Lisa Wingate: Kadonneiden rakkaiden kirja

 

Lisa Wingate: Kadonneiden rakkaiden kirja

Sitruuna kustannus, 2023

Lukija: Hannamaija Nikander

Kesto: 13 h 14 min

1875, Louisiana

Monet vapautetut orjat jatkoivat käytännössä samaa työtä vuokratilallisina, niillä samoilla plantaaseilla, joilla olivat olleet orjina. He maksoivat joka sadosta kolme neljäsosaa vuokraa isännilleen, ja saivat peltotilkut omikseen jos pystyivät hoitamaan niitä kymmenen vuoden ajan. 

Hannie oli yksi tällainen vapautettu orja, nyt kahdeksantoista ja joutunut eroon äidistään ja sisaruksistaan kuusivuotiaana. Heidät oli silloin varastettu plantaasilta ja myyty kuka minnekin, eikä Hanniella ollut mitään keinoa löytää heitä päästyään itse takaisin alkuperäiselle omistajalleen.

Hannien tehtävänä oli usein lapsena ollut katsoa omistajansa ärsyttävän Lavinia-tyttären perään. Tästä oli kasvanut etuoikeutettu, hemmoteltu nainen. 

Yhtenä iltana plantaasille ilmestyi nuori kreolinainen, ja Hannielle selviää tämän olevan isännän ja tämän kreolirakastajattaren tytär. Sattumien myötä he kaikki kolme päätyvät matkalle kohti Teksasia, etsimään kadonnutta isäänsä. Matkalla he osuvat kirkkoon, jonka seinille on kiinnitetty lehtien ilmoituksia. Lukutaidoton Hannie, joka ei ole siihen mennessä edes käsittänyt miksi hänelle olisi hyötyä kirjainten ymmärtämisestä, näkee yllättävän toivon tavoittaa omat rakkaat ihmisensä ilmoituksista, joista naiset ryhtyvät keräämään kirjaa. 

1987, Louisiana 

Vastavalmistuneen englannin kielen ja kirjallisuuden opettajan Benedetta Silvan oli sitouduttava työskentelemään viisi vuotta opettajana huonotasoisessa koulussa saadakseen liittovaltion opintolainansa anteeksi. Koulu olikin jotain aivan muuta, kuin mihin hän oli tottunut tehdessään opetusharjoittelunsa huipputason lukiossa. Parempien perheiden lapset opiskelevat pikkukaupungin yksityiskoulussa, ongelmanuoret erityiskoulussa, ja siihen väliin jäävät ovat nyt hänen oppilaitaan: 39 ysiluokkalaista joista valtaosa tummaihoisia, eikä heistä ketään aidosti kiinnosta kirjallisuus mitä hän yrittää heille opettaa. Benedetta käyttää mielikuvitustaan saadakseen nuoriin kontaktin, mutta on toinen asia miten paljon vapauksia yhteisö opettajalle sallii. 

Mistä sitä taas aloittaisi... No ihan ensinnäkin muutamat suomentajan sanavalinnat pitkin kirjaa oudoksuttivat, eniten se että orjatyttö kutsui äitiään äiskäksi. Eikö esimerkiksi mami tai mamma olisi ollut vähemmän erilainen ja sopivasti vanhanaikainen? Ei äiskä istuisi mitenkään 1800-luvun Suomessakaan tapahtuvalle kirjalle, se on ihan liian moderni äidin nimitys. Toinen hassu valinta oli nykyhetken koiran nimi Aurinkoinen. Oletan että se on ollut alunperin Sunny, mutta mielestäni jokin vastaavan tyyppinen mutta oikeasti koiran kutsumanimeksi taipuva nimi olisi ollut parempi valinta. 

Olin nähnyt Goodreadsin kommenteista, että kirja lähtee liikkeelle kovin hitaasti, mutta silti tapahtumien kehittymisen hitaus ja pohjustuksen runsaus yllätti, kun kyseessä on kuitenkin juonivetoinen romaani, joka tosin pyrkii maalailemaan tunnelmia molemmilla aikakausilla. Puolivälissä aloin huokailla koska tässä alkaa tapahtua. Onko liikaa spoilattu, toivottavasti ei, mutta sanon siksi että itseäni ärsytti, että takakansitekstissä kerrotaan päähenkilöiden "lähtevän vaaralliselle matkalle kohti Teksasia", ja kuitenkin sinne suunnataan vasta vähän puolenvälin jälkeen. Ihan oikeasti. 

Kirjassa on toki paljon hyvää ja se on esimerkiksi Goodreadsissä saanut tällä hetkellä arvosanaksi 4,16 ja arvioita on lähes 97000. On siis todennäköisempää että rakastat tätä kirjaa, jolle itse annoin kolme tähteä.

Minua itseäni harmitti todella paljon, että meinasin pitkästyä kuuntelemaan kirjaa jossa on näin tärkeä esille nostettu aihe, kuin orjien tunteeton kohtelu. 

Toki jokaisen luvun alussa ollut aito katoamisilmoitus kosketti, mutta niistä tuli myös mieleen paljon uudemmat ja tutummat, eli amerikkalaisten maitopurkeissa ja sittemmin netissä julkaistut etsintäilmoitukset kadonneista (tai karanneista ja toisen vanhemman sieppaamista) lapsista ja nuorista. Olin niin järkyttynyt kun ensimmäisen kerran näin kuvia sellaisista purkki-ilmoituksista, varmaan joskus 1990-luvun alussa, niistä tajusi (aikaan ennen nettiä) hyvin konkreettisesti miten erilaisissa maailmoissa me elämme. Mieleen tulee toisaalta myös lapsuuteni aikaiset radiossa luetut ilmoitukset joissa pyydetään tiettyä henkilöä joka on "matkalla jossain päin Suomea" ottamaan yhteyttä, ja vanhat lehti-ilmoitukset, tyyliin ilmoitan ottavani eron miehestäni Aukustista joka lähti Amerikkaan 1920, ellei hän vuoden sisällä palaa kotiin. Eli onhan meilläkin kadonneista ilmoiteltu, joskin eri taustoilla. 

Sally Salminen: Katrina

 Sally Salminen: Katrina

 Äänikirja: Teos 2020

Lukija: Elisa Salo

Kesto: 17 h 17 min

Pohjanmaalle seilannut merimies Johan kerskui hienolla talollaan, viljapelloillaan ja omenatarhallaan; heillä Ahvenanmaalla oli omenia niin punaisia, keltaisia, vihreitä kuin sinisiä. Katrina epäili oliko sinisiä omenia olemassakaan, mutta Johan hurmasi hänet siinä missä Katrinan siskot ja vanhemmatkin. Muutamassa päivässä, ilman pitoja ja kapioita (mikä äitiä kyllä harmitti) piti tilallisen tyttären Katrinan lähteä vihittynä vaimona kohti Ahvenanmaata, kun Johanin laiva oli taas lähdössä. 

Katrina vain tuijotti tuijottamistaan. Hänen edessään oli matala koju, maalaamaton ja vuoraamaton, vino ja vääränurkkainen, kattopäreet tuulen repimät. Se oli laakealla kalliolla, eikä siellä ollut hitustakaan vihreää paitsi joitakuita nokkosia, jotka olivat juurtuneet matalien rappujen ympärillä oleviin roskiin ja joita tunki näkyviin jopa portaiden lahojen lautojen välistä.

Navettaa tai liiteriä ei näkynyt, mutta käymälä, yhtä harmaa ja vino kuin isompi kojukin, oli pihalla, ja sen ovi roikkui vinksallaan yhden saranan varassa.

Katrinan katse kääntyi takaisin taloon. Siinä oli kaksi pientä ikkunaa, joissa oli vanhat, vihertävät lasit. Yksi ruutu oli rikki, ja reikään oli topattu räsyjä. Rotat olivat nakertaneet oven alalaitaan ison reiän. Nuori nainen seisoi mykistyneenä, kuin salaman lyömänä, mutta lopulta hän palasi tolalleen ja kääntyi mieheen päin. Mittaillen Johania kylmin silmin ja osoittaen taloa hän sanoi ivallisesti: ”Jassoo, tämä on sinun iso valkoinen talosi parvekkeineen”– ja vilkaisten kallioita ja nokkosia lisäsi: ”Ja sinun maatilasi – ja sinun omenapuusi.”

Mutta mies ei ollut moksiskaan. Hän kohotti kulmakarvojaan hyvin hämmästyneenä. ”Iso valkoinen taloni?” Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat. ”Ohoo, jahaa, ha, ha, ha, et kai sinä oikeasti uskonut, mitä minä juttusin?”

Siitä alkoi Katrinan uusi elämä. Johan lähti saman tien merille, palaisi ehkä syksyllä, toivottavasti ainakin jouluksi. Katrinan odotettiin menevän seuraavana aamuna peltotöihin eräälle kylän kapteeneista. Häntä pidettiin ulkopuolisena, hänen pohjalaiselle murteelleen naurettiin ja niin naurettiin hänen suurisuiseksi tiedetylle miehelleenkin. Mutta lähtisikö hän takaisin Pohjanmaalle isänsä taloon jossa naapurit nauraisivat taas, vain eri syystä. Onnekseen hän oli vielä nuori ja vahva, ja murtumaton. Hän rakentaisi itse itselleen uuden elämän.

Olin vain viikko pari aiemmin kuunnellut Ulla-Lena Lundbergin Leon, joka sijoittui niin ikään Ahvenanmaalle sen laivanrakennus- ja purjehdusaikoihin päättyen vuosikymmeniin ilmeisesti vähän ennen kuin Katrina alkaa. Suurin ero Leoon oli kuitenkin se, että siinä missä Leo kertoi nuoren pojan lähes uskomattoman ryysyistä rikkauksiin tarinan, piti Salminen päähenkilönsä ikeen alla.  

Minun oli hieman vaikeaa hahmottaa mihin kohtaan 1800-lukua Katrinan alku tarkalleen ottaen sijoittuu, koska kirjasta puuttuivat kaikki maailman tapahtumat mistä saada aikaraameja, kunnes aivan lopussa tuli suursota. Ensimmäinen maailmansota on minulla huomattavasti toisen tapahtumia huonommin hallussa, koska olen lukenut siitä paljon vähemmän. Minulla ei ollut myöskään minkäänlaista käsitystä siitä millaisia toimia se on Ahvenanmaalla tarkoittanut, joten näitäkin tietoja tuli kirjan innoittamana prepattua. 

Katrinalla oli kyllä vähintäänkin mielenkiintoinen ajatusmaailma. Hän kieltäytyi esimerkiksi ottamasta vastaan kyläläisten keräämää rahaa lehmää varten, vaikka hänen lapsensa näkivät samaan aikaan nälkää, ja kyläläiset sanoivatkin, että vaikket itsesi, niin ota lastesi tähden. En alkuunkaan ymmärrä tuollaista tyhmänylpeyttä jossa muut ihmiset ja vieläpä lapset, joilla ei ole muita vaihtoehtoja eikä muita elättäjiä, joutuvat kärsimään äitinsä itseriittoisen luonteen takia. Jos hänellä ei olisi ollut näitä elätettäviä, niin ok, niskavuorelaistyyppinen kuuluisa suomalainen sisu kuuluisi luontevammin ajankuvaan. 

Mutta. Vain vähän myöhemmin Katrina oli kuitenkin katkera siitä, miten kuollut lapsi sai osakseen enemmän myötätuntoa kuin elävä lapsi. Ja näin sanoo nainen, joka kieltäytyi suomasta jokapäiväistä, ravitsevaa maitotilkkaa lapsilleen? 

Tiedän kyllä, että saatiin tulla paljon lähemmäs nykypäivää ennen kuin erilaisten avustusten vastaanottaminen tuli sosiaalisesti hyväksytyksi. Nykyään ei tunneta ylpeyttä mistä syystä olla ottamatta vastaan vaikkapa asumistukea, lapsilisää tai kotihoidontukea, jotka olisivat olleet Katrinalle kauhistus, rahaa tai siihen verrattavaa kun saattoi ottaa vastaan vain tehdystä työstä. Toisaalta palkka fyysisesti rankasta työstä kuvattiin usein riistoksi joka piti köyhät köyhinä; monen päivän rupeamasta joka täytti vallasväen aitat talveksi Katrina, joka teki töitä lähes siinä missä mieskin, sai ylläpidon ja joitain ruokatarpeita, kuten viljaa tai oman perunavaon tilallisen pellolle.

Missään vaiheessa Katrina ei tuntunut oikein ymmärtävän sitäkään, että saadakseen ystäviä tai edes hyväksyntää uutena ihmisenä seudulla, jossa piirit ovat pienet, aikaan jolloin sukupolvi toisensa jälkeen eli samalla pläntillä ja sukuun naitiin juuri ja juuri naapurikylästä, hänen pitäisi itsensäkin vähän yrittää, eikä nakella niskojaan. Vaikka Katrina sai osakseen niin paljon surua ja kärsimystä monella eri tavalla ja eri tahoilta, en silti oikein pitänyt hänestä juurikin tuon koppavan luonteen takia. Katrina halusi itse sanella tarkoin, millä tavalla ystävällisiä hänelle saatiin olla, ja koko aikanaan hän onnistuikin saamaan vain yhden ystävän. 

Johanistakaan en voi sanoa varsinaisesti pitäneeni, mutta miehen puolustukseksi on sanottava, että hän oli luultavasti vain melko yksinkertainen, ja valinnut tai oppinut valitsemaan itselleen muiden naurattajan ja passiivisen naurettavana olemisen roolin, jolloin häneen suhtauduttiin kuitenkin perimmältään yhteisöön hyväksyen, vaikka saikin paikan pilkan kohteena. Mielestäni tätä tukee miehen lapsenomainen käytös, kun aikuinen mies tuohon maailman aikaan ostaa mieluummin karamelleja kuin viinaa ja tupakkaa, ja osoittaa ymmärtämättömyyttä tuomalla pienille lapsilleen meriltä kalliita leluja, eikä mitään hyödyllistä kuten kenkäparin tai kangasta vaatteisiin. Mutta hän ei tehnyt sitä ilkeyttään eikä juonitellen. Tämän takia minun oli helpompi tuntea myötätuntoa Johania kohtaan, kuin Katrinaa.

Ja vaikka Johan sai Katrinan mukaansa Ahvenanmaalle valheella, ei hän ainoa ollut joka valehteli, ja minä näin tosiaan Johanin enemmän luikurinlaskijana kuin tarkoituksenhakuisena valehtelijana. Mutta valheen jäljet näkyivät siellä täällä muidenkin taholta, niin että seuraukset olivat monesti suhteettoman isoja. Enempiä spoilaamatta, kirjan lukeneet tietävät mihin viittaan esimerkiksi koiran kohtalolla ja mitä siitä seurasi. 

Kirjaa kuunnellessa minusta tuntui aika harvoin siltä, että se olisi erityisen vanha, sen vanhempi kuin vaikka Lundbergin Leokaan. Tässä on varmasti oma merkityksensä Juha Hurmeen uudella suomennoksella. Mies teki sillä hyvän työn, sillä Katrina sai aivan uutta nostetta. Miten moni oli esimerkiksi 2000-luvulla lukenut kirjaa, tai edes muisti sen olemassaoloa, ennen tuota uutta suomennosta. Ei se ainakaan nauttinut suositun klassikon asemasta, vaikka kyseessä on kirja, jolla Salminen voitti ruotsalaisen kustantamon kirjoituskilpailun ja joka oli maailmalla tunnettu ja suosittu. Kirjasta tehtiin Ruotsissa elokuva, ja Salmiselle ehdotettiin useampana vuonna Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Meille Salminen ei kuitenkaan ollut mieluisa vaihtoehto, ja niin Sillanpää sai palkinnon.

Syy siihen, miksi Katrina luureihini päätyi on myös isolta osin Hurmeen syytä (tai ansiota), sillä halusin löytää pirkanmaalaisen suomentajan Pohjoisen lukuhaasteen kohtaan 20. Paikallisen tekijän (kirjailija, suomentaja tai kuvittaja) teos, ettei menisi taas sillä helpoimmalla eli kirjan on kirjoittanut joku täältä. 

Elina Backman: Kun jäljet katoavat

Elina Backman: Kun jäljet katoavat

Otava, 2021

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 14 h 26 min

Saana oli viettänyt kesän tätinsä luona Hartolassa ja siinä ohessa tutkinut vanhaa, selvittämättä jäänyttä kuolemantapausta. Kaikista eniten hän haluaisi olla true crime -toimittaja, ja nyt hänellä olisi materiaalia omaan podcastiin. 

Ystävät olivat järjestäneet hänelle treffit KRP:n tutkijan Janin kanssa, ja yllättävää kyllä, heidän välillään oli ollut kipinää. He olivat juuri olleet lomamatkalla Portugalissa, ja nyt kesän kohta vaihtuessa syksyksi he palaisivat arkeen.

Saanan kohdalla se tarkoitti työpaikan etsimistä, ja hän saikin osa-aikaisen työn viestintäpuolelta.

Jania odotti töissä uusi esihenkilö, Johanna eli "Jone vaan". Tällä oli hänelle heti uusi case, sillä Vanhankaupungin luonnonsuojelualueelta oli löytynyt nuoren miehen ruumis, jossa ei ollut mitään veriteon jälkiä, mutta kuolema ei tuntunut luonnolliselta. Heidi Nurmi Helsingin murharyhmästä, jonka kanssa Jan oli juuri ratkaissut Suomenlinnan murhatapauksen, oli ollut yhteydessä ja pyytänyt Janin tukea. 

Jan katsoo metsään pystytettyä telttakatosta. Kaksi haalariasuista teknistä tutkijaa haravoi löytöpaikan ympäristöstä edelleen mahdollisia jälkiä. Kävellessään kohti maassa kyyristeleviä tutkijoita Jan miettii omaa pakonomaista tarvettaan olla paikan päällä, kentällä. Kyseessä ei ole valinta, vaan kutsumus. Ainut tapa, jolla hän kokee saavansa otteen juonesta. Syistä julmuuksien takana. Harva asia on käytännössä vain sitä, miten se on paperilla ilmaistu. Kartta on eri kuin maasto. Jan aavistaa jo, miten tapauksen yksityiskohdat alkaisivat pian pyöriä alitajunnassa. Alkuun ne saattaisivat päätyä jopa osaksi unia. Samalla ne jäisivät muistiin ja pian pienetkin yksityiskohdat eläisivät omaa elämäänsä hänen päänsä sisällä. Vähitellen tiedonpalaset pyrkisivät järjestäytymään loogisiksi ketjuiksi, ja ketjut johdattelisivat Janin ajatukset kohti ratkaisua. Aivojen selittämätön tietojenkäsittely toimii jopa ilman, että Jan tekee tietoisesti mitään. Pitää vain kuunnella ja luottaa vaistoon. Mutta vaisto ei herää pelkästään toimistossa raportteja lukemalla. Siksi hän tarvitsee käyttöönsä kaikki saatavilla olevat ärsykkeet. Hajut, maut, tuoksut ja värit. Rikospaikan tunnelman. Pienet asiat, joita ei aluksi meinaa edes nähdä.

Ruumis osoittautui vain 25-vuotiaaksi, Metropoliassa elokuva- ja tv-linjalla opiskelevaksi Johannes Järviseksi. Pian selviää, että poika on myynyt huumeita tor-verkossa. Kohta tämän jälkeen toinen samassa koulussa opiskeleva nuorimies katoaa jäljettömiin, ja Saana puolestaan kytkeytyy tähän niin, että kadonneen pojan isoveli on Saanan uusi työkaveri. Saana haluaa auttaa miestä löytämään pikkuveljensä ja yhdessä he ryhtyvät selvittämään johtolankoja, jotka vievät heidät samoille seuduille, mistä Johanneksen ruumis oli löytynyt. 

Kolmantena tarinalinjana Saanan ystävän Veeran mies Kaj, joka tekee KRP:lle profilointitoimeksiannot ja pitää lisäksi omaa vastaanottoa, ottaa uudeksi asiakkaaksi nuoren naisen, joka kertoo kärsineensä jo vuosia unettomuudesta.

Äidin mielestä tapailen liian vaarallista miestä, tyttö sanoo. Kaj melkein säpsähtää hiljaisuuden rikkovaa kaunista, pehmeää ääntä. Suuret, bambimaiset silmät hallitsevat siroja kasvoja.

– Entä omasta mielestäsi? Kaj kysyy rauhallisesti ja katsoo tyttöä mahdollisimman ystävällisesti. Hän ei halua painostaa tai säikäyttää tätä. Hän antaisi tytön edetä omassa tahdissaan.

Tyttö kohauttaa harteitaan ja kiskoo nahkatakin hihoista pilkistävän ohuen villapaitansa hihoja pidemmiksi. Kämmenet syvällä hihoissa tyttö nostaa oikean kätensä ja pyyhkäisee silmille valahtaneen mustan hiussuortuvan takaisin korvan taakse. Sitten hän vain kohauttaa harteitaan.

– Mieluummin kertoisin ensin hänestä, tyttö sanoo ja Kaj katsoo häntä mietteliäänä. Pattitilanne. Tyttö vaikenee taas ja Kaj katsoo vaivihkaa kelloa. He ovat vasta pääsemässä alkuun, mutta samaan aikaan 45 minuutin istunto olisi pian jo päättymässä.

Olin kirjoittanut ensimmäisestä osasta, että kaipasin tiivistystä. Kakkonen on 2,5 tuntia aloitusta lyhyempi ja se tuntui hyvältä, sillä johtuuko siitä vai muuten koukuttavasta juonesta, mutta nyt ei tunnelma päässyt missään kohtaa notkahtamaan.

Olen mielissäni siitä, että aloin tätä sarjaa kuunnella pitkästä aloitusosasta huolimatta, sillä pidän tällaisista monimutkaisista juonikuvioista, kunhan vaan saan pidettyä henkilögallerian hallussa, eikä tässä ollut liikaa väkeä. Pääparin suhteen olisin ehkä toivonut etenevän toisella tavalla, mutta ehkä kolmas kirja suuntaa sinnepäin mitä toivoin jo tässä. 

Ulla-Lena Lundberg: Leo

Ulla-Lena Lundberg: Leo

#1 Merenkulkijat

Lukukirja: 1989

Äänikirja: Gummerus, 2022

Suomennos: Leena Vallisaari

Lukija: Jukka Pitkänen

Kesto: 12 h 15 min

Ahvenanmaa, 1838-

Kun 14-vuotias Erik Petter perii isänsä velkaisen tilan, on poika isojen kysymysten äärellä. Miten voi saada tuloja tilasta, josta on velkakirjojen takia myyty hevoset, karja ja kaikki työvälineetkin, eikä velka ole edes sillä kuitattu? Hän myy kaiken mitä voi, kellonvitjoja ja posliinilautasia myöten, ottaa isänsä velat itselleen ja aloittaa tyhjästä. 

Mutta hän on sinnikäs poika. Tukholman kauppa oli tyrehtynyt 1828, kun ruotsalaiset olivat asettaneet uudet tullit, jotka nielivät puolet tienesteistä. Kun Erik Petter kaivoi ylös merenpohjasta isänsä uponneen laivan ja suuntasi ensimmäisen kerran Tukholmaan, hänelle naurettiin. 

Erik Petter antaa heidän nauraa. – Kannattavuutta ei voi arvioida, ennen kuin on käynyt katsomassa, hän sanoo kuin neljä kertaa vanhempi mies. Ja helluntain jälkeen, ripille päästyään, hän lähtee ensimmäiselle Tukholman-matkalleen. Pikkupojat ovat lastanneet polttopuuta, kunnes itkevät kiukusta, ja äiti ja sisko kirnunneet ja tehneet juustoja. Yhtäkään osakasta hän ei saa matkaansa, joten hän sopii, että eno lähtee mukaan neuvoja antamaan ja navigoimaan.

He purjehtivat Tukholmaan ja palaavat sievoiset rahat mukanaan. Eno kuvailee matkaa valitellen kovasti omaa kohtaloaan, mutta muistaa kertoa senkin, ettei kukaan saanut Tukholmassa parempaa hintaa kuin Erik Petter.

– Hän oli kylmä kuin käärme, eno kertoo. – ”Hyvällä tavaralla on hintaa”, hän sanoo kaksikymmentäviisi kertaa, ja kaksikymmentäviisi kertaa asiakkaat menevät matkoihinsa ostamatta mitään. ”Poika, sinä olet hullu”, minä sanon. ”Joudut purjehtimaan takaisin kotiin koko lastin kanssa, ellet rupea laskemaan hintaa.”

– Erik Petter ei puhu mitään. Se hänessä on kamalaa, että hän vain nipistää huulensa yhteen eikä sano mitään. ”Odotetaan”, hän saa sentään sanotuksi, ja sitten: ”Mene sinä kaupungille äläkä seisoksi täällä pelottamassa asiakkaita pois.”

– Onko laitaa puhua enolle tuolla tavalla? Minä tietysti loukkaannun ja lähden. Viivyn korkeintaan tunnin, ja takaisin tullessani Erik Petter on juuri kauppaamassa koko halkolastia lakeijalle, joka on niin hieno ja ylhäinen, ettei hänen herransa voi olla hienompi. Vielä majesteetillisempi vain on Erik Petter, joka seisoo ja käyttäytyy kuin kuninkaanpoika. Hän ei laisinkaan ilahdu minun näkemisestäni. ”Menehän auttamaan”, hän sanoo kuin rengille ikään. Hän ei kaiketi halua minun kuulevan, miten hän puhuu lakeijalle, mutta kuulen kyllä, että hän puhuu kuin rovasti. Rahat hän ottaa vastaan, niin kuin hänellä olisi kotona talo sitä tavaraa täynnä.

Erik Petter kaataa puut, sahaa ja ryhtyy rakentamaan Lemlandin ensimmäistä, pullearunkoista kuunaria. Vähän päälle kaksikymmenvuotiaana hän on jo menestynyt kippari ja laivanvarustaja. Maatila on edelleen pieni, lehmiä vain viisi, mutta ei hän olekaan erityisemmin kiinnostunut maataloudesta. Erik Petter vainuaa mitä milloinkin kannattaa tehdä, ja menestyy.

Minäkertoja, muutaman vuoden Erik Petteriä vanhempi Leander, on Eskilsin, kylän toisen merkittävän tilan poika, muttei valitettavasti niiden kahden vanhimman joukossa jotka perivät tilat viljeltävikseen. Niinpä hän oli kymmenvuotiaana jäänyt Eskilsiin veljensä Carl Gustafin työmieheksi. Kylän kahden mahtitilan yhteistyö syntyy siitä, kun Carl Gustafin poika, niin ikään Carl Gustaf, nai Erik Petterin tyttären Kristinan, ja sukupolvien ketju jatkuu ja jatkuu. Niin jatkuu myös laivanrakennus Ahvenanmaalla ja miehistä tulee merikapteeneita ja osasta myös laivanvarustajia. Kun elää saarella, pyörii elämä aina jollain tavalla merestä.

Lumparsundin rantaan vievällä tiellä kuljetaan maalaiselämästä merielämään. Vanha kansa tietää, että ihminen on haavoittuvimmillaan juuri siirtyessään tällä tavalla elämästä toiseen. Siksi hän ajatteleekin nyt niin lapsellisesti kuin joutuisi opettelemaan uudestaan kaiken tietämisen arvoisen. Ehkä vuodenaikakin vaikuttaa tunnelmaan. Kaikki on alulla. Maa on ollut sula pari viikkoa, ja koivuihin on puhkeamassa lehdet. Ojissa kukkivat leskenlehdet, eikä kestä kauan, ennen kuin valkovuokot aukeavat. Kun tulemme Lumparsundissa oleville Eskilsin hakamaille, Carl Gustaf huokaa taas ja sanoo, ettei ole sitten poikavuosiensa nähnyt kevätesikon kukkivan.

Nyt hänellä on surumielinen ilme, jonka muistan vanhastaan. Carl Gustafin elämän tuhansien ailahtelujen joukosta erotan suuren muutoksen. Ennen hän suri sitä, että joutui tulemaan kotiin. Nyt hän suree, koska joutuu lähtemään. Hän, joka äsken oli niin lapsellinen, tuntuu yhdellä iskulla tulleen paljon vanhemmaksi. Nuoret haluavat ulos ja pois. Kun maamiehellä on vaimo ja lapsi, hänen paikkansa on kotitilalla. Mutta tilojen toimeentulo on merenkulun varassa, ja ahvenanmaalaiset isännät purjehtivat pitkälle keski-ikään. Ja sellaista on merielämä, että se pyyhkii mielestä maaelämän muiston. Vieraissa paikoissa merimies tulee epävarmaksi heti, kun joutuu kaupungilla sellaiseen paikkaan, josta satama ei näy. Hän joutuu merkillisen kiireen valtaan ikään kuin pelkäisi, että laiva hänen poissaollessaan saattaa ajelehtia merelle, niin että hän jää rannalle. Sellaisia tarinoita kuulee kerrottavan suuremmilta vesiltä, muttei meiltä. Ja sittenkin merimies on peloissaan, ellei näe paattia, miten sitä vesillä oltaessa lienee kironnutkin.

Minulle tuli kirjan alusta mieleeni Elizabeth Gilbertin Tämä kokonainen maailmani, sillä Erik Petter oli yhtä sinnikäs ja määrätietoinen kuin Alma Whittakerin isä oli aloittaessaan tyhjästä (vaikkei sentään varas kuten Henry Whittaker), ja molemmista tuli menestyneitä liikemiehiä. 

Täytyy sanoa että ihailin Erik Petteriä joka todella laittoi selkänahkansa likoon puurtaessaan ja toteuttaessaan visioitaan. Tarina oli koukuttava ja olisin voinut kuunnella sitä reilusti pidempään. Kuuntelin pian tämän jälkeen Sally Salmisen Katrinan, jonka kesto on äänikirjana yli 17 tuntia, ja jälkikäteen ajatellen olisin vaihtanut näiden kahden mitat keskenään. Onneksi Lundbergin kirjalle on jatkoa, ja silloin pääosaan nousee Eskilsin Leonard, joka on tämän kirjan loppupuolella lapsi. Jukka Pitkänen lukijana sopi kirjan tunnelmaan erinomaisesti ja lukee toisenkin osan. Kolmannessa harpataan ilmeisesti ajassa reilummin eteenpäin koska kuvaus kuulostaa enemmän nykyhetkeltä, ja lukijaksi vaihtuu Laura Malmivaara, sillä päähenkilö on nainen. Pidän kovasti hänenkin äänestään ja lukutyylistään. 

Tytti Parras: Rakkaat

 Tytti Parras: Rakkaat

Äänikirja: Saga 2022, lukukirja 1970

Lukija: Anna Kiuttu

Kesto: 5 h 47 min

Nuori nainen etsii omaa polkuaan ja hakee elämänkokemuksia. Hänellä on ystäväpariskunta Tarja ja Santtu, joilla on kaksi pientä lasta ja kolmas tulossa maailmaan hetkellä millä hyvänsä. Hänellä on myös seksisuhde Santun kanssa, eikä Tarjalla ole mitään sitä vastaan. Naisella on suhde myös Esaan, joka on naimisissa Railin kanssa ja heilläkin on lapsi. Eletään 1960-luvun vapauden aikaa.

Nainen oli asunut vuoden verran Tarjan ja Santun kanssa, kunnes Esa oli vuokrannut hänelle oman asunnon, sillä Esa ei ollut pitänyt hänen asumisjärjestelyistään. Myös naisen äiti tietää mitä on meneillään, ja tekee hyvin tiettäväksi mitä mieltä on näistä kuvioista, onhan naisen isäkin lähtenyt toisen matkaan. Nainen ei anna äidin vanhanaikaisina pitämilleen mielipiteille paljonkaan arvoa.

– Jaa.

– Ei se ole mikään jaa jos vieraat ihmiset joutuvat siitä kärsimään. Sinä et ole ikinä ottanut muita ihmisiä huomioon. Ajattele nyt näitäkin, nehän ovat naimisissa, yritätkö sinä tuhota niitten perhettä.

Hän huomasi itsekin mitä puhui, mutta jatkoi siitä huolimatta:

– Haluatko sinä olla toinen Mailis?

– Mitä isälle kuuluu? minä kysyin.

Hän vilkaisi nopeasti minuun, valmiina vastaamaan samalla mitalla, mutta kun näki etten vinoillut, tyytyi sanomaan ettei ollut puhunut isän kanssa pitkään aikaan.

– Mikset?

– Pitäisi sinun ymmärtää.

Ajattelin näitä viittä vuotta joina minä olin selvinnyt murrosiästäni, hän vaihdevuosistaan, isä muuttanut kotoa ja mennyt uusiin naimisiin ja minä aloittanut itsenäistymiseni. Nyt kun meillä kolmella olisi ollut edellytykset selvitä yhdessä, oli jo liian myöhäistä. Isä Oulussa, hän täällä ja minä Tampereella toteuttamassa jotain pakkomiellettä hellyydestä ja turvallisuudesta, irtoamassa, sekoamassa, kiintymässä kahteen mieheen, lapseen ja naiseen jolla ei ollut mitään sitä vastaan että makasin hänen miehensä kanssa.

– Sinä häpäiset koko suvun, äiti sanoi.

Esan nainen näki miehenä, joka oli kiinni kalliissa mööpeleissään, virkaurassaan, ylenemisessään, perheessään, toisaalta myös hänessä. Mies harkitsi liikkeensä tarkkaan, sitoutui ja suunnitteli niin ettei pettymyksiin ollut mahdollisuutta, mutta itsensä hän näki loppuikänsä epämääräisissä ihmissuhteissa hajottaen siinä samalla itseään. 

Minun hommani on jo vähän toinen kuin sinulla. Me emme enää voi suhtautua asioihin samalla tavalla. Minä olen jo siinä iässä että suunnitelmista aletaan tehdä tosia tai sitten niistä on luovuttava. Sinun ikäisesi tytöt ovat kovia kuin kivet, te uskotte vielä että kaikkien unelmien toteutuminen on vain ajasta kiinni. Te olette kuin asiakkaat jossain tavaratalossa, kävelette ympäri ja teistä tuntuu että omistatte koko paskan, teidän tarvitsee vain ojentaa kätenne ja ottaa mitä haluatte. Jos te näette hyväntuntuisen miehen, te haluatte sen. Vasta kolmissakymmenissä ja siitä yli teille alkaa selvitä ettei kaikki olekaan niin yksinkertaista.

Hän pyyhkäisi tukkaansa, sormet menivät harallaan hiusten seassa.

– Ja, minä, hän sanoi ja otti taas kulauksen, minä olen jonkinlainen perusvarmistin, tulppa saatana kaiken pohjalla. Minun tehtäväni on vakuuttaa että kaikki menee hyvin vaikka missä olosuhteissa. Mikään ei petä tässä systeemissä, täällä voi vanheta, viisastua, yletä ja rikastua jos vaan tietää temput. Kun on löytänyt oman polkunsa, sitä on rasvattava ja kovaa jollei halua jäädä tallattavaksi.

Tarjan ja Santun lapsista nainen tykkää, kuuntelee heidän juttujaan, leikkii ja kertoo iltasatuja. Ollaan kuin yhtä onnellista perhettä. Rahaa on käytettävissä vähän, kun kukaan ei käy töissä. Nainen mainittiin jossain kai opiskelijaksi, mutta mitä hän opiskelee ei käynyt ilmi, eikä hän koskaan kertonut mitään opinnoistaan. Santun perhe asuu vanhassa talossa, joka ei välttämättä ole lapsiperheelle paras mahdollinen vaihtoehto. Nainen saa rahaa isältään ja antaa niistä osan Santulle. 

Jojo on ollut minulla pitkään lukujonossa sen jälkeen kun luin Parrakselta kirjan Pieni hyvinkasvatettu tyttö. Lukukirjat eivät etene minulla tällä hetkellä mihinkään, joten vanhemmista kirjoista pitää valita aina niitä, joita on viime aikoina luettu äänikirjoiksi. Nyt tarvitsin täsmäkirjan Pohjoisen lukuhaasteeseen kohtaan 3: Alun perin 1970-luvulla julkaistu kotimainen kirja. Mietin Solveigin jatko-osaa, mutta päädyin Parrakseen, ja harmikseni Jojo olikin julkaistu jo 1968. 

Rakkaat ei oikein napannut, mikä johtui ainakin osittain siitä etten päässyt kunnolla sisälle kirjaan missään kohtaa, ja se taas johtui pitkälti siitä, miten siinä hypittiin juonellisesti minne sattuu. Luulenpa etten muista tästä vuoden kuluttua juuri mitään. Jojon pidän edelleen lukujonossa.

Lina Areklew: Lumimyrsky

Lina Areklew: Lumimyrsky

Ulvönin murhat #2

(I mörkret, 2021)

Tammi, 2022

Lukija: Satu Paavola

Kesto: 9 h 53 min

Fredrikin puheterapeutti Ida oli tehnyt ison työn Fredrikin saatua edellisjuhannuksena vasaraniskun leukaansa hotellinjohtaja Adam Cederin murhaan liittyneissä tapahtumissa. Kun hoitosuhde oli päättynyt, orastanut ystävyyssuhde oli edennyt tapailuksi, mutta Fredrik oli heistä se, joka halusi edetä hitaasti. 

Sofia Hjorthin oli vaikea saada unen päästä kiinni, kun vauva potki niin kovasti. Vaikka oli talvi ja kaupunkiasunto olisi ollut työpaikan kannalta huomattavasti kätevämpi, hän halusi ehdottomasti asua vanhemmilta perityssä talossa Ulvönin saarella. Kun meri oli jäässä, ilmatyynyalus oli ainoa konsti päästä mantereelle. Mutta ne turistit, jotka valtasivat saaren kesäisin, eivät olisi osanneet edes kuvitella, miten rauhallista siellä oli talvella. 

Sofian laskettu aika alkoi lähestyä ja kun neuvolan terveydenhoitaja ei pitänyt häntä riskisynnyttäjänä vaikka hän olikin jo kolmenkymmenenyhdeksän, hän aikoi saada lapsensa kotona. Sitä paitsi Sofia, joka ei ollut suunnitellut tulevansa äidiksi, saisi ja hoitaisi lapsensa itse, yksin. Hänen ja naimisissa olevan Kajn rakkaussuhde oli aikaa sitten päättynyt, mutta jäljellä oli ystävyys ja keskinäinen kunnioitus, ja Sofia olikin enimmäkseen tyytyväinen siihen, että Kaj oli lapsen isä. 

Anders Svenssonin rakennusfirma on vaikeuksissa kiitos keskeneräisen rakennusprojektin ja hänen oikean kätensä Jerzyn hämärien työntekijöiden vuoksi. 

Mökillään Örnsköldsvikissä Amanda ja Anders heräsivät uuteen aamuun, ja havaintoon että heidän nelivuotias tyttärensä oli kadonnut, ja Sofia alkaa tutkimaan katoamista.

En pidä kantta erityisen onnistuneena. Jääkiteet ovat kauniita mutta myrsky puuttuu, ja mitä alareunassa kuvataan punaisella, veristä luntako, en oikein erota? Alkuperäinen kansi on osuvampi.

Kirja oli kelpo jatko-osa Fredrikin ja Sofian tarinaan, joka sekin etenee, ja samoin Fredrikin menneisyyttä avataan lisää; hänhän pelastui Estonialta ainoana heidän perheestään. 

Rikosjuoni oli kivasti punottu ja tapahtumiakin oli riittämiin. Tunnelmaa voi vain kehua, jokin näissä saaristoon liittyvissä dekkareissa ja ylipäätään kirjoissa on, että ne kiehtoo ja valitsen niitä kuunneltaviksi yksi toisensa jälkeen. Jos tähän suomennetaan jatkoa, olen valmiina. 

Silja-Elisa Laitonen: Haavat

 Silja-Elisa Laitonen: Haavat

Tammi, 2023

Lukija: Katja Aakkula

Kesto: 14 h 48 min

Raakel oli viettänyt viimeisen vuoden Lapinlahden mielisairaalassa. Oli tapahtunut niin paljon, sota oli päättynyt ja rakas Elisabet-täti oli tehnyt itsemurhan, vaikka isä Armas koitti pitää yllä julkisivua onnettomuudesta, olihan itseltään hengen riistäminen suuri synti. Armaskin oli kovilla, kun sisar ja oma äiti olivat juuri kuolleet, tytär mielisairaalassa ja vaimo toisaalla hoidattamassa hermojaan. 

 Oli täysin kuolleena syntynyt ajatus saada Raakel taas asumaan kotiin Gretan kanssa, mutta pakkohan niin lopulta olisi tehdä, eihän tyttö loppuiäkseen mielisairaalaan jäisi.

Miten ihmeessä Armaksen elämänpoluksi oli valikoitunut tällainen murhenäytelmä? Hän oli tuleva asumaan kahden hullun naisen kanssa! Armas häpesi välittömästi, että oli edes ajatuksissaan käyttänyt tuota sanaa, josta kaikui kurjuus ja köyhyys, sellainen, jonka ei ikimaailmassa pitänyt koskea Suvirantojen perhettä. Gretan tilanteen saattoi vielä jotenkuten ymmärtää, sillä tämän hysteriaan oli ehtinyt jo tottua, mutta että Raakel, joka oli vasta painanut hohtavan valkoisen ylioppilaslakin päähänsä… miten lotaksi lähteminen olikin muuttanut tytön elämän suunnan näin pahasti. Raakelin sielu oli peruuttamattomasti vaurioitunut ja sitä Armas ei kyennyt sulattamaan.

Äkisti Armaksen tuli ikävä omaa äitiään, hän kaipasi Mammaa lähes kuin pikkulapsi, hän kaipasi lohduttajaa, ketä tahansa, joka johdattaisi hänet yli tämän rikkonaisen sillan.

Raakelin oli vaikea hyväksyä paitsi tädin itsemurhaa, myös Lotta Svärd -järjestön lakkauttamista. Nyt kun vihollisesta oli tullut valvoja, Valvontakomission huhuttiin pitävän kotitarkastuksia, joiden tarkoituksena oli löytää piilevät fasistit, jotka jopa karkoitettaisiin Siperiaan. Kaikki oli hävitettävä, vähintään piilotettava. 

Päästyään pois Lapinlahdesta ja aloittaessaan arkkitehtiopinnot teknillisessä korkeakoulussa Raakel kokee saaneensa toisen mahdollisuuden. Opinnot sujuvat hyvin ja hän saa uuden ystävän ja kämppiksen Lailasta, toisesta naisopiskelijsta. Kaikki ei kuitenkaan ole puhtaasti kiinni omasta osaamisesta. 

Voitto, jota Raakel oli muutaman kerran tavannut sodan aikana, otti vihdoin myös yhteyttä. Aluksi mies oli Raakelia innokkaampi vakavaan suhteeseen, mutta Raakelkin huomaa ajan mittaan omaavansa tunteita miestä kohtaan. Mutta onko tästä luotettavaksi puolisoksi, ja entä lapset, voiko heidän kaltaisensa pari hankkia jälkikasvua?

Jatko-osa ei ollut ihan yhtä julma kuin Valinnan loppupuoli. Minulle meinasi silloin Raakelin viimeisen lottapestin kurjuus ja tytön kohtelu olla jo liikaa. Tosin, enempiä spoilaamatta, tässäkin kirjassa Raakel joutuu kiusaamisen kohteeksi, joten ei Laitola sankaritartaan vieläkään helpolla päästä. 

Haavat ei kuitenkaan mennyt samalla tavalla ihon alle kuin esimerkiksi ennen tätä kuuntelemani Anneli Kannon Punaorvot. Sota on eri, mutta molemmissa kuvataan sodan jälkeistä ajanjaksoa. 

Rivit ovat nyt yhtenäisemmät, mutta tomeran ja sisukkaan jälleenrakennuksen sijaan Laitola kuvaa sitä kansanosaa, joka ei päässyt sodan jälkeen enää mukaan osaksi toimivaa yhteiskuntaa. 

1940-luvun lopun kansanhuollosta tuli paljon uutta tietoa, ja sen voin sanoa varmuudella, etten ole näin isolti fiktiota aiheesta aiemmin lukenut, vaikka sitä olisi ohimennen sivuttukin.

Kuten jo kirjan takakansitekstissä kerrotaan, Raakel päätyy tekemään poliisin työtä. Naispoliisin näkökulma jälleenrakennusvuosiin on ollut Laitolalle varmasti luontainen ja kiinnostava ajanjakso tutkia enemmän historiaa, toimiihan hän poliisina itsekin. Olisikin kiinnostavaa tietää, suunnitteliko hän jo alunperin saattelevansa Raakelin näille teille aikana, jolloin nainen ei voinut toimia poliisina. Lajinsa ensimmäinen, kolme viikkoa kestänyt koulutus, oli monin tavoin opettavaista seurattavaa. Lopputeksteistä käy ilmi miten laajalti Laitola on tälläkin kertaa aiheeseensa perehtynyt, ja jäljen näkee myös kirjasta, jonka parissa sekä viihdyin että viisastuin. 

P.s Tiesitkö, että megalomania on mielen sairaus, eikä vain takavuosien hokema miten megalomaanista kaikki oli, kun se oli suurta ja mahtavaa. Tarkemmin ajateltuna tällaisten megalomaanisten johtajien takia on käyty molemmat suursodat. 

Eva Frantz: Lasta et minulta vie

Eva Frantz: Lasta et minulta vie

#4 Anna Glad ratkaisee

S&S, 2023

Suomennos: Anu Koivunen

Lukija: Hannamaija Nikander

Kesto: 8 h 31 min

Mimmi Strandberg ja hänen miehensä Juha olivat viisivuotiaan Veeran sijaisvanhempia. Päivällä Veera oli pikku auringonsäde joka kimpoili eestaas kuin flipperin kuula. Mimmi ihmetteli mistä tämän energia kumpusi, sillä lapsi huusi yöt kylmästä hiestä märkänä, ja Mimmillä itsellään oli senkin edestä univelkaa. Uusi huolenaihe nousee entisten rinnalle, kun Veeran asioita hoitava sosiaalityöntekijä Maud Silén kertoo tytön biologisen äidin vaativan vuoden ikäisenä huostaanotettua lastaan takaisin. 

Vanhemman rikoskonstaapelin Anna Gladin ja hänen puolisonsa Tomasin poika Gottfried eli Goffe oli jo kolmevuotias. Tomas ja Mimmi olivat ystävystyneet leikkipuistossa, ja Goffen sanottua äidille että Mimmi on iskän bestis, Anna tunsi pienen mustasukkaisuuden piston sydämessään. Ei siksi, että epäilisi Tomasin olevan kiinnostunut tästä naisesta, vaan siksi, että Annan oli rehkittävä pitkiä päiviä töissä sillä aikaa, kun toinen äiti sai viettää aikaa Tomasin ja Goffen kanssa. 

Kuusikymppisen Yrsa Mannerin sisar Lena oli ilmoittanut tämän kadonneeksi. Sisar oli kovaa vauhtia erakoitumassa, ei suostunut ottamaan koronarokotteita ja vältteli kaikkia kontakteja, oli vaihtanut kokonaan etätöihinkin. Ei sellainen ihminen lähde mitään kertomatta matkallekaan, ja Lena oli huolissaan. Valitettavasti Yrsa löytyi pian kuolleena erikoisesta paikasta. Yrsan ruumis oli nimittäin syynä siihen, että viemärikaivo siinä leikkipuistossa, jossa Tomas ja Mimmi kävivät, oli mennyt tukkoon.

1969

Äiti oli varoittanut, ettei sossun tätejä saa päästää sisään, tai hän ja pikkusisko eivät näe äitiä enää koskaan. Mutta ovi oli hutera eikä lukko pidä, ja ne tulevat väkisin sisälle. 

Hän oli yrittänyt siivota, ja syviin taskuihin mahtui makaronipusseja kaupasta, he pärjäisivät hyvin keskenäänkin. 

Kun pikkusisko kysyy minne he menevät, tädit lupaavat Ullalle kodin uudessa talossa, hyvää ruokaa, oman huoneen ja puhtaat lakanat. 

Heille ei tule edes lämmintä vettä. 

He haluaisivat mennä samaan autoon, mutta tädit selittävät, että kaikki mahtuvat paremmin jos he menevät eri kyydeillä. Hän kiljuu, sylkee ja yrittää ulos autosta, kun ne kuitenkin lähtevät risteyksestä eri suuntiin. Hän yrittää painaa reitin mieleensä, mutta matka on liian pitkä.

Yritän painaa reitin mieleeni, niin että löydän takaisin kotiin. Lopulta auto pysähtyy tiilimuurissa olevan rautaportin eteen.

- No niinpä tietenkin. Meinasitteko heittää minut putkaan? kysyn. Koska ihan varmasti tämä on vankila. Hetihän sen näkee.

Kuskin mielestä kysymys on kai vitsi.

– Tämä on Kastanjegårdenin koulukoti, hän sanoo. – Sopiva paikka sellaisille pojille, jotka varastelevat, tappelevat ja pinnaavat koulusta.

Koulukoti, ei todellakaan. En minä tyhmä ole. Vankila tämä on eikä mikään muu.

– Mihin Ulla menee? kysyn.

– Ulla menee perhekotiin. Sinne ei huligaaneja haluta, kilttejä pikkutyttöjä vain. Ehkä hänestä vielä saa kunnon ihmisen.

– Ulla on jo kunnon ihminen, mutisen. – Toisin kuin eräät.

Hyvä kuitenkin niin. Ulla pääsee perhekotiin, ja ehkä se on ihan ok. Lastenkodissa tai koulukodissa hän ei kyllä viihtyisi. Toivon mukaan se perhe on hyvä, niin että hän pärjää siihen asti että pääsemme takaisin omaan kotiin. Muistan sitten vaihtaa lakanat.

Ohitamme sorakentän, pari harmaata tasakattoista rakennusta ja ajamme kohti korkeaa taloa.

Nurkalla seisoo jokunen poika tupakalla ja katselee meitä silmät sirrillään. Osa heistä on minua isompia, mutta olen vahvempi kuin miltä näytän eikä minua yhtään pelota, että saan selkääni. Olen pannut vastaan monelle äidin ukollekin. Käyttänyt nyrkkejäni ja potkinut ainakin sen aikaa että Ulla on ehtinyt piiloon.

– Miten kauan minun pitää olla täällä?

– Niin kauan että sinustakin tulee kunnon ihminen, mies sanoo. – Siinä voi kyllä kestää.

En ole vielä jalallani astunut Kastanjegårdenin koulukotiin, mutta vihaan jo nyt paikkaa koko sydämestäni.

Neljäs tarinalinja liittyy vanhaan Holmborgin homekouluun, josta on tehty purkupäätös. Annan eläkkeelle jääneelle työkaverille Rolfille se on erittäin tuttu, sillä hänen tyttärensäkin ovat sitä käyneet. Koulu nousee kuitenkin uudestaan tapetille, kun sieltä tehdään arvokas taidelöytö. Mutta miten 1970-luvulla tehty maalaus ja viemäristä löytynyt ruumis voisivat liittyä toisiinsa? Kuka on taiteilija, joka tekee kantaaottavia maalauksia, mutta varjelee henkilöllisyytensä paljastumista? Miten käy Veeran ja Mimmin, joka lapsettomuudessaan oli ajatellut sijaisvanhemmuuden olevan hyvä vaihtoehto?

Anna Glad on ollut yksi lempisarjoistani, ja hyvä tahti jatkuu edelleen. Pidänkö niin huomiota herättävästi mukaan kirjoitetusta koronasta, en oikeastaan. Mutta jos unohdetaan se, Anna Glad maistuu edelleen, juoni on taitavasti kirjoitettu ja lukija sopii kirjaan erinomaisesti. Kirjan pystyisi lukemaan vaikkei olisi lukenut sarjan aiempia osia, johtuen todennäköisesti siitä, että väli edellisestä osan ilmestymisestä on pitkä ja ajassa on kirjassakin harpattu kolme vuotta eteenpäin. 

Itse sijaisvanhempana toimineena voisin kritisoida montaakin seikkaa Veeran palautusprosessin käynnistämisessä, mutta tämä on fiktiota. Oli oma osaamisalasi lähes mikä tahansa, kun sitä käsitellään fiktiivisessä kirjassa, ajattelet hyvin todennäköisesti samoin. 

Pohjoinen lukuhaaste: loppu häämöttää!

Kun vuoden 2023 Pohjoinen lukuhaaste julkaistiin, ajattelin heti että onpa kivoja kohtia!

Tilanne 3.11.23

Olen saanut todella monet kohdat täytettyä, ja erityisen haasteellisia on oikeastaan vain tuo tukkilaiskohta. Etsin juuri pirkanmaalaisia kääntäjiä, ja bongasin Juha Hurmeen, joten pyrin nyt kuuntelemaan Katrinan, joka on muutenkin ollut harkinnassa. 

Julkaisen nyt tämän kun on vielä pari kuukautta aikaa saada haaste valmiiksi, jos vaikka joku kaipaa vinkkejä...

1.Kirjan nimessä on kaupungin nimi

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä 6/23

2. Kirjan kannessa on kirjoja tai kirjat mainitaan takakansitekstissä

Madeline Martin: The Last Bookshop in London 2/23

3.Alun perin 1970-luvulla julkaistu kotimainen kirja

📌 

4. Merelliseen ympäristöön sijoittuva kirja

Monica Fagerholm: Ihanat naiset rannalla 6/23

5. Metsätöistä tai tukkilaisista kertova romaani tai elokuva

📌 Apua! Jos ei olisi jo lukenut Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta, se olisi tähän erinomainen...

6. Torniojokilaaksoon sijoittuva romaani

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen 4/23

7. Norjan Lappiin sijoittuva kirja

📌 Saija Kuuselan Nea Guttormista uusin osa?

8. Saamelaistaiteilijan teos (voi olla myös esimerkiksi musiikkia, kuvataidetta, tanssi- tai näyttämöteos, näyttely tms.)

Ann-Helén Laestadius: Varkaus 1/23

9. Taiteilijaelämäkerta

Tove Ditlevsen: Lapsuus 1/23, Nuoruus, Aikuisuus 4/23

10. Pohjois-Pohjanmaalle sijoittuva romaani

Karoliina Niskanen: Muamo 8/23

11. Romaani, jonka kannessa tai takakansitekstissä on hevonen tai hevosia

Marianne Cedervall: Varjo yössä 4/23

12. Pienen kustantamon julkaisema kirja

Pulmu Kailamo & Taru Kumara-Moisio: Tenho 6/23

13. Kirja, joka liittyy Ukrainaan tai ukrainalaisen kirjailijan teos

Jevhenija Kuznjetsova: Kysykää Mialta 1/23

14. Fantasia tai dystopia

Celeste Ng: Kadonneet sydämemme 3/23

15. Kirja, jossa on kielletty romanssi

Elif Shafak: Kadotettujen puiden saari 4/23

16. Kirjaa käsitellään jossakin lukupiirissä

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär (Lukupiiri Tulusto & Kylmälä -podcast) 9/23

17. Vuotuisjuhlaan liittyvä romaani

📌 

18. Kasveista tai eläimistä kertova kirja

Sarah Haywood: Kaktus 6/23

19. Kirjassa on tunturi tai vaara

Virginie Grimaldi: Kirkkaimmat tähdet 2/23

20. Paikallisen tekijän (kirjailija, suomentaja tai kuvittaja) teos

📌 Sally Salminen: Katrina (suomennos: Juha Hurme, Tampere)

21. Kirja, josta on tehty elokuva tai tv-sarja

Alexis Stanton: A Timeless Christmas 11/23

22. Kirjassa käydään saunassa

Alex Schulman: Malman asema 1/23

23. Nykyiseen tai entiseen kotiseutuun liittyvä teos

Mirella Mäkilä: Seuraavana Tampere 8/23 

24. Kirjan nimi on lause

Anna- Maria Ellittä: Tämäkin hämärä katoaa 4/23

25. Kotimainen nuorten aikuisten kirja

📌