten kaksin kohti uutta, menestyksekkäämpää tulevaisuutta, mutta hotellin omistivat edelleen Rosan vanhemmat mikä asetti tiettyjä rajoituksia.

Amyn kämppis, Ylämaalla asumisesta haaveillut suomalainen Halla, oli kokkina hotellin ravintolassa. Hän tapaili nuorta paikallista komistusta, Kieran O'Callahania, joka on uraansa aloitteleva poliisi.

Barbara ja Benjamin Hutton lomailivat iäkkään isänsä Timothyn kanssa hotelliin kuuluvassa järvenrantamökissä. 
Samana päivänä kun linnasta löytyi ruumis, oli Timothy lähtenyt vaellusreitille kahden bordercolliensa kanssa. Koirat palasivat myöhemmin hotellille ilman isäntäänsä, mikä herätti välittömän huolen, mitä nyt Barbara ja Benjamin tuntuivat suhtautuvan isän katoamiseen yllättävänkin huolettomasti...

Ylämaalla murhia tapahtui harvoin, saati näin brutaaleja. Ruumiin pää oli leikattu irti ja ruumis nostettu seinällä olevan peuranpään jatkeeksi, kuin se olisi käänteinen kentauri. Takkaan oli sytytetty tuli, joka oli alkanut sulattaa pakastimessa säilytettyä ruumista. 
Mikä oudointa, ruumiin esille ripustamisen tapa oli täysin kopioitu Ladyn kirjoittaman rikosromaanin juonesta.

Murha Ylämaalla aloittaa uuden dekkarisarjan, joka on nimetty Hallan mukaan. En ymmärtänyt miksi.
Heti alussa esiteltiin melko hurja määrä henkilöitä nopeaan tahtiin tiputellen, mikä teki kuuntelun aloituksesta haastavaa. Kuka tämä henkilö olikaan, mikä näiden suhde oli ja niin edelleen. Juonellisesti alku oli melko lupaava, mutta ihmissuhdemättöä oli aika tavalla dekkariksi, jopa minun makuuni, ja minähän odotan että sitä on. Lopussa kaikki tarjoiltiin kovin valmiiksi pureskeltuna, eli kaikki selitettiin puhki. Come on, lukijat eivät ole niin tyhmiä etteivätkö mitään oivalla, lisäksi dekkareista pitävillä on taipumusta nauttia siitä kun saa itse hoksata jotain.

Miksi sitten sarja on nimetty juuri Hallan mukaan? Nainen oli niin vähän mukana tapahtumissa, että hädin tuskin muistin tämän olemassaoloa, ennen kuin aika lopussa. Carlosin nimikkosarjahan tämä olisi aivan selkeästi, mutta kun ei ole, niin tarkoittaako se sitä, ettei Carlos ole mukana seuraavissa osissa?

Lukija sai minut huokailemaan. Hän äänsi Oliverin välillä kuten Oliver, välillä Olivar, ja McMurrayt olivat "mäkmörit" kovin paksulla suomalaisella ööllä ja ärrällä mikä sattui omaan korvaani. Myöskin "kysy Amylta" oli "eimilta" eikä "eimiltä" mikä kuulostaa sekin hassulta. Meillä olisi ääntämisen puolesta hyvin samanlainen nimi Eini, eikä sitäkään äännetä Einilta. Näin vähän aikaa sitten Helmet-haasteen keskusteluryhmässä kommentin, jossa kirjoittaja ihmetteli miten te kestätte kuunnella mitään käännöskirjallisuutta äänikirjoina, kun nimet ja paikat äännetään niin päin mäntyä, ja siksi hän ei kestä äänikirjoja. Mikä muuten on tämä juttu, että suomalaiset kirjailijat ovat alkaneet sijoittaa kirjojaan Suomen ulkopuolelle? Ymmärrän kyllä muualla asuvat, kuten Vera Valan tai Satu Rämön. Kuka ulkomaalainen kirjoittaisi vastaavasti Suomesta, ja niin että faktat on kunnolla tarkastettu, Nimim. En koskaan unohda sitä brittiläistä joulukirjaa, jonka suomalainen miespäähenkilö, mielenkiintoisesti nimetty Stellan Virtaseksi, puhui englantia kuulostaen lähinnä hengästyneeltä italialaiselta. Lukija olisi voinut kuunnella ensin muutaman kunnon rallienglantivideon up in the ass of Timo. Sori, oli pakko! (Ja jos nuorisolaiset ei tiedä, niin esim YouTubesta löytyy ihan tuolla haulla!)