Sarah Pearse: Parantola

Sarah Pearse: Parantola

Otava, 2023

Lukija: Anna Saksman

Kesto: 13 h 37 min

Lucas ja Daniel ovat melkoinen voimakaksikko. Lucas omistaa jo kolme hotellia ja Danielilla on menestyvä arkkitehtitoimisto. Uusi projekti Sveitsissä on kuitenkin kerännyt väitteitä korruptiosta ja kärsinyt mielenosoitusten aikaansaamasta negatiivisesta julkisuudesta. Ja sitten Daniel katosi. 

Kiskohissirata vie viiden tähden luksushotelliin kylpylähotelliin, joka on rakennettu vanhaan tuberkuloosiparantolaan, yli 2000 metrin korkeuteen Sveitsin Alpeilla. Paikka on syrjäinen, ja Elin ja Will olivat ajaneet ensin toista tuntia lähimmästä kaupungista. Ympärillä näkyy vain vuorenhuippuja ja sankkaa kuusimetsää. Hotellissa on käytetty paljon lasia, mikä tarjoaa laajat näköalat. 

Katosta roikkuvat valkeat valaisimet tuovat Elinin mieleen hirtto­silmukan.

Niiden johdot ovat useiden metrien mittaisia ja roikkuvat keskeltä löysinä ennen kuin laskeutuvat edelleen alaspäin. Myös itse valaisin koostuu kauttaaltaan johdosta: hätkähdyttävä ryväs, josta muodostuu monimutkainen lenkki.

Ne ovat epäilemättä hirvittävän kalliit. Taiteellinen kannanotto jota Elin ei vain ”tajua”. Mutta hänestä on joka tapauksessa outoa, että tällaiset valaisimet on valittu hotellin vastaanottoon.

Jotain niin pahaenteistä paikassa, jonka on tarkoitus toivottaa vieras tervetulleeksi.

Eikä muussakaan ole juuri kehumista: nahkatuoleja aseteltuna kapean puupöydän ympärille, vastaanottotiskinä suuri harmaa kivilaatta. Jopa takan yläpuolella oleva taulu on ankea. Kankaalle on vedelty harmaata ja mustaa maalia vihaisiksi pyörteiksi.

”Mitäs pidät?” Elin pukkaa Williä. ”Arkkitehdin unelma?” Hän osaa jo ennustaa, mitä Will sanoo myöhemmin: sielukasta, immersiivistä, rajoja rikkovaa.

Elin on omaksunut nämä sanat kuin itsestään, koska hänelle ne ovat eräänlaista runoutta. Se miten Will puhuu arkkitehtuurista, miten hän näkee tiilissä ja laastissa niin ihmeellisiä asioita, paljastaa valtavasti hänen ajattelutavoistaan ja tunteistaan.

”Upea. Tällaisilla rakennuksilla oli järisyttävä vaikutus 1900-luvun arkkitehtuuriin. Monia nykyään modernismiin yhdistettäviä piirteitä käytettiin ensimmäiseksi juuri parantoloissa.” Will pysähtyy katsomaan hänen ilmettään. ”Ei taida olla sinun makuusi?”

Elin Warner on virkavapaalla oleva rikostutkija. Hän hätkähtää vieläkin nähdessään oman peilikuvansa; hän treenaa liikaa ja on aivan liian laiha, mutta tiukka treenaaminen on ainoa millä hän saa pidettyä itsensä kasassa. Elin oli toiminut useamman kuukauden äitinsä omaishoitajana, ja äiti on menehtynyt syöpään vain puoli vuotta aiemmin. 

Nyt Elin on tullut arkkitehtimiehensä Willin kanssa veljensä Isaacin kihlajaisiin. Hän ei ole tavannut veljeään neljään vuoteen, ei sen jälkeen kun tämä oli muuttanut Sveitsiin. Veljen kihlattu Laure on hotellissa töissä. Elin ei kuitenkaan ole tullut rakentamaan siltoja, vaan siksi että Isaac vihdoin myöntäisi tekonsa. Heidän veljensä Sam on kuollut lapsena, ja Elin pitää Isaacia vastuussa tapahtuneesta. 

Elinin olemus jäykistyy. Tämä oli virhe, hän miettii. Hänen olisi pitänyt torjua kutsu.

Isaac astuu askeleen eteenpäin, epäröi hetken mutta vetää sitten hänet halaukseen.

Maa katoaa Elinin jalkojen alta. Hän tuntee Isaacin hiukset kasvoillaan. Ne ovat pidemmät kuin ennen, tummat kiharat ulottuvat melkein leuan alapuolelle. Tuoksukin on muuttunut: tupakkaa, vieras saippua.

Elin puree huultaan ja sulkee silmänsä. Liian myöhäistä, kuvat vyöryvät mieleen.

Kimmeltävä vaahtopäinen meri. Punaisissa ämpäreissä loiskuva leväinen vesi. Lokkien kirkuna.

Isaac vetäytyy kauemmas ja katsoo Eliniä. Hänen silmänsä näyttävät heijastelevan monenlaisia tunteita.

Rakkautta? Pelkoa? Mahdoton sanoa, Elin ei enää osaa lukea hänen ilmeitään. Aika on hämärtänyt hänen käsityksensä hänen veljestään. Ajatus tekee kipeää: ainoa jäljellä oleva perheenjäsen, ja hänessäkin jotain niin vierasta.

Ennen kuin kihlajaisia ehditään viettää, Laure katosi ilman mitään henkilökohtaisia tavaroitaan. Elin oli edellisiltana todistanut Lauren  olevan kovin poissa tolaltaan, nainen oli puhunut kiivaasti ranskaa puhelimessa.

Tupakansytytin naksahtaa. Joku puhuu sointuvaa ranskaa.

Hän kurkistaa kaiteen yli ja näkee vilauksen kerroksittain leikatuista mustista hiuksista ja kaulahuivista.

Elin vetäisee hämmästyneenä henkeä.

Laure.

Hän on tulossa vastaanottoaulasta ja kävelee lumessa lähellä hotellin etuseinää. Hänellä on yllään paksu musta toppa­takki, jonka vetoketju on auki. Kaulassa on edelleen sama harmaa huivi mutta nyt niin löysällä, että sen päät roikkuvat vyötärön korkeudella.

Laure pysähtyy aivan heidän parvekkeensa alapuolelle. Kädessä palaa tupakka, josta kiemurtelee savua ilmaan. Hän puhuu puhelimeen kovalla äänellä ja nopeasti ja elehtii niin, että savukkeen pään pieni hehkuva valo tanssii yötaivasta vasten kuin tulikärpänen.

Elin pysyttelee hiljaa paikoillaan. Hän ei uskalla liikahtaa, ettei vetäisi huomiota puoleensa.

Laure kääntyy aavistuksen, ja kasvoihin osuva pihavalo korostaa hänen kulmikkaita piirteitään: terävää leukaa, voimakasta nenää, kulmakarvoja.

Hänen ilmeensä on hurjistunut. Silmät ovat kaventuneet, alahuuli työntynyt eteenpäin.

Elin ei ymmärrä ranskankielistä puhetta, mutta Lauren äänen­sävystä ei ole epäilystä. Se on pureva. Vihainen. Hän näkee nyt täysin eri ihmisen kuin muutamaa tuntia aiemmin.

Elin tuijottaa kuin noiduttuna. Hän tajuaa, että tämä uusi Laure on hänelle vieras.

Ehdotin tätä kirjaa miehelleni yhdessä kuunneltavaksi koska ensinnäkin olimme tuolloin Luganojärven rannalla, joten nyt tai ei ollenkaan, mutta aivan erityisesti tämän tietyn mainosrepliikin takia:

”Tässä karmivan tunnelmallisessa trillerissä on kaikki mitä voi toivoa.” Richard Osman

Vaan mistähän alkaisin...

Lasin paljous pelotti Eliniä heti kun he saapuivat hotelliin, ja se piti tehdä lukijallekin selväksi niin monta kertaa, ettei varmasti päässyt unohtumaan. Elin pelkäsi muutenkin koko ajan kaikkea aivan turhaa, ja minua alkoi hyvin pian ärsyttää se jatkuva pelon tunteen esittely. Ilmeisesti oli tarkoitus, että lukijakin alkaa pelätä Elinin mukana, mutta... miksi? Miksei voinut pitää kihlajaisia, nauttia muutamasta lomapäivästä, syödä hyvin, käydä kylpylässä ja taka-alalla muistuttaa lukijaa että hotelli on entinen parantola eli paikka on taustoiltaan vähän spooky, huomioida että kylläpä kovin pyryttää jne ja antaa jännitteelle tilaa rakentua, eikä heti että hui, pelkään kaikkea vaikka työkseni ratkon rikoksia. 

Sitten kun hotellissa oikeasti alkaa tapahtua katoamisia ja murhia, on loogista että Eliniä pelottaa, mutta alun turha pelon lietsonta oli saanut aikaan saman kuin turhan huutelu Pekka ja susi -sadussa. Ja kun olin päässyt turtumaan ja ärtymään, en saanut imettyä jännityksen tunnetta itseeni enää sittenkään, kun jännittäviä tapahtumia alkoi kertyä. 

Ihmettelin miten tällainen ihminen kuin Elin, voi tai edes haluaa toimia rikostutkijana, joka työtehtävissään kohtaa julmuuksia toisensa perään. Hahmo oli rakennettu paitsi överin säikyksi, myös liiankin kyvyttömäksi työssään. Hän puntaroi vaihtoehtoja, mutta valitsee joka kerta väärän, tietää että jokin tapahtunut voi olla tahallista, mutta olettaa silti että kaikki on sattumaa. Tottakai trillereissä ja dekkareissa lukija usein on ja saakin olla päähenkilöä edellä rikoksen selvittämisessä, mutta tuntuu lukijan aliarvioinnilta, että rikostutkija valitsee aina väärän vaihtoehdon, ei osaa tulkita vihjeitä eikä puhu niistä muille ettei vaan saa lisänäkökulmia tapahtumiin ja menee tietenkin vaarallisiin tilanteisiin kertomatta kenellekään tai pyytämättä ketään mukaan. Onko nyt tarpeeksi idiootti rikostutkija, että lukija on hoksannut ennen Eliniä mistä on kyse?

Mieheni ajatuksia: 

Oli vaikea päästä Elinin ajatusmaailmaan kiinni ja hän on sentään rikostutkija, ei vain kovin hyvä ammatissaan. Tätä ei ole kirjoitettu sellaiselle lukijalle, joka on lukenut paljon dekkareita ja tuntee kuvion, miten rikospaikkatutkinta aloitetaan, esim käydään läpi kaikkien valvontakameroiden tallenteet tietyltä ajalta. Elin tekee havaintoja, mutta kuittaa ne "tuskin se mitään oli". 

Sitten se hankalin osuus. Ensinnäkin, on vaikea antaa kirjalle tähtiä, sillä kaiken edellä kirjoittamani jälkeen voin sanoa, että pidin Parantolan varsinaisesta juonikuviosta, siitä mikä on tapahtumien takana sekä siitä miten kirjailija ohjaili epäilemään milloin ketäkin syylliseksi. Kansikin on upea!

Ja entä sitten jatko? Saatan jopa kuunnella toisenkin osan kunhan siinä on kiinnostava juoni, sillä ajattelisin Elinin silloin palanneen takaisin työpaikalleen Englannissa ja Sveitsissä Elin kaipasi oman tiiminsä apua tutkintoihin. Mikäli hän on pystynyt palaamaan töihin, oletan että hän on saanut mielenterveytensä vakaammaksi; jospa se jatkuva säikkyilykin olisi sitten jo vähäisempää.