Emma Hamberg: Je m'appelle Agneta

 Emma Hamberg: Je m'appelle Agneta

WSOY, 2022

Lukija: Vuokko Hovatta

Kesto: 11 h 16 min

Kun työpaikalla tehtiin värianalyysit, Agneta ei saanut itselleen oikein mitään tulosta. Mutta hän onkin läpinäkyvä ja siinä on ihmistyyppi, jota ei testitulosten vaihtoehdoissa löydy.

Agnetan mies Magnus oli tehnyt heille täydellisen ruokaremontin. Ei enää punaista lihaa, ei kahvia, sokeria, rasvoja. Niinpä Agnetan aamiainen koostui enää kupillisesta teetä ja yön yli muhineesta raakapuurosta. Viisikymmentä täytettyään Magnus oli alkanut pyöräillä töihin trikoissa ja viettää viikonloput lintubongariasussaan tai märkäpuvussa. Mies haaveili Kanaalin yli uimisesta, tosin ilman märkäpukua, vain silloin saisi nimensä virallisiin kirjoihin. 

Agneta kyllä tiedosti sen, että hänen elämänsä oli pitkälti Magnuksen laatimaa ja tulevaisuuden toiveet Magnuksen henkilökohtaisia haaveita, vaikka mies jostain käsittämättömästä syystä piti niitä heidän yhteisinä suunnitelminaan. Lapsetkin asuivat jo omillaan, ainakin tavallaan, sillä he tuntuivat tarvitsevan Agnetaa silloin, ja vain silloin, kun tarvitsivat rahaa. 

Heti kun Magnus pyörineen on hävinnyt näkyvistä kadulle, minä menen kellariin. Avaan ison pakastimen ja nostan kaikki sienet pois tieltä. Niiden alla on minun kätketty aarteeni: paahtoleipä. Leipä ei ole edes juurileipää, vaan silkkaa valkoista, epäterveellistä gluteenijauhoa. 

Aprikoosimarmeladipurkki on pakastimen takana. Magnus oli kauhean tarkka siitä, että meidän piti hankkiutua eroon kaikesta, mikä voisi saattaa meidät kiusaukseen. Niin heitettiin roskiin joka ainoa marmeladipurkki, voi, Nutella, sokeri, niin no, kaikki mikä maistuu hyvältä. Onnistuin pelastamaan kalman kidasta punaviinipullon, jossa on kierrekorkki. Piilotin sen sängyn alle. Meillä kotona alkaa olla samanlaista kuin Yhdysvalloissa kieltolain aikaan: yritys jalostaa moraalia johtaa täydelliseen kaaokseen. Koko maailmankaikkeus räjähtää lahjuksien, salakuljetetun viinan ja murhien sekamelskaksi. Siinä tulevaisuuteni täällä Hasselvägen 84:ssä. 

Pieni kapinointi Magnusta vastaan oli siis jo nostanut päätään ennen lopullista sysäystä. Kun Agneta näki käännöskoneella tehdyn, onnahtelevaa ruotsia olevan lehti-ilmoituksen, jossa etsittiin au pairia Ranskaan, hän otti yhteyttä ja sai paikan. Agneta kaipasi vapautta mutta samalla sitä tunnetta, että joku aidosti tarvitsee häntä. Vain pari kuukautta, vain jouluun saakka, sitten hän palaisi Ruotsiin kuuliaisen ja kaikista arjen askareista huolehtivan vaimon ja tilisiirtoäidin rooliin. 

Ranskassa häntä odotti yllätys.

- Annjetá!

Huusiko joku melkein minun nimeäni? Käännyn ympäri.

Vaaleanpunaisin ikkunaluukuin koristellusta pikku talosta astuu ulos pikkuinen nainen, varmasti enintään 150-senttinen, ja vetää kauniisti kirjaillun neuletakin hennoille harteilleen. Nainen hymyilee ystävällisesti ja pälpättää täyttä vauhtia. En ymmärrä sanaakaan; minähän ehdin hädin tuskin avata sen kieltenopiskelusovelluksen. Sitten hän kopistelee luokseni ja tarttuu käsiini - toden totta, hän tarttuu käsiini - ja jatkaa höpöttämistä. Onpa hänellä sileät ja viileät kädet. Lyhyissä harmaissa hiuksissa on lähes violetti vivahdus ja ne on kammattu virheettömille laineille. Silmälasien takaa sädehtivät hunajanruskeat silmät, jotka katsovat minuun ikään kuin ymmärtäisin mistä hän puhuu.

- I don't speak French. No parle français. Nada, niente french. Sorry. Pardon. But I... Je m'appelle Agneta, oui.

- Excellent! Et moi Bonnibelle. Bonnibelle!

Pieni nainen hidastaa puhevauhtiaan ja osoittaa itseään. Toistan perässä.

- Bonnibelle?

- Oui, bienvenue!

Häntä vastassa oleva Bonnibelle ei ole ruuhkavuosiaan elävä äiti, vaan rempseä 80-vuotias, eikä au pairia tarvitseva Einar ole pikkupoika, vaan hänen ystävänsä, yhtä iäkäs mies. Kun Einar oli muistisairauden myötä yhtäkkiä alkanut puhua nuoruutensa äidinkieltä, oli syntynyt idea ruotsalaisesta au pairista. Olipa ihanaa, että "Annjetá" oli tullut Provenceen! 

Luulin alunperin kirjaa huomattavasti kevyemmäksi kuin mitä se olikaan. Kyllä, luvassa on jonkinlainen chick litin ja feelgoodin sekoitus, mutta myös ihana tarina itsensä löytämisestä ja rohkeudesta tarttua hetkeen ja tilaisuuteen, vaikka se tarkoittaisi turvallisten rutiinien karistamista. Teksti on hauskaa ja oivaltavaa, tästä voisi hyvin saada tsemppikirjan elämänmuutokseen.

Henkilöhahmot Ranskassa ovat kiinnostavia, toinen toistaan erikoisempia ja ihanampia, vain Agnetan mies on itsekeskeinen paskiainen, mutta ainahan yksi sellainen on löydyttävä tai ei saada mitään dramaa aikaan.

Vuokko Hovatalla oli juuri sopivan lempeä mutta riittävän määrätietoinen ääni Agnetalle, ainakin kevyesti nopeutettuna. Harvoin kyllä kuuntelenkaan vain 1x nopeudella.