Kjell Westö: Molly & Henry

Kjell Westö: Molly & Henry

Otava, 2023

Alkuteos: Skymning 41. Roman från en krigstid

Suomennos: Laura Beck

Lukijat: Heljä Heikkinen, Paavo Kerosuo

Kesto: 16 h 33 min

Molly Timm lähti teatteriryhmän mukana kiertueelle Ruotsiin samaan aikaan kun Suomi taisteli talvisodassa. Hänen miesystävänsä, toimittaja Henry oli jo päälle neljänkymmenen, ja silti tämä halusi olla rintamalla kirjoittamassa sotilaiden rohkeudesta, sen sijaan että olisi lymyillyt toimituksessa kotona. Molly ajatteli teatterikiertueen mukana kulkevia nuoria miehiä, etenkin erästä tiettyä Walter Venhoa, ja arvosti omaa miestään aina vain enemmän. Kunpa Molly vain kuulisi hänestä useammin. 

Henryltä ei ollut tullut kirjettä moneen viikkoon, Molly ei tiennyt missä Henry oli tai miksi hän vaikeni. Hän tunsi voimakasta ja itsepintaista huolta, ja se hämmästytti häntä, sillä hän piti itseään lujaluonteisena, ja Mitja Wendelinin kanssa viettämiensä kaoottisten vuosien jälkeen hän oli vannonut, ettei antaisi yhdenkään uuden miehen tulla tärkeäksi elämässään. Mutta nyt hän ajatteli Henryä joka päivä, ja tiedon puute jäyti ja nakersi häntä. Minne Henry oli kadonnut, oliko hän edes elossa enää? Ja miten Henryn oli onnistunut ujuttautua niin syvälle hänen sieluunsa? Senkö ansiosta ettei Henry kertonut juuri mitään ja toimi niin, ettei Molly koskaan voinut olla varma hänestä? Oliko se niin yksinkertaista, oliko Molly todella niin helppo saalis?

Samantekevää: hän oli kirjoittanut Henrylle aamulla, pakattuaan ensin matka-arkkunsa ja ison kapsäkin, ja sitten hän oli lähtenyt ulos pakkasenpuremaan ja hiljaiseen kaupunkiin lähettämään kirjettä. Taas yhtä kirjettä, vaikka hänellä oli kalvava aavistus ettei Henryn kenttäpostiosoite enää toiminut, että tämä oli nyt jossain muualla. Henryn viimeinen kirje oli ollut lyhyt­sanainen. Hän oli kirjoittanut että toivoi Mollyn olevan terveenä ja hyvillä mielin ja lähettänyt terveisiä Irenelle ja Lillylle ja kaikkein lämpimimpiä Astalle.

Henryn sisarentytär Asta Heikel, niin ikään näyttelijä mutta vuosia Mollya nuorempi, oli jäänyt leskeksi ehdittyään olla naimisissa Edwininsä kanssa vain kolme kuukautta. Molly ja Henry eivät olleet naimisissa, eivät edes kihloissa, mutta olivat asuneet ennen sodan alkamista vuoden yhdessä, mistä syystä Molly kohtasi rappukäytävässä paheksuvia katseita vanhemmilta rouvilta. Heidän suhteensa oli vielä nuori, eikä Suomen joutuminen sotaan ollut auttanut sen vakauttamisessa. 

Talvisodan jälkeisenä rauhan aikana elokuvien kuvaukset jatkuivat jälleen. Asta alkoi nousta niin ohjaajien kuin yleisön suosikiksi, ja sai jatkuvasti suurempia rooleja kuin yli kolmekymmentävuotias Molly, joka teki lisäksi edelleen teatteritöitä. Hän ei oikein tiennyt mikä oli hänen tulevaisuutensa, ja ikä, tuo ainainen naisnäyttelijöiden kirous, painoi niskassa.

Walter Venho, hurmuri ja Elokuva-Aitta lehden lukijaäänestyksen voittaja, kihlautui Astan kanssa ja Mollya harmitti erityisesti että oli langennut miehen edessä itsekin, kun Venho oli vain käyttänyt häntä lyhyesti hyväkseen ja siirtynyt seuraavaan valloitukseen. Mutta Astan kanssa mies vaikutti olevan vakavissaan. Henry ei pitänyt tästä käänteestä edes sen vertaa kuin Molly itse. 

Talvisodan loppuvaiheissa Henry oli joutunut päätoimittajan epäsuosioon Husiksessa, eikä hänen lähettämiään juttuja enää julkaistu lehdessä, koska hän kuvasi sodan tapahtumia liian synkästi, liian realistisesti. Vaikka kaikki tiesivät miten hyvin Henry osasi kirjoittaa ja miten kirjoittaminen oli Henrylle yhtä tärkeää kuin Mollylle oli saada aina parempia rooleja, muut sotakirjeenvaihtajat taipuivat johdon tahtoon kirjoittaa kotirintamaa kannustavampia artikkeleita, vaikka sitten puolitotuuksia. Olihan heidän tehtävänsä paitsi jakaa tietoa, myös erittäin propagandistinen, toisinsanoen vahvistaa taistelutahtoa ja ylläpitää mielikuvaa omien sotilaiden sankarillisuudesta. Henry kasasi rangaistuksenomaisesti etusivua ja työsti ulkomaan uutisia, toisin sanoen keksi otsikoita toisten jo kirjoittamiin juttuihin. Toimettomuus kiusasi miestä, ja Molly tiesi, että riippumatta siitä miten paljon he rakastivat toisiaan, he olivat liian kunnianhimoisia siihen, että rakkaus voisi olla heidän ainoa elämänsisältönsä.

Kuten historiankirjat kertovat, välirauhan aika jää reilun vuoden mittaiseksi ja Henrykin palaa rintamalle. Kirja kuvaa talvisodan ja välirauhan ajan lisäksi lyhyen matkaa jatkosodan alkua. 

Westön uusimmastakin tunnistaa kirjoittajansa, samoin sen tietynlaisen suomenruotsalaisuuden pohjavireen. Tuttua on myös laaja henkilögalleria. Kirjassa oli mukana ainakin yksi Westön aiemmin käyttämä hahmo: näyttelijä Santeri Soihtu löytyy jo loistavasta kirjasta Kangastus 38. 

Itselleni Westön tunnusmerkki, Helsingin kuvaus, jäi tällä kertaa taka-alalle, ja minulle jäikin päällimmäisenä mieleen muutama muu asia. Tietenkin sotakuvaus ylipäätään, mutta erityisesti sodan vaikutus siinä taistelevien mielenterveyteen. Henry kulki reportterina mukana rintamalinjan läheisyydessä ja tutustui aivan erityisesti muutamaan sotilaaseen, joista eräs joutui tuon ajan suurimpaan mielisairaalaan, Rauhan sairaalaan. Sinne sijoitettiin paitsi sotilaita, erityisesti luovutetulta alueelta tulleet psykiatriset potilaat. Wikipedia kertoo siellä olleen 1950-luvulla jopa 800 potilasta, ja voi vain kuvitella hoidon tason, ottaen huomioon paitsi sairaalan koon, myös aikansa hoitomenetelmät. Kirjassa Henry kävi tapaamassa tuota sotilasta Rauhassa, ja paitsi se yksittäinen kohtaus kirjassa, kaikki mitä myöhemminkin Rauhan sairaalaan liittyi, tulee varmasti jäämään omaan mieleeni aivan erityisesti. 

Toinen minkä muistanen on se miten kirja päättyi, ja miten yhtä aikaa taidokkaasti ja kirpaisevasti Westö Henryn siinä kirjoitti. 

Koska kirja on erittäin kiinnostavasti kirjoitettu, se herätti minussa myös moneen otteeseen halun tarkistaa tiettyjen tapahtumien kulkua. Päädyin loistavalle YLEn Elävän arkiston koontisivulle, jossa on kattavasti tietoa ja linkkeinä niin filmipätkiä kuin autenttista audiomateriaalia. Suosittelen tutustumaan mikäli kiinnostaa fiktion ohella, itselläni on mennyt jo pari tuntia niiden parissa eikä jää tähän. Esimerkiksi Kaukopartiomiehet kertovat -äänitettä kuuntelin lähes hypnotisoituneena. Siitä ja monesta muusta jäi mieleen myös se, että vaikka olemme tottuneet siihen miten Neuvostoliittoa tuohon aikaan ryssiteltiin, jotenkin kuitenkin uutena tuli se, että sen enempää sotilaat kuin toimittajatkaan eivät käyttäneet sanaa välillä, vaan ihan aina. 

https://yle.fi/aihe/a/20-10000935