Marianne Fredriksson: Anna, Hanna ja Johanna

 

Marianne Fredriksson: Anna, Hanna ja Johanna

Storyside, 2021 (lukukirja Otava, 1999}

Alkuteos: 1994

Suomennos: Laura Jänisniemi

Lukija: Kati Tamminen

Kesto: 11h 57min

Vanhainkodissa oleva Johanna ei enää tunnistanut tytärtään Annaa. Tytär ajatteli, että äiti oli ollut vain kotirouva jolla oli yksi lapsi ja loputtomiin aikaa sen paapomiseen. He eivät olleet kovin läheisiä, hän oli enemmän isän tyttö. Isoäidin elämä kiinnostikin häntä enemmän ja ensin kirkonkirjoista, sitten kirjastoja ja antikvariaatteja penkoen hän oli alkanut tutkia miten Taalainmaalla ja Norjan rajan puolella oli isovanhempien aikaan eletty. 

Vuonna 1871 taalainmaalaisen pientilallisen tyttäreksi syntynyt Hanna eli onnellisen lapsuuden, kunnes lähti sukulaistaloon piikomaan, tuli siellä raiskatuksi ja sai 13-vuotiaana lapsen joka oli häpeäksi koko suvulle. 

Wärmlannista tullut uusi mylläri Jon Broman näki kuitenkin tytön stigman lävitse ja ihastui tähän niin että kosi ja otti pojankin holhottavakseen. Kun Broman sanoi viisivuotiaalle Ragnarille käsipäivää ja esitteli itsensä, liikuttui Hanna kyyneliin ja puristi riimusauvaa, taikakalua hameensa piiloissa. 

Bromanin kanssa Hanna sai elää pitkän ja hyvän avioliiton, sai kolme poikaa ja vielä yli kolmikymmenvuotiaana tyttären, Johannan, vaikka sellaista ei pidetty enää järkevänä saati turvallisena ikänä saada lapsia. Bromanin kuoltua 1911 elämä sai uuden suunnan, kun Hanna otti itselleen ja neljälle lapselleen muuttokirjat Göteborgiin. Ragnar oli muuttanut sinne töihin jo nuorena, menestynyt ja ostanut autonkin. Poika myös seurusteli modernin ja itsellisen, omaa ompeluliikettään pitävän Lisan kanssa jonka vei vihille vasta kun tämä alkoi odottaa heidän esikoistaan. 

Hanna lapsineen asettui kunnan vuokrataloon yhden huoneen ja keittiön asuntoon, taloon jonka kolmas kerros tuntui olevan taivaassa asti ja jonka pihalla oli ylellisesti oma klosetti jokaiselle perheelle. 

Keittiössä oli [paitsi rautahella] myös tiskipöytä, viemäri ja vesijohto. Hanna oli kuullut puhuttavan tästä oudosta keksinnöstä, jota sanottiin juoksevaksi vedeksi ja nyt hän käänsi hanaa auki ja kiinni. 

- Eikö tämä ikinä lopu?

- Ei äiti, ei se lopu. 

- Jessus!

Huoneessa oli kaakeliuuni ja kiiltävä mäntylattia. Hannan mielestä kaikki oli hienoa kuin herrasväillä. 

Kaikkein merkillisin oli kuitenkin valo, josta he puhuisivat ja jolle he nauraisivat vielä monta vuotta.

Onneksi Hanna ei tällä kertaa ollut se, joka puhui ohi suunsa, sen teki Jon. 

- Alkaa hämärtää äiti, minun pitää juosta hakemaan öljylamppu.

- Ei tarvitse, sanoi Johanna. - Katso! Täällä tehdään vain näin.

Hän väänsi seinällä olevaa katkaisijaa ja valo tulvahti heidän ylleen. Kun Hanna oli tointunut hämmästykestään, hän ajatteli kuinka oli hyvä, ettei Ragnar ollut näkemässä kuinka he seisoivat suu ammollaan.

Uusi naapuri ja ystävä Hulda järjesti Hannalle töitä leipomosta Hannan naurettua kysymykseen osasiko leipoa, että jossei myllärin vaimona muuta oppinut niin ainakin leipomaan. Työ kävi selän päälle eikä sitä voinut mestarille näyttää, mutta Hanna oli kiitollinen, että he kaikki selvisivät hengissä espanjantaudista.

Johanna oli kahdeksan kun he muuttivat kaupunkiin ja hän ikäänkuin syntyi uudelleen. Hän viihtyi parhaiten veljensä ja Lisan luona, eikä heistä tullut kaupungissa yhtään sen läheisempiä äidin kanssa. Lisa ompeli hänelle ensi töikseen uuden mekon ja hän sai autella Lisaa tämän liikkeessä. Äiti oli aina vain väsyneempi ja pahantuulisempi, ja Johannan veljet alkoivat juopotella yötä päivää, kunnes Ragnar puuttui asiaan.  

Sitten pääsin asumaan Lisan ja Ragnarin luo ja ylleni laskeutui suuri rauha. Menin edelleen koulun jälkeen kotiin ja raivasin pahimman sotkun, pidin kuitenkin tarkasti huolen siitä että ehdin lähteä pois ennen kuin äiti työnsi avaimensa lukkoon. 

Siinä vaiheessa olin jo ruvennut halveksimaan häntä. Sanoin Lisalle että äiti käyttäytyi kuin maalaiseukko. Lisa torui minua mutta antoi sitten minulle sanan jota en koskaan unohtanut.

"Onhan hän vähän alkukantainen", hän sanoi. 

Alkukantainen. Ihan niin kuin alkuasukkaat, minä ajattelin, sillä olin koulussa lukenut Afrikan villi-ihmisistä ja siitä kun Stanley oli tavannut Livingstonen. Lisan kanssa käymäni keskustelun jälkeen tein toisen päätöksen. Minusta tulisi sivistynyt ja koulutettu ihminen. 

Johanna tapasi Arnen, joka oli töissä Götan telakalla ja vastasi puusepän verstaan toiminnasta. Arnen mukana hän sai jäykän ja uskonnollisen anopin, jota Johanna kutsui selän takana norsuluurouvaksi. He saivat tosiaan vain yhden lapsen, Annan, mutta ei se tarkoittanut että Johannan elämä olisi ollut helppoa jatkuvien keskenmenojen, puutteen ja sodan keskellä, kun Tanska ja Norja miehitettiin ja Ruotsissa pelättiin tulevaa.

Taas on pakko ihastella sitä, että vanhojakin kirjoja luetaan nykyään äänikirjoiksi, sillä lukukirjana tämä 23 vuotta sitten julkaistu sukudraama ei olisi luettavakseni päätynyt. Lukijan tyylikin sopii kirjaan täydellisesti.

Tarina oli kaikkineen kiinnostava, hyvin perinteinen sukupolviromaani aluksi Ruotsin ja Norjan rajalta, sitten Göteborgista 1900-luvun vaihteen molemmin puolin. Hyvin tulivat ilmi paitsi kaupungistuminen sekä maailman ja teknologian kehitys eri sukupolvien välillä, myös se miten vaikeaa on ymmärtää esimerkiksi oman äidin valintoja, kun ei tiedä kaikkea olosuhteista. Tästä esimerkkinä Anna joka oli aina pitänyt äitiään herraskaisena yhden lapsen äitinä ja kotirouvana, tietämättä miten monta lasta Johanna oli menettänyt ja mitä haasteita hänen elämäänsä oli muutenkin mahtunut. Kirja herätti kyllä paljon ajatuksia ja annoin sille täydet viisi tähteä.

Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 36: Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää.