Anna Soudakova: Varjele varjoani

 

Anna Soudakova: Varjele varjoani

 Atena, 2022

Lukija: Alina Tomnikov

Kesto: 7 h 44 min

Kun Georgi ja Vera menivät heti 1980-luvun alussa Leningradissa naimisiin, Vera muutti Georgin luo komunalkaan. Georgin kanssa 7 m2 asunnossa asunut äiti muutti silloin maaseudulle, ja vaikka Georgi olikin huolissaan miten äiti pärjää ilman Leningradin kulttuurielämää, ja vaikka tietyistä elintarvikkeista kuten lihasta oli kaupungissa puutetta, huolehti äiti siitä, että Georgilla ja Veralla riitti säilykkeitä ja hilloja. 

Ei aikaakaan, kun tytär Nina ilmoitti tulostaan. Tyttö oli vasta parin viikon ikäinen, kun Georgi joutui taas lähtemään tutkimusmatkalle Siperiaan. 

Kun neuvolan hoitaja tuli kotikäynnille, Veralla oli takkuinen tukka, harmaat silmänaluset ja märät läntit kainaloissa. Hoitaja sanoi, että hänen piti ryhdistäytyä, ettei tässä ollut tarkoituskaan nukkua. Oli muodostettava rytmi ja pidettävä siitä kiinni. Jos lapsi itkee, eikä ole vielä ruoka-aika, sitten vain annetaan itkeä. Ja jos nukkuu ruoka-ajan alkaessa, silloin herätetään. Ja teidän pitää myös muistaa syödä, äiti. Lihaa ja maitotuotteita. Näyttäkää jääkaappinne. Ensi kerralla, kun tulen, teillä on oltava lihaa, muuten joudun tekemään teistä merkinnän. Ja hoitakaa itsenne kuntoon! Millainen roolimalli olette, kun näytätte tuolta? Muistakaa joka hetki, että olette nyt äiti. Tytön äiti. Ai sattuu? Mitä te sitten kuvittelitte? Kaikki käyvät saman läpi, kipeät nännit, väsymyksen, ruokahaluttomuuden. Nyt vain otatte itseänne niskasta kiinni ja lakkaatte valittamasta. Tulen viikon päästä punnitsemaan lapsen. 

Vera teki työtä käskettyä. Hän eli kolmen tunnin sykleissä, torkahteli, hyssytteli, herätteli, puri hampaat yhteen ja asetteli Ninan maiskuttavaan suuhun ruvilla olevaa nänniä, itki ääneti, pakotti itsensä syömään kirpeää rahkaa ja Maria Andrejevanan kanansydänkeittoa, kylvetti, pesi kylpyvedessä harsot ja liinat, kuivatti niitä Onenatarhassa ja silitti loput bakteerit pois kuumalla raudalla keskellä yötä pitäen kelloa silmällä, laskien minuutteja seuraavan syklin alkamiseen. Kerran päivässä hän asetteli tyttärensä puhtaalle, juuri silitetylle liinalle sohvalle viereensä, seurasi sormenpäällään pienten kasvojen ääriviivoja. Rakasti. Vannoi tulevansa hyväksi, paremmaksi. Kirjoitti näistä hyvistä hetkistä monisivuisia kirjeitä Siperiaan. 

Myöhemmin työpaikkoja suljettiin ja Georgin seuraava tutkinusmatkakin peruuntui määrärahan puutteessa. Ihmiset kävivät tehtaissa töissä, vaikkeivät olleet saaneet palkkojaan kuukausiin. Elettiin sillä, mitä onnistuttiin saamaan. 

Suomesta luvattiin inkeriläisille paluumuuttajille töitä, se houkutti. 

Veran isoisä oli ollut kaukaa viisas ja muuttanut Karjalaan ennen kuin inkeriläisten pakkomuutot Siperiaan alkoivat. Sukunimen Susi hän oli vaihtanut Volkoviksi ja ollut kolhoosissa töissä, sillä he olivat säästyneet. Veran äiti ei halunnut kuulla sanaakaan inkeriläisistä juuristaan, hän halusi edelleen kieltää kaikki yhteydet Suomeen, vihollisvaltioon. Saadakseen vaadittavat paperit kuntoon Vera matkusti maaseudulle menneisyydestä avoimesti kertovan Helmi-tädin luo, vaikkei vieläkään uskonut, että he todella muuttaisivat vieraaseen maahan. 

Toisessa osassa pieni perhe on muuttanut Suomeen ja päätynyt kaksioon Turussa. Ensin kaikki on hienoa, he ovat onnekkaita ja esittelevät mielellään uutta kotiaan ystäville, joita pääsee Suomessa käymään. 

Ystävät olivat hämmästelleet Suomessa näkemäänsä: kaikki oli tarkkaa ja säännönmukaista ja ihmiset tylsän lainkuuliaisia, säästivät vettä, lajittelivat roskia, punnitsivat hedelmät oikein, parkkeerasivat keskelle ruutua. Heidän mielestään Verasta ja Georgista oli tullut niin länsimaisia, ettei heitä olisi enää voinut päästää takaisin kotiin, koska he eivät olisi selviytyneet siellä. Miten he edes pystyivät elämään tällaisessa steriilissä ympäristössä, missä ei tapahtunut mitään ja missä tiesi varmaksi, mitä huominen tuo tullessaan? Kun Vera oli tiedustellut oliko Tomkan ja Natašjan elämän sekasorto, kaaos ja epätoivo sitten parempi vaihtoehto, ystävät olivat huudahtaneet viinihuuruissaan, että oli. Ainakin se oli jännittävää, ja sellaista elämän kuuluikin olla - kutkuttavaa. He eivät olleet suostuneet puhumaan palkkamurhista, porraskäytävän ulko-ovien tahrautumisesta vereen, varakkaiden perheiden lasten kaappauksista, ja siitä etteivät lapset enää leikkineet pihoilla. Epäkohtia ei ollut, jos niitä ei ajatellut. 

Elämä ei kuitenkaan osoittaudu niin yksinkertaiseksi kuin Vera ja Georgi kuvittelivat. Vera pääsee harjoittelijaksi museoon, eli oman alansa töihin. Pitkälle koulutettu Georgikin pääsee tavallaan alalleen, mutta vain mapittamaan muiden tekemää työtä.  

Georgi puolestaan keräsi jäljellä olevan tarmonsa mapittamisjaksonsa jälkeen ja meni kysymään laitoksen johtajalta, voisiko hän päästä näytteidenkerääjäksi tai laboratorionhoitajaksi, tietenkin vain harjoittelun muodossa. Vastaukseksi hän sai kehotuksen jatkaa Suomen kielen opiskelua ja miettiä vakavasti englannin kielen kursseja. Kielitaidoton geotieteiden tohtori ei ollut minkään arvoinen. Georgi palasi kotiin, heitti asiakirjamappinsa ja toivonsa nurkkaan, veti kumisaappaat jalkaan, otti virvelinsä ja lähti kalaan.

Ja niin he joutuivat palaamaan kerta toisensa jälkeen sosiaalitoimiston virkailijan vastaanotolle. Vera oli äänessä sen verran kuin osasi, vaikka hänkin olisi halunnut hautautua poolokauluksensa suojaan niin kuin Georgi. Häpeä oli joka kerta ääretön, eikä se keventynyt, vaikka käyntejä kertyi. Heistä oli tullut yhteiskunnan syöpäläisiä, heidän piti esittää kaikki kuittinsa ja laskunsa, tehdä selkoa surkeasta olemassaolostaan, sanoa selkeästi, mitä he halusivat ja mistä he olivat jääneet paitsi. 

Käyntien jälkeen Georgi istui aina keittiönpöydän ääressä ja pyöritteli savuketta sormiensa välissä, tuijotti eteensä, meni sitten parvekkeelle, jolla ei edelleenkään ollut kukkia. 

Vera inhosi niitä iltoja enemmän kuin almujen pyytämistä. Hän odotti vuoteessa, että Georgi tulisi sisään, käpertyisi peiton alle ja kääntäisi hänelle selkänsä. Ja kun Georgi nytkähti muutaman kerran vaipuessaan rauhattomaan uneensa, Vera nousi ja käveli edelleen vaalean, onton asunnon läpi suonväriseen kylpyhuoneeseen. 

Hän päästi veden lorisemaan ammeeseen ja ulisi. Hän itki epätoivoista tuskaansa, kunnes ääni juuttui kurkkuun. Sitten hän istui vielä ammeen laidalla ja yritti saada rinnan täyttymään ilmalla, veren virtaamaan, mielen rauhoittumaan. 

Kolmannessa osassa kertojaääneksi vaihtuu Nina, joka kasvaa kahden kulttuurin välissä, tietämättä aina mihin kuuluu. Lukion jälkeen hän jatkaa yliopistoon ja tapaa siellä suomalaisen Ossin. 

Neljännessä osassa ollaan nykyhetkessä jossa heillä on perhe, pieni Irma-tyttö ja vanhempi poika nimeltään Pietari. Kun Ukrainaan hyökätään, Pietari haluaa entistä vähemmän erottua joukosta ja tulla yhdistetyksi venäläisiin. Vaikka Georgi vaatii poikaa puhumaan heille vain venäjää ja lukemaan vain venäläistä kirjallisuutta, Pietaria hävettää äitinsä kieli. 

Pietari ottaa ensiaskeleitaan, kun Nina oli lähtenyt aamuisin kirjastoon. Puolen vuoden kuluttua ympäristön vaikutusta maahanmuuttajaidentiteettiä käsitellyt gradu oli ollut valmis. Nina oli lukenut sitä varten satoja artikkeleita, haastatellut tuttuja, jotka hädin tuskin olivat ymmärtäneet hänen kysymyksiään itsensä määrittämisestä, hän oli taistellut paperille ontuvan analyysin löytämättä vastausta kysymykseensä: Mikä oli hänen paikkansa? Mikä loppujen lopuksi oli ihmisen paikka?

Valmistumisensa jälkeen hän oli saanut lyhytkestoisia, usein naurettavan huonopalkkaisia ja melkein aina turhia työsopimuksia, ja työtä tehdessä energia oli huvennut jo uuden työn etsimiseen sekä työttömyyden pelkäämiseen. Hän oli ollut mukana suurtakin huomiota saaneissa hankkeissa, joissa kourallinen asiantuntijoita oli kokoontunut pohtimaan kotouttamisen tehostamista. Näiden projektien tehtävä oli näyttänyt hyvältä hakemuksissa ja raporteissa, joissa oli puhuttu parempien olosuhteiden luomisesta, yhteiskunnallisuuden lisäämisestä, yhdenvertaisuudesta ja haasteiden voittamisesta. Loputtomissa palavereissa Nina olisi halunnut kuitenkin nousta seisomaan ja kysyä, tiesikö kukaan, mitä hienoilla sanoilla tarkoitettiin ja miten kukin heistä ne ymmärsi. Ketä he auttoivat? Ketä olivat ne toiset, jotka kaipasivat tätä hanketta? Samaan aikaan terveyskeskuksissa, neuvoloissa, koulujen vanhempainvarteissa oli istunut hänen kanssaan samaan aikaan Suomeen muuttaneita, jotka olivat ottaneet sosiaalisen tuen vastaan ilmaisten tulkkien välityksellä. Mitä oikeasti kuului lähiöissä itsekseen kukoistaville naapurustoille, joista jokaisella oli oma kielensä sekä itse luotu selviytymiskeinojen verkostonsa? Siellä hienosti muotoillut esitteet olisivat päätyneet parhaassa tapauksessa paperinkeräykseen. Mutta hän oli pysynyt hiljaa. Hän oli ollut pelkkä vastavalmistunut tutkimusapulainen. 

Tammikuu lähti minulla käyntiin itäslaavilaisissa tunnelmissa, kun kuuntelin ensin Ukrainaan sijoittuvan Kysykää Mialta ja kohta perään tämän Soudakovan kirjan, joka kertoo kolmen sukupolven tarinaa maahanmuutosta. 

Alku komunalkassa oli erittäin kiinnostavaa kuunnella. Vaikka monesta oli puutetta, kuten lihasta, sitten jopa vodkasta, oli ihmisten välillä lämpöä ja välittämistä. Huomasi, että isä aurinkoisen aika oli jäänyt taa, kun koko ajan ei tarvinnut pelätä kyttääviä naapureita, jotka tekisivät ilmiantoja milloin mistäkin, aiheesta tai aiheetta. 

Perheen Suomeen muutto herätti paljon erilaisia ajatuksia monesta suunnasta. Harmittamaan jäi esimerkiksi se, miten paljon tietotaitoa tässä maassa on haaskattu, kun vieraskieliset ammattilaiset ovat päätyneet "mapittajiksi" ja lääkärit luuttuamaan vessoja samaan aikaan kun meillä on podettu lääkäripulaa. Ja todennäköisesti haaskataan edelleen. Kuitenkin juuri maahanmuuttajien pitäisi saada äänensä kuuluviin, heidän pitäisi kokemusasiantuntijoina olla mukana laatimassa kotiuttamisohjeita, kertomassa mitä he olisivat kaivanneet. Kauniit ajatukset sievine kuvineen kiiltäväpintaiselle paperille printattuna eivät auta siellä, missä kaivataan konkreettisia tekoja nyt, tänään ja huomenna eikä jossain epämääräisessä tulevaisuudessa.