Polly Samson: Haaveilijoiden saari

 Polly Samson: Haaveilijoiden saari

Docendo, 2021

Alkuteos: A Theatre for Dreamers, 2020 

Suomennos: Laura Jänisniemi

Lukija: Vuokko Hovatta

Kesto: 12 h 40 min

Iso nuotio terassilla sitruunapuiden keskellä, kannukaupalla retsinaa, vähän hasista, tanssia, maalin tahrimia shortseja, ruskettuneita raajoja, paljaita jalkoja.

Olimme sota-ajan lapsia, useimmat vielä nuorempia kuin Leonard ja hänkin oli oikeastaan vasta poikanen. Me ahmimme vapautta jonka puolesta aiemmat sukupolvet olivat taistelleet ja olimme roimasti nälkäisempiä kuin he, kaidat sodan murskaamat varjot. 

Huumeet ja ehkäisykö tuon muutoksen saivat tuntumaan mahdolliselta? Oliko vallankumous tietoinen? Vai olimmeko vain lapsia, jotka kaipasivat vetelehtimistä ja seksiä ja tietoisuuden laajentumista, lievittääksemme geeneihimme piintynyttä ahdistusta, joka räjäytti nuorissa aivoissamme oman henkilökohtaisen Hiroshimansa.

Hah! Isäni mielestä olin vain saatanan biitnikki.

Vuonna 1960 Erica oli vain seitsemäntoista ja eli ensirakkauttaan neljä vuotta vanhemman Jimmy Jonesin kanssa. Erica oli juuri menettänyt pitkään sairastelleen äitinsä ja haki takertuen lohtua Jimmyn sylistä. Tuhannen punnan perintö mahdollisti reppujen pakkaamisen ja postissa yllättäen saapunut kirja määräsi suunnan. Charmian Clift oli ollut muutaman vuoden ajan Erican äidin paras ystävä, kun he molemmat olivat asuneet Lontoossa. Nyt Charmian kuitenkin oleskeli Hydran saarella kolmen tunnin lauttamatkan päässä Ateenasta ja Erica haaveili auringosta ja lämmöstä. 

Jimmy jätti oikeustieteen opintonsa kesken ja aina vain äreämmäksi käyvä Bobby-veli lähti kolmantena mukaan automatkalle halki Euroopan, vaikka isä raivostui kuullessaan lastensa suunnitelmasta.

Saarella he elävät alkeellisissa oloissa, heidän vuokraamassaan talossa ei ole sähköä eikä siis jääkaappiakaan. Kreikkalaismies tuo joka toinen aamu muulillaan ison jääkimpaleen, jonka Erica aamuvirkkuna raahaa kotiin. Kun vettäkin pitää säännöstellä, Erica oppii pian miten koko keittiön saa pestyä kulhollisella vettä, kun suunnittelee järjestyksen tarkoin. Hänestä tulee työmyyrä, kuten niin monesta muustakin saarella elävästä naisesta.

"Oi, harmi että hän on kirjailija", Marianne sanoo ja naurahtaa 

"Miten niin?" Alan selittää, että Jimmy tekee muutakin. Että hän maalaa, että hän kuuluu niihin ärsyttäviin ihmisiin jotka ovat hyviä kaikessa, mutta Marianne jatkaa, "Axel sanoo, että se kuuluu toimenkuvaan. Nainen päätyy aina kirjaan. Katso vaikka miten Charmianin puuhat esitellään siinä, mitä George nyt on kirjoittanut. Ja Axelin uusin romaani kertoo minusta. Hän itse asiassa päätyi melkein murhaamaan minut mustasukkaisen raivon vallassa. Voitko kuvitella miltä tuntuu, kun joutuu lukemaan sellaista? 

Marianne kertoo tämän kaiken vailla raivon häivääkään. Sen sijaan hänen kasvoilleen on laskeutunut pehmeä hehku. "Ja teksti on niin suorasukaista, että Aftenposten kieltäytyi arvostelemasta kirjaa. Joten on helppo arvata millaisia asioita Axel on kirjoittanut, mutta ei se romaanin suosiota estänyt. Se on nyt käännetty vaikka kuinka monelle kielelle ja siitä tehdään elokuvaa. Se minua näyttelevä teinityttö on ensimmäinen norjalainen, joka näyttää rintansa valkokankaalla ja Axel arvelee että se aiheuttaa skandaalin, kun se tulee teattereihin."

Erica palaa halusta kuulla kaiken mahdollisen äidistään, kaiken mitä Charmian vain tietää tästä kertoa, mutta alati kimpussa hyörivä hyttynen ärsyttää välillä tätäkin ja Erica hapuilee itsensä ja tarkoituksena kanssa.

"Sinä ja suunnilleen kaikki muut tällä saarella , te lennätte." Nyökkään maalaustelineisiin, maalirasioihin ja sivellinpurkkeihin päin. "Minä en enää edes kirjoita juuri mitään. En yhtään tiedä, mitä minun pitäisi tehdä, tai tuleeko minusta koskaan mitään, ja joskus vain toivon että äiti olisi vielä elossa." 

Charmianilla on kaksi lasta ja mies, George, joka sairastaa tuberkuloosia. Heidän ympärilleen on kertynyt erimaalaisten taiteilijoiden yhteisö, enimmäkseen kirjailijoita ja runoilijoita. Georgen on vaikea saada uutta kirjaa puserrettua, mutta hänen on pakko, he ovat saaneet kustantajalta ennakkoa ja se kaikki on jo käytetty sairaalahoitoihin jotka pelastivat miehen hengen. 

Saarelle on muuttanut useita pariskuntia sekä sinkkuja. Yksi pareista olivat norjalaiset kirjailijat Axel Jensen ja hänen vaimonsa Marianne Ihlen. Sillä välin kun Marianne oli Norjassa saamassa heidän vauvaansa ja ajoi sieltä yksin vauvan kanssa pitkän matkan Kreikkaan, Axel ihastui amerikkalaiseen tyttöön, Patriciaan, ja ryhtyi suhteeseen tämän kanssa. Ei sillä etteikö heidän suhteessaan olisi kalahdellut aiemminkin, mutta aina he palasivat yhteen. Kunnes Leonard.

Saarella oli monenlaisia jännitteitä ennestäänkin, eikä elämä ollut pelkästään juomien siemailua auringonpaisteessa. Naisten osa on olla miestensä muusia ja rakastajattaria, äitejä ja yhteisön arjen pyörittäjiä.

"Pari vuotta sitten Axel palasi Norjasta, kun häntä oli juhlittu oikein perusteellisesti jonkin kirjan takia ja lähetti Mariannen pois Hydralta julkaisujuhlissa tapaamansa lumoavan bruneten tieltä. Kukaan meistä ei saanut häntä järkiinsä, ei edes George. Minä yritin saada hänet tajuamaan, että hän oli tähti pelkästään sen ansiosta, että Marianne oli tehnyt hänestä tähden. Luonut täydellisen universumin sen helkkarin kirjan kirjoittamiseen, eikä hän ollut kertaakaan joutunut murehtimaan ruuasta, tai vedestä, tai polttoöljystä tai edes hiilipapereista tai kirjoituskoneen nauhoista."

Mutta sitten Mariannen elämään tuli Cohen ja muutti koko lailla suoraan tämän taloon josta Axel oli lähtenyt ison riidan päätteeksi. 

Ennen kirjan aloittamista mielikuvani Leonard Cohenista olivat käheänmatala ääni ja hitaat, hyvin samankaltaiset laulut jotka eivät ole erityisemmin omaan makuuni. Siihen aikaan kun Cohen on levyttänyt esimerkiksi First We Take Manhattanin, 1986, minä kuuntelin ihan erityyppistä musiikkia (kuten Madonnaa), enkä ylipäätään ole balladi-ihmisiä, vieläkään.

Näillä spekseillä päätin ottaa Haaveilijoiden saaren kuunteluun lähinnä kolmesta syystä. Tapahtumapaikkana oli Kreikan saari, ajankohtana minulle aina kiinnostava 1960-luku, sekä luvassa oli hippimeininkiä ja sen ajan repaleisia ihmissuhteita. Näitä kaikkia kertyi 12 tunnin edestä.

Kun olin kuunnellut kirjaa hetken, aloin kaivata lisätietoa Cohenista sekä Ihlenistä ja keskeytinkin kirjan lukeakseni molempien elämästä, erityisesti Hydran saarella mutta myös sen jälkeen. Ellet tunne näiden kahden elämää sen enempää kuin minäkään tunsin ennestään, suosittelen tekemään ainakin hieman taustatyötä, sillä mielestäni silloin saa kirjastakin enemmän irti. Tosin minulla on taipumusta tehdä samoin aina kun luen todellisiin henkilöihin perustuvaa kirjaa, siinä missä moni muu voi ottaa vain kertomuksen kertomuksena.

Cohenin ja Mariannen rakkaustarina oli kirjassa yllättävän pienessä roolissa. Mitään imelää ei siis ole luvassa. Nautin 1960-luvun kreikkalaissaaren elämänmenon tarkkailusta, mutta ehkä vähän väsähdin matkan varrella ja tähdet putosivat siksi neljästä kolmeen. 

Maria Adolfsson: Meren ja pirun välissä

 

Maria Adolfsson: Meren ja pirun välissä (Doggerland #3)

Tammi, 2020

Suomennos: Terhi Vartia

Lukija: Karoliina Kudjoi

'Heikko valitsee pirun, vahva meren.'

Doggerilainen sananlasku

Doggerlandista maailmalle ponnistanut entinen maailmantähti ja miljonääri Luna, joka oli pysytellyt pois julkisuudesta lähes kymmenen vuotta ja tekemässä nyt comebackia oli tullut levyttämään saarelle. Hömppäpoppia ja kalliit lavashowt, oli Doggerlandin poliisissa työskentelevän Karenin näkemys naisen musiikista. Hänen ystävänsä Kåre oli tuntenut naisen jo ennen tämän tähteyttä, ja saanut siksi tämän tulemaan juuri Doggerlandiin. Lunalle oli vuokrattu syrjäinen, ylellinen huvila ja hänen tulonsa oli pidetty salassa tiedotusvälineiltä. Hän oli hiljattain eronnut miehestään, Jared Costasista,  jonka kanssa oli kuitenkin hyvissä väleissä. Heidän perheeseensä kuului myös liuta adoptoituja lapsia. Buddhalaistunut, raitistunut ja muutenkin puhtaat elämäntavat omaava Luna oli jättänyt juhlat ja julkkiselämän  taakseen.

Lunan pitäisi tulla vielä tekemään viime silaukset ennen saarelta lähtöä, mutta normaalisti tuotantoyhtiön vastaanotossa oleva Billy, jonka tehtäväksi oli nyt annettu huolehtia Lunasta, tämän kuljettamisesta studiolle jne, ei löytänyt häntä mistään. Olihan Luna tehnyt katoamistemppuja ennenkin, mutta miksi nyt? 

"Minulla on vuorokausi aikaa löytää pikku kullannuppusi ilman henkilöresursseja tai käyttökelpoisia todistajanlausuntoja."

Leo pyyhkäisee vaahtoa ylähuulestaan. 

"Vuorokausi", hän sanoo. "Kåre sanoi, että sitten julkaisette katoamisilmoituksen. Tajuat varmaan mitä se tarkoittaa." 

"Tajuan, mutta miten helvetissä tässä teidän mielestänne pitäisi toimia? Teemmekö kaikkemme hänen löytämisekseen vai pidämmekö matalaa profiilia? Teidän olisi jo aika paskantaa tai nousta pytyltä." 

"Tietysti sitä huolestuu kun toinen noin vain katoaa. Mutta kannattaisi varmaan odotella vielä muutama päivä. Todennäköisesti Luna vain haluaa olla hetken itsekseen, kuten hänellä eksän mukaan on tapana. Ja media..."

"Ehkä Luna haluaa juuri sitä", Karen keskeyttää. "Että lehdet saavat taas syyn kirjoittaa hänestä. Ehkä hän on tajunnut, että kymmenen vuoden hiljaisuus voi tarkoittaa sitä, ettei uusi albumi olekaan niin kauhean kiinnostava. Pikku poliisiopetaatio voisi sen sijaan panna vauhtia levymyyntiin, vai mitä?"

Leo tuijottaa häntä mykistyneenä, kasvoillaan sekoitus hämmästystä ja inhoa. 

"Ehkä te olette kaikki siinä mukana", Karen jatkaa, "ovela pr-suunnitelma jonka lavastamiseen käytätte minua!"

Kaksi vuorokautta katoamisestaan, juuri ennen kuin määräaika sen julkistamisesta päättyy, Luna lähettää tekstiviestin, että hänen piti ottaa omaa rauhaa, mutta kaikki on hyvin. Kännykkä paikallistettiin Englantiin ja Karen oli helpottunut, eroon päästiin sekä naisesta että tämän etsimisestä. 

Karen tuntee kuntonsa romahtaneen ja poliisien vuosittainen terveyden ja toiminnan arviointikyky on tulossa. 

Lunan lisäksi Doggerlandin poliisia on työllistänyt Morbäckin hirviöksi nimetty raiskaaja, joka on joka kerta työntänyt rikotun pullon uhrin alapäähän. Uusi, neljäs uhri Anita Kolbar jää henkiin ja osaa kertoa kuulleensa mopon äänen juuri ennen kuin isokokoinen mies oli käynyt hänen kimppuunsa. Vihdoin jokin johtolanka!

Aurinko ei nouse vielä tuntiin. On siis yhä pimeää ja tie on autio, kun kolme poliisiautoa ja yksi ambulanssi kiitävät hälytysvalot vilkkuen kohti etelää. 

Sandesta Graseen johtava leveä tie on kuin keskelle laakeaa maisemaa levitetty valkoinen käytävämatto. 

Sireenit eivät soi, vain vilkkuva sininen hohde halkoo hiljaisuutta luoden unenomaisen hiljaisuuden kuin mykkäelokuvassa. 

Karen painaa otsansa viileään ikkunalasiin. Pian adrenaliinia alkaa taas erittyä, mutta juuri nyt hän joutuu ponnistelemaan pitääkseen silmänsä auki. 

Viime osan tapaan kirjassa oli paljon henkilöitä, joten kuunnellessa piti tehdä melkoisesti muistiinpanoja, mutta se kannatti. Ellen kirjoittaisi bloggauksia, en varmaan viitsisi, silloin ei niin haittaisi muistaisinko kaikkien henkilöiden sukunimet ymv, sitä paitsi nytkin pyyhin suurimman osan pois.

Viihdyin kirjan parissa oikein hyvin ja otan seuraavankin osan kuunneltavaksi kunhan se ilmestyy.

Cynthia D'Aprix Sweeney: Good Company

Cynthia D'Aprix Sweeney: Good Company

HarperAudio, 2021

Lukija: Marin Ireland

Kesto: 9 h

Flora ja Julian Mancini ovat olleet naimisissa parikymmentä vuotta ja heillä on yksi lapsi, high schoolia käyvä tytär Ruby. Flora on ammatiltaan ääninäyttelijä ja Julianilla oli oma pikku teatterikokoonpano, Good Company. Sillä oli alkanut vihdoin mennä hieman paremmin, teatteri oli tehnyt jopa hieman rahaa ja Julian pystyi nykyään keskittymään taiteelliseen johtamiseen.

As their reputation grew, they got regular residencies at bigger theaters and had figured out how to mount shows that mostly broke even. For two consecutive years they even made a little money.

Julian had stepped back from the day-to-day responsibilities. He didn't sweep the floors anymore or run off programs at Kinko's at 2 am or plunge the funky toilet. Julian was the de facto artistic director, choosing scripts, casting shows, courting directors, trying to steer Ben's sometimes contradictory impulses into choices that might interest the right people, bringing audience.

Heidän läheisin ystäväpariskuntansa olivat David, joka oli ammatiltaan lääkäri ja Margot, joka näytteli lääkäriä suositussa tv-sarjassa. 

Eräänä päivänä kaappeja siivotessaan Flora teki yllättävän löydön. Julian oli väittänyt hukanneensa vihkisormuksensa eräänä kesänä kun Ruby oli vasta viiden, ja he olivat teettäneet uuden, mutta siellä sormus oli, huolellisesti kirjekuoreen talletettuna.

Näiden reilun 20 vuoden aikana hän oli nähnyt lukuisten liittojen horjuvan ja luhistuvan, mutta siihen hetkeen asti Flora oli nähnyt heidän avioliittonsa onnellisena, vahvana ja vakaana. Oliko siltä juuri murentunut pohja, jos se perustui noin isolle valheelle?

If she threw it away, she wouldn't have to face whatever truth came with the ring. 

She thought about the day they bought the ring, how Margot and David had come with them, how Margot had liked a fancier ring, something platinum and hammered, but instead Julian had chosen the gold band. 

Margot. If this was for anything else, she would have already called Margot to discuss, but she couldn't, until she knew what it meant. And, maybe there was a perfectly logical and innocent reason that the ring had been sitting in their file cabinet for twelve years instead of where it was supposed to be, on the bottom of the pond at Stoneham. Resting among the twigs and slogs and whatever other objects had been lost during the many summer productions that had been staged on Ben's property. 

Somehow she doubted it. 

Sormusasia jäi pitkäksi aikaa taka-alalle, kun Floran ajatukset ja arjen täyttää Rubyn valmistujaisjuhla, jonka Margot oli ehdottomasti halunnut järjestää. 

Ruby oli ollut high schoolissa nobody, kunnes Margot oli tullut hakemaan häntä valkoisella avo-Jaguarillaan ja supina alkoi. Hänen luokallaan oli oppilaita joiden vanhemmat olivat tavalla tai toisella mukana showbisneksessä, mutta monet heistä seurasivat Cedar Hospitalia joten Margotin lähipiiriin kuuluminen teki heihin ison vaikutuksen. 

Ruby oli päässyt collegeen itärannikolle, eikä malttanut odottaa, että saisi lentää 3000 mailin päähän kaikesta ja aloittaa oman elämänsä. Joka toinen tytöistä halusi näyttelijäksi, mutta Rubylla oli omat, määrätietoiset suunnitelmansa, hänestä tulisi lääkäri. 

Vaikka sormuksen löytyminen heti kirjan alkuvaiheissa antoi ymmärtää, että siitä ja asian selvittämisestä tulisi juonellisesti keskeinen osa kirjan jatkoa, niin ei käynyt. Palattiin ajassa taaksepäin, kun Flora ja Julian tapasivat, alkoivat seurustella ja he löysivät omat kutsumuksensa. Good Company oli isossa roolissa, kirja ei turhaan ole ottanut siltä nimeään, vaikka nimi onkin monirulkintainen. Merkittävää on myös Floran ja Margotin ystävyyssuhteen kehittyminen, mikä ei sekään ollut aivan mutkatonta. Myös Margotilla ja Davidilla on omat haasteensa ja juonellisesti kirjassa onkin kolme yhtä tasavertaista aihetta: avioliitto, ystävyys ja aloittelevan teatteriseurueen ponnistelut. Mietinnässä on mikä kaikki on loppu viimeksi tärkeää ja mitä voi antaa anteeksi, miksi voi tai ei voi. Voi olla, että samaa aihetta on käsitelty maailman sivu, mutta kirjailija oli onnistunut luomaan henkilöihin ja heidän väleihinsä syvyyttä ja vahvuutta ja kiinnostavia tasoja. Tästä saisi myös toimivan elokuvan ja lukupiirikirjan, josta varmasti löytyisi paljon keskusteltavaa!

Paula Havaste: Vierashuoneet

Paula Havaste: Vierashuoneet

Saarenmaa #2

Gummerus, 2020

Lukija: Jussi Lehtonen

Kesto: 10 h 11 min

Vilja oli huolissaan. Heidän uuteen majataloonsa oli vain parin viikon kuluttua tulossa ensimmäinen vieras ja kaikki valmistelut olivat vielä aivan kesken. Kesäkuussa pitäisi majoittaa jo kolme Tallinnasta saapuvas vierasta miestä eikä syksyllä luvattu rakennusprikaati ollut vieläkään saapunut. Niinpä hän oli kirjoittanut Anna-tädilleen, joka oli ennenkin ollut isoksi avuksi, ja noin vain täti soitti kulttuuripääsihteerille ja järjesti kaiken. 

Viljaa hiukan jännitti miten kaikki onnistuisi, mutta majoitustyöstä saatava palkkio olisi kaiken työn ja vaivan arvoista.

"Sehän on valtava määrä rahaa!"

Anna-täti hymähti. "Täytyyhän kaikesta siitä työstä jotakin kertyä. Kunhan ensimmäinen talvi on ohi ja kaikki sujuu, saatat saada vieraiden ruplista viidenneksen ja pian neljänneksenkin itsellesi. Mitä useampia vieraita on yhtä aikaa, sitä halvemmaksi se käy sinulle. Keittoa on helppo jatkaa."

Sitten Anna-täti vakavoitui. "Tämä tietysti vain siinä tapauksessa, että majatalosi hyväksytään. Joku ensimmäisistä vieraista on salatarkastaja. Sitä voit odottaa."

Olisi siis oltava erityisen tarkkana, varoa visusti sanomiset ja tekemiset, mutta niinhän Vilja toimi muutenkin.

Kun vieraita pääkaupungista alkoi saapua, Vilja passasi ja Villem tapansa mukaan keskittyi seurusteluun, mikä miehelle suotakoon, olivathan vieraat taiteilijoita ja kirjailijoita, joiden kanssa Villemin kannattikin olla hyvissä väleissä ja joilta tämä sai tärkeitä neuvoja.

Me emme kuvaa taiteessa yksittäisiä ihmisiä, Vares Vallamaa luennoi. Toveri kirjailija, emme kuvaa huolestuneen mielen orpoja liikkeitä vaan kansanjoukkoja. Kuvaamme tyyppejä, sellaisia sankareita joissa yhdistyvät neuvostoihmisen monet tärkeät puolet. Emme kaipaa sisäisen mielen pohdiskeluja, vaan ajatuksia tulevan ihannemaailman rakentamisesta. Työn, tavoitteiden kuvaamisen kautta se syntyy.

 

Mutta kun Vallamaa noin puhui onnellisesta elämästä, jota valtio suojelee, tulivat Viljan mieleen aivan toisenlaiset ajatukset.

Niinkö oli käynyt rakkaalle Sirje-opettajalle, joka oli haettu mustalla autolla kesken oppitunnin? Niinkö oli käynyt kotikylän vanhalle mummolle, joka oli yrittänyt palata rikkiammuttuun kotiinsa ja joutunut niin koviin kuulusteluihin, että oli tuupertunut paluumatkalla tien poskeen? Niitäkö valtio suojeli, jotka jääkylmissä karjavaunuissa pitkiä kiskoja myöten kauas Siperiaan, niitäkö jotka yrittivät pitää yllä unelmaa Virosta metsässä lymyillen?

Silmät kyynelissä Vilja jätti perunat ja tiskit, jätti kaiken, nappasi Meeliksen syliinsä ja meni pieni huolestunut koira perässään aivan puutarhan perälle, istui kannon päälle ja keinutti poikaansa. 

'Viro ei meiltä mielestä haihdu, se nousee, se kasvaa, vaan odottaa. On Viro kuin kataja joka ei kuihdu, se kukoistaa monen monta kertaa. Vaikka ei valta vieläkään vaihdu, uusi tulee, se aikanaan koittaa.'

Havasteen Neuvosto-Viroon sijoittuva sarja on osoittautunut juuri niin kiinnostavaksi kuin odotinkin! Kirjailijan luoma tunnelma on erittäin onnistunut. Opin myös uutta mikä on aina hienoa historiallisissa romaaneissa, esimerkiksi Viron metsäveljistä, joista googlasin lisätietoja. 

Hiukan taukoa muiden kirjojen parissa ja sitten kolmas osa kuunneltavaksi!

Enni Mustonen: Näkijä

 

Enni Mustonen: Näkijä

Otava, 2021

666 sivua

Viena, Ida-mumman tyttärentytär, on vakiinnuttanut paikkansa Kaliforniassa työskennellen 20th Century Foxin elokuvastudioilla puvustajana Pohjanmaalta aikoinaan Amerikkoihin muuttaneen Martan oikeana kätenä. Viena asuu alivuokralaisena Martan pikku talossa, joka sijaitsi ison hienon huvilan takapihalla. Sen taas omisti elokuvamoguli Louis B. Mayerin tytär joka oli naimisissa Euroopasta paenneen juutalaisen, Jon Blumen kanssa. Judith oli alkoholisti, joka vietti enemmän aikaa kalliissa yksityisparantoloissa kuin kotonaan ja avioliitto oli lähinnä nimellinen. Niinpä siinä vain kävi niin, että Viena rakastui Joniin ja tämän viulunsoittoon, mies kun oli MGM:n studio-orkesterin konserttimestari. Valitettavasti hän oli myös köyhä kuin kirkonrotta.

Hollywoodissa työskennellessään Viena tapasi monia tähtiä Elviksestä Marilyn Monroehin. Hänestä tuli Marilynin luottopukija ja uskottu, jonka Marilyn halusi mukaan monille filmauspaikoille. Marilyn oli tuolloin jo läpi lyönyt näyttelijätär, jolle oli tarjolla vain parasta. Vienan omasta elämästä sellainen glamour oli kaukana.

- Now, what shall we do? Allan kysyi minulta ja Gladysilta, kun olimme järjestäneet sekä kaikki puvut että make up- ja kampaustarvikkeet miss Monroen sviitin yhteydessä olevaan pukeutumishuoneeseen. Sen ikkunasta oli huikea näkymä yli kaupungin. Minun ja Gladysin hotellihuoneesta, joka oli kolmannessa kerroksessa, ei sen sijaan näkynyt kuin vastapäisen talon seinä.

Kalifornia tarjosi lämpöä ja aurinkoa sekä elintasoa joka sai Suomesta vierailevat sukulaiset ihastelemaan pilvenpiirtäjiä ja kauppojen tavaravalikoimien paljoutta. Tuliaiset kotiin oli helppoa löytää muutamilla dollareilla. Toisaalta Kaliforniassa oli ihan erilaiset ongelmatkin kuin koti-Suomessa, esimerkiksi tänäkin kesänä taas niin ajankohtaiset metsäpalot.

- Mitä jutinan tähren? Onko ne polttanehet koko mäjen? Martta huudahti kauhistuneena, kun puoliltapäivin olimme ajaneet San Diegon lävitse ja käännyimme kukkuloille johtavalle soratielle. Parin mutkan jälkeen tienvarren pensaikko oli näet muuttunut yht'äkkiä mustaksi louhikoksi. Siellä täällä törrötti kivenlohkareiden ja tuhkan seasta karrelle palaneita puunrunkoja. Koko mäenrinne näytti yhtä lohduttomalta, ja kaikkialla leijui kitkerä palaneen katku, vaikkei missään enää näkynyt tulta tai savua.

Kohtalo johdatti Vienaa myös palauttamalla takaisin Suomeen, jolloin hän sai työkeikan todellisen suurtuotannon parissa, kun maisteri kuvasi Tuntematonta sotilasta.

Kun elokuvan lopussa Finlandian pauhun ja raivoisan taistelun jälkeen koitti vihdoin hiljaisuus ja miehet nousivat poteroistaan epäuskoisina kuin ylösnousseet vainajat, x puristi kättäni niin että kipeää teki. Mieskuoro ei laulanut vaan hymisi ensin hiljaa ja sitten yhä voimistuen Finlandian sävelmää, kun sodan rauniot vaihtuivat pilvien välistä siivilöityvään auringon valoon. Pimeässä salissa kaikuivat vielä mahtavat loppusoinnut. Sitten oli aivan hiljaista.

Fiinu, joka istui reunimmaisena meistä, kääntyi tähyämään katsomoon. Minuakin hirvitti. Miksei kukaan taputa? Mitä tämä haudanhiljaisuus oikein merkitsee?

Pidin todella paljon tästä Syrjästäkatsojien osasta. Tuntemattoman kuvauksista oli todella kiinnostavaa lukea, onhan se tullut vuosikymmenten mittaan nähtyä kokonaan muutaman kerran ja pätkiä lukuisina itsenäisyyspäivän aattoina. Martan rehevää Pohjanmaan murretta oli myös ilo lukea ja muutenkin Martta nousi lempihahmojeni joukkoon koko sarjaa ajatellen.

Tuula T Matintupa: Syntymään tuomittu

Tuula T. Matintupa: Syntymään tuomittu (Alina Mänty #1)

Word Audio Publishing, 2021

(lukukirja Karisto, 2012)

Lukija: Karoliina Kudjoi

Kesto: 6 h 24 min

Tuntuu kuin yrittäisi saada pitävää otetta pilvestä. Kädet luiskahtavat aina läpi.

Pienen pohjanmaalaisen paikkakunnan museoalueella esitetyn kesäteatterinäytöksen, Punahilkka ja susi, jälkimmäistä esittänyt 19-vuotias Olivia Eerikäinen löytyi surmattuna.

Punahilkkaa, isoäitiä ja metsästäjää esittäneet nuoret tunsivat toisensa jo lukion näytelmäkerhosta lähtien. Punahilkka oli heidän oma versionsa ja Nikolas oli myös ohjannut sen osana äidinkielen opintojaan. Olivia ja Sari olivat tiedotusopin opiskelijoita Tampereella ja Milla työskenteli vaateliikkeessä, kun ei vielä tiennyt mitä haluaisi opiskella.

37-vuotias Laura Kanerva oli seurustellut jo toistakymmentä vuotta itseään viisi vuotta nuoremman runoilijan, Markus Vähälän kanssa, vaikkei aina itsekään tiennyt miksi tässä roikkui. Mies oli melkoinen viskisieppo, kirjoittaminen ei juurikaan huvittanut. Ensimmäinen runokokoelma oli ollut täysi floppi, mutta toinen oli kuitenkin osoittanut yllättävää kypsymistä ja tehnyt hänestä pikkujulkkiksen. Rahaa saadakseen mies kävi välillä esittämässä runojaan ja vastaamassa yleisön kysymyksiin, vaikka vihasikin sitä osuutta. 

Markuksen äiti Veera olisi halunnut purattaa vanhan sukutalon, Vähälän kartanon jossa Markus sitkeästi halusi asua. Itselleen he olivat jo rakentaneet uudemman, jossa asuivat Veera, Markuksen isä Arttu ja pikkuveli Jani. Veeralle pojat olivat tärkeintä maailmassa ja hän kävi välillä kaatamassa viemäriin ne Markuksen viinat, jotka poika oli jättänyt syötiksi, mutta kyllähän alkoholisti jemmapaikkansa osaa, kun on päättänyt elää boheemia runoilijanelämää. Viina tosin maistui Artullekin.

Markuksella oli pinttynyt käsitys runoilijan statuksesta. Hänen mielestään deekiksellä oleminen kuului runoilijan työnkuvaan. Laura oli kerran vienyt hänelle erään tunnetun runoilijan kolumnin jossa väitettiin, että täysipainoinen kirjoittaminen vaatii hyvää fyysistä ja henkistä kuntoa, mutta Markus oli huitaissut lehden sivuun ja vedonnut hiljattain lukemaansa Eino Leinon elämäkertaan. Eino Leinoa ja tätä vanhoille akoille runoilevaa lälläriä ei voinut edes verrata toisiinsa. Laura ei uskaltanut sanoa, että sama päti myös modernia runon ja proosan sekoitusta suoltavaan runoilija Vähälään. 

Laura ei halunnut muuttaa Markuksen luo 'kaatopaikalle' vaan asui mieluummin omassa kerrostalokaksiossaan. Ekonomiksi opiskelleen Lauran yritys myi alusvaatteita Kanervankukka -kutsuilla. Myös Veera piti kutsuja, vaikka miniä ja anoppi eivät olleetkaan järin hyvissä väleissä.

Vain pari päivää Olivian kuolemasta runoilijakin löytyy tapettuna, fileerausveitsi rinnassaan. Aliina on ennenkin ratkonut surmatöitä, mutta nyt ei ole kyse perinteisistä  humalaisten puukkohippasista.  Hänellä onkin edessään näytön paikka selvittää kaksi kuolemantapausta vähillä vinkeillä.

Ihan ok perusdekkari. Minun makuun vähän liikaa sellaista alati toistuvaa "ei x voisi tappaa ketään" ja "en minä ole tappanut häntä" replikointia. Olisin kaivannut myös enemmän syvyyttä henkilöihin, etenkin kaikki muut poliisit Alinaa lukuunottamatta jäivät todella vieraiksi, ikään kuin he olisivat olleet mukana vain siksi, ettei Alina ehdi yksin joka paikkaan. Kudjoin tyyli lukea sopi erinomaisesti kirjaan ja nosti kirjalle antamaani arvosanaa vähintään puolikkaalla. 

Kirsi Pehkonen: Kotiapulainen

Kirsi Pehkonen: Kotiapulainen

Reuna, 2021

Lukija: Ilona Pilli

Kesto: 5 h 12 min

Vaikka Saara ja Heikki muuten sopivat toisilleen kuin paita ja peppu, pitkään toivottua lasta ei ollut syntynyt. Ikäviä uutisia saatiin myös lapsettomuusklinikalta. Heikin spermasta ei suurempia puutteita ollut löytynyt, mutta Saaran elimistö ei ollut kestänyt kevyintäkään hormonihoitoa. Ei auttanut, että Saara oli vielä nuori, hyvässä fyysisessä kunnossa ja piti huolta itsestään.

Kierron käynnistämisen kunnolla piti olla vaivattomin tapa jouduttaa raskaaksi tulemista. Mutta mitä hyötyä oli kenties norona virtaavasta kuukautisverestä ja todennäköisesti toimivasta ovulaatiosta, jos aiottu tuleva äiti makasi puolikuolleena kylppärin lattialla, oksensi, paskansi, tärisi ja vaikersi? Ei siinä ainakaan hedelmöitystä pääsisi luonnollisella menetelmällä tapahtumaan. 

Heikki oli lopulta sanonut kylppärin ovelta ääneen sen, mitä Saara yritti olla ajattelematta. "Onko tässä mitään järkeä? Ei tuota kestä katsoa."

Lääkäri vinkkasi kuitenkin tapaamaan vielä kokeneen kätilö Ruuskasen, jolla saattaisi olla takataskussaan joitain luomumenetelmiä kokeiltavaksi. 

Niinpä kului vain muutama päivä ja Saaran ja Heikin keittiössä istui työhaastattelussa 'kotiapulaisen' toimeen noin kolmevitonen perheenäiti, huomiota herättämättömän oloinen nainen, Ella Korhonen. Hedelmällisen Ellan oli tarkoitus luoda Saaran elimistöön suotuisat olosuhteet raskaudelle luonnonmukaisella, mutta vähän käytetyllä feromonihoidolla. 

Mitä ihmiset sanoisivat, jos heille ilmaantuisi kotiapulainen, Saara huomasi miettiä. Mitä Heikin äiti sanoisi? Että mihin te nyt piikaa tarvitsette, huoleton, lapseton pari. 

Ellalla oli kokemusta tällaisista toimeksiannoista, hänellä oli tälläkin hetkellä toinen lapseton pari asiakkaana ja hyvät näytöt, jo toistakymmentä onnistumista. Kohta järjestelyn muuttuessa heidän perheensä arjeksi Saarassa heräsi kuitenkin epäilyksiä. Oliko Ella todella sitä mitä antoi ymmärtää, vai oliko hänellä toisenlaisia motiiveja muuttaa heidän kotiinsa?

Mielenkiintoisia ajatuksia! Esimerkiksi, kun aikoinaan on eletty yhdessä isommissa yhdyskunnissa, onko silloin laumoissa ollut tällaisia Ellan kaltaisia 'feromoninaaraita', jotka ovat antaneet luonnonmukaista hoitoa koko heimolle yksinkertaisesti asumalla yhdessä?

Kirjasta jäi ristiriitainen lopputulema. Olin kuunnellut sitä kiinnostuneena, mutta ilmeisesti loppuratkaisu olisi pitänyt kuunnella uudestaan, sillä ilmeisesti minulta meni jotain oleellista ohi korvien. En nimittäin ollut aivan varma lopputwistin minäkertojan henkilöllisyydestä!

Nadia Hashimi: Sparks Like Stars

 Nadia Hashimi: Sparks Like Stars

Harper Audio, 2021

Lukija: Mozhan Marno

Kesto: 11 h 5 min

Her father had once told her that the world lived within her. That her bones were made of mountains. That rivers coursed through her veins. That her heartbeat was the sound of a thousand pounding hooves. That her eyes glittered with the light of a starry sky. I am that girl, and this is my story.

Kabul, 1978.

Sitaran perhe vietti usein aikaa palatsissa, sillä hänen isänsä kuului edistyksellisen presidentti Daoudin lähipiiriin. He olivat palatsissa myös sinä päivänä, kun Sitara näki ikkunoista tankkien ajavan palatsin eteen suunnaten piippunsa kohti sen seiniä. Kommunistien vallatessa palatsin hengestään pääsivät niin presidentti kuin Sitaran koko perhe. Yksi sisään rynnänneistä sotilaista päätti hetken oikusta pelastaa pienen tytön ja salakuljetti Sitaran kotiinsa. 

Antonia Shepherd työskenteli diplomaattina USAn suurlähetystössä ja hänen äitinsä Tilly oli tullut tapaamaan tytärtään Kabuliin vain pari viikkoa ennen vallankaappausta. Eräänä iltana kaupungin sekasortoisessa tilassa heitä lähestyi yhtäkkiä sotilas tuupaten pienen afgaanitytön heitä kohti ja huutaen pois juostessaan, että huolehtisivat lapsen turvaan.

Sitara ei aluksi luottanut näihin amerikkalaisnaisiin eikä pukahtanut alkuviikkoina sanaakaan, esittäen että oli parempi antaa näiden ymmärtää ettei hän edes osannut englantia. Kun Sitara antoi periksi ja Tilly ja Antonia ymmärsivät mitä tyttö oli käynyt läpi ja millaisessa hengenvaarassa tämä oli, he ryhtyivät toimiin saadakseen hänet Tillyn mukana turvaan Amerikkaan. 

New York, 2008.

I don't know how to tell him that I've had an uneasiness lately, something I haven't felt in a while. It makes me seek out quiet spaces and comforting rhythms until this vawe passes. I run my second, third and fourth miles as dusk gives way to night. Headlights cut through the ring of trees that surround the path, casting shadows on the ground. But I run at night because that's when it becomes impossible to tell if the salt on my face is from tears or sweat. 

Sitara sai Afganistanista paetessaan toisen identiteetin ja on pitänyt tämän, niinpä hän on nykyään Aryana. Antonia kasvatti hänet adoptiotyttärenään tarjoten vapauden valita. Niinpä hän on opiskellut, kouluttautunut ensin lääkäriksi ja erikoistunut sitten syöpäkirurgiaan. Eräänä päivänä hänen asiakkaakseen tulee haamu menneisyydestä, vartija joka pelasti hänet palatsin valtauksessa. Mutta oliko mies ennen sitä tappanut hänen muut perheenjäsenensä? Heidän ruumiitaan ei koskaan löydetty. Ariana ei saa rauhaa menneisyyden veritöistä ennen kuin palaa Kabuliin, ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden, mutta siitä ei tule millään tasolla helppo matka. Kaupunki on muuttunut niin paljon, eikä omaisten hautoja ole helppo löytää.

The farther along the street we walk, the more disoriented I become. A third of the homes are gone, another third are riddled with holes that look like the ground has shifted beneath them. Some are new constructions.

We walk one block, and another. "I cannot remember. It should be here, this feels like the place", I say imagining the rooftop my father had left upon and where my mother grew a small herb garden. I look carefully at each house. The shapes are all wrong, nothing fits my memory. 

Mom has her hands on her hips. "Gosh, just look at this", she whispers. 

Tiesin jo kuuntelemaan ryhtyessäni, että tämä kirja olisi aivan muuta kuin pitkin kesää lukemani kohtuullisen kevyet feelgoodit. Silti Sitaran kauniisti kirjoitettu tarina ja Kabulin kohtalo menivät ihon alle. Mitä muuta oikeastaan voikaan tapahtua, kun kymmenvuotias päähenkilö, joka kaiken lisäksi kertoo tarinaansa minä-muodossa, kokee niin silmitöntä väkivaltaa.

Afganistan on ollut taajaan sotatantereena ja on viime vuosikymmentenkin aikana kokenut kovia. Kirjan saur-vallankumousta seurasi Neuvostoliiton miehitys ja monia sotia ja Kabulin valtauksia. 90-luvulla vuorossa oli Taleban-liike, joka on valitettavan ajankohtainen aivan näinä päivinä, tämän julkaistessani on tiedotusvälineissä kerrottu olevan pahimmillaan vain tunneista kiinni kun Kabul on jälleen heidän hallussaan.

Kirjailija on syntynyt New Yorkissa ja on ammatiltaan Sitaran (Aryanan) tavoin lääkäri. Hänen vanhempansa ovat lähteneet Afganistanista 1970-luvun alussa kumpikin omilla tahoillaan ja 2000-luvulla he tekivät yhdessä ensimmäisen Afganistanin-matkansa sitten vanhempien lähdön maasta. Sitaran henkilö ei kuitenkaan perustu suoraan hänen vanhempiensa kokemuksiin, vaan on yhdistelmä kuultua ja koettua. Vuonna 2008, kun Sitara kirjassa matkustaa Afganistaniin, löydettiin joukkohauta, jossa oli muun muassa presidentti Daoudin ruumis.

Peace Adzo Medien: His Only Wife

Peace Adzo Medie: His Only Wife

Chapel Hill : Algonquin Books, 2020.

278 sivua

Elikem married me in absentia, he did not come to our wedding.

Toga Pious, Afin edesmenneen isän vanhin veli ja "Aunty" joka ei todellisuudessa ollut mitään sukua Afille vaan oli Elin (Elikem) äiti, olivat sopineet Afin ja Elin häistä. 

Faustina Ganyo eli Aunty kuten Afrikassa vanhempia naisia kunnioittaen kutsutaan, oli Afin äidin hyväntekijä. Kun Afin isä oli kymmenen vuotta aiemmin kuollut ja he olivat joutuneet luopumaan kodistaan, sen sijaan että Toga Pious olisi ottanut veljensä perheen siipiensä suojaan, Aunty oli tarjonnut heille katon pään päälle ja äidille työpaikan puodistaan. Aunty ei ollut ainoa varakas liikenainen Ho'ssa, kylässä jossa Afin koko suku asui, mutta hänet tunnettiin anteliaisuudestaan ja nyt Afilla ja etenkin tämän äidillä oli mahdollisuus maksaa kiitollisuudenvelkaansa korkojen kera.

Auntyn vanhin poika Elikem oli nimittäin valinnut väärin ja rakastunut liberialaiseen moderniin ja itsenäiseen naiseen joka ei totellut Elin suvun vanhimpia ja heidän tapojaan ja tahtoaan. Afin tehtävä Elin vaimona oli erottaa noiduttu Eli tästä ei-toivotusta naisesta ja saada Eli jättämään tämän. Haastetta lisäsi vielä Elin ja naisen sairaalloinen tytär, joka tarvitsi isänsä apua ja huomiota.

Afilla oli omat haaveensa ja suunnitelmansa. Hän rakasti muotia ja ompeli vaatteita, teki kyläläisille korjaustöitä ja haaveili pääsevänsä kunnon kouluun jossa oppisi kaiken ompelemisesta ja vaatteiden suunnittelusta. Sen jälkeen hän voisi saada oman vaatekaupan, sellaisen joka oli rakennettu sementistä, ei pelkkää puista kioskia.

Hän tunsi tai pikemminkin tiesi Elin etäisesti. Mies oli häntä toistakymmentä vuotta vanhempi, joten tämä oli jo valmistunut yliopistosta kun Afi oli ollut vielä koulutyttö. Avioliitoksi kutsuttu järjestely Elin kanssa jännitti häntä.

"Ma, I don't know him, what if I don't like him?" I said in a low voice.

She sighed with her whole torso and then locked eyes with me. "Afi, don't forget who you are. You are not an actress and this is not a romance film. This is not one of those telenovelas you and Mawusi have been watching. This is real life. This is our life. You will get to know him and like him. That is how it is. If you don't believe me you can go and ask any married woman you know.

Kuljettaja kävi hakemassa Afin pääkaupunkiin Accraan, jossa Eli asui. Afi tuijotti näkemäänsä häkeltyneenä, uutta, isoa, hienoa kerrostaloa jota ympäröivät korkeat aidat ja vahtivat vartijat. Afi oli ensimmäistä kertaa elämässään hississä. Kolmen makuuhuoneen huoneisto! Tiskikone! Kaikki kiiltävää teräspintaa. Mutta miksi kaikki vaatekaapit olivat tyhjiä? Missä Elin tavarat olivat?

Silloin Afi sai vastauksia, kaikkeen mikä siihen asti oli ollut ympäripyöreää Ganyojen suunnalta. Elilla oli monta kotia. Yhdessä niistä hän pääasiassa asui, mutta siellä asui myös nainen ja lapsi, joista Afin avustuksella piti hankkiutua eroon. Miten, kun Afi tapasi Elin vain lyhyesti viikkoja Accraan muuttonsa jälkeen ja sen jälkeen kului taas viikkoja. Tätäkö hänen avioliittonsa oli?

"I have told you that this thing is spiritual. Do you think that it is natural for a man to defy his whole family, even the elders, for the sake of a woman, especially that kind of woman? You have to be patient and as you wait, call on the Lord to open your husband's eyes and cause him to come to himself."

"Okay," I said, even though I didn't need her to tell me to pray. I had been praying almost nothing but this since the day she told me that I would be marrying Eli. But the prayers were no longer giving me as much hope. I began to panic by the sixth week after our one meeting; I had been married for almost eight weeks and there was still no husband by my side!

Afin piti osoittaa ettei ole tädin pillin mukaan tanssiva pikkutyttö vaan nainen ja vaimo joka tekee omia päätöksiään. Hän tekikin kirjassa melkoisen henkisen kasvupyrähdyksen. 

Kirja tarjosi paitsi laadukkaasti kirjoitetun tarinan joka ylläpiti kiinnostuksen loppumetreille saakka, myös erittäin mielenkiintoisen näkökulman nykypäivän Ghanaan ja tämä varmasti pätee myös moneen muuhun Afrikan maahan: ollaan kristittyjä, ollaan oltu sitä jo pitkään, mutta rinnalla tai vielä enemmänkin elävät vanhat tavat ja perinteet. Kirjasta opin esimerkiksi seuraavat. Ghanassa ei nykypäivänä ole enää niin järjestelmällistä, että miehellä on useampia vaimoja / rakastajattaria / tyttöystäviä, mutta sitä kyllä tapahtuu ja se katsotaan asiaksi joka miehelle kuuluu suoda. Suurin osa avioliitoista solmitaan edelleen perinteisin menoin, kuten Afin ja Elin liittokin. Jos menee naimisiin kirkollisin menoin, vaimoja voi olla vain yksi. 

Harmi ettei tätäkään todennäköisesti suomenneta, suosittelisin kyllä luettavaksi. Afrikka on kirjassa läsnä sen joka sivulla.

Kiitos lukuvinkistä Elegialle, hänen juttunsa kirjasta löydät täältä.

Elly Griffiths: Maan alla

Elly Griffiths: Maan alla

Ruth Galloway #9

Tammi, 2021

Alkuteos: The Chalk Pit, 2017

Suomennos: Anna Kangasmaa

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 11 h 11 min

Guildhall, virastotalo jolla on vuosisatojen mittaan ollut monia rooleja vankilasta lähtien, ollaan avaamassa uudelleen museona. Hankkeen gourmetravintolan tiloja suunnitellessa oli kuitenkin törmätty karmaisevaan löytöön ja Ruth oli kutsuttu tutkimaan lasimaisen himmeinä kiiltäviä luita.

Ruth ei ole koskaan pitänyt maan alle joutumisesta. Hänelle tulee tunne, että happea pitää säästellä ja työmaakypäräkin painaa ikävästi, kun hän astuu Tedin perässä liitukivitunneliin, linnaa ja Guildhallia yhdistävään käytävään ja yrittää olla ajattelematta kaikkia yläpuolellaan olevia kivi- ja maakerroksia.

"Muistan jonkun joskus sanoneen, että East Anglian yliopistosta pystyy kävelemään maan alla keskustaan saakka", Ted sanoo. "Jatketaanko vain matkaa?"

Ruth suhtautuu tietoon epäillen, koska East Anglian yliopistolle on keskustasta matkaa viitisen kilometriä. Mutta ajatuksessa näistä maanalaista kulkureiteistä on jotain hermostuttavaa. Ikään kuin kaupungilla olisi kaksonen pimeydessä. Toinen elämä pinnan alla. 

Kun komisario Harry Nelson oli saanut uudeksi pomokseen naisen, hän oli ajatellut, ettei tämä ainakaan edeltäjäänsä Whitcliffeä pahempi voisi olla. Mutta kun 38-vuotias Jo Archer oli marssinut asemalle jumppamattoineen ja -palloineen, Nelsonkin tiesi kohdanneensa voittajansa. 

Nelson oli laitettu ensi töikseen 'ajonopeuden tiedostamiskurssille'. Viittäkymppiä köröttelemällähän ne rosvot kiinni otetaankin, oli hänen ajatuksensa moisesta ajanhukasta. Kurssin jälkeen oikeat työt odottivat: poliisilaitoksella häntä vastassa oli kaksi hyvin erilaista asiakasta, asunnoton Partavesi-Eddie joka on saanut nimensä siitä, että tälle kelpaa juotavaksi mikä tahansa alkoholipitoinen tuote, sekä nuori opiskelija Grace Miller. Eddieä huolestutti Barbara Murray, toinen asunnoton, joka oli nyt kateissa. Naiset nukkuvat harvemmin kadulla, heillä on parempia turvaverkostoja tai asuntolapaikka yöksi, joten he ovat pienemmässä riskissä joutua 'potkituiksi', mutta Barbaraa ei ole viime aikoina näkynyt. Voisiko päivätoimintaa pyörittävä Paul Pritchard jotenkin liittyä hänen katoamiseensa?

"Kukaan ei ole nähnyt häntä muutamaan viikkoon. Kävin päiväkeskuksessa. Ilmeisesti hän oli vakikävijä, mutta häntä ei ole nähty sielläkään."

"Hän on vaihtanut maisemaa, niin he tekevät."

"Jäljitän hänen Skotlannissa asuvan poikansa ja selvitän onko Barbara ollut yhteydessä häneen", Judy sanoo. "Laitan kyselyn tiedonhakuosastolle."

"Hän jota pitää totella ei kyllä tykkää siitä."

"Minustako puhut?"

Jo Archerin pelottavimpiin ominaisuuksiin kuuluu kyky ilmestyä paikalle milloin hyvänsä. Osansa on varmaankin sillä, että hän käyttää äänettömiä lenkkitossuja, tosin korkokenkiä virallisissa tilaisuuksissa. Nyt hän seisoo ovella ja hymyilee.

"En vaan Cassiesta", Clough valehtelee sujuvasti. "Aviomies on tossun alla, minkäs teet."

Grace Miller oli aivan päinvastainen ilmestys, nuori nainen joka olisi hyvin voinut olla Nelsonin tyttärien ystävä. Gracea painoi edellisillan tapahtumat, kun oli oltu kavereiden kanssa klubilla ja yksi pojista oli ajanut heidät sieltä humalassa takaisin kotiin, minkä hän vähän arastellen Nelsonille myönsi. Silloin he olivat yhtäkkiä lähes törmänneet keskellä tietä seisoneeseen Jeesuksen näköiseen mieheen, mutta pysähdyttyään miestä ei näkynytkään enää missään. Samalle kohdalle Denning Roadille oli ilmestynyt parimetrinen kuoppa, jonne mies oli saattanut kadota. Voisiko Jeesuksen näköinen hahmo olla yksi asunnottomista?

Barbaraa ei löydy ja viimeinen johtolanka on, että joku tuntematon mies oli kysellyt häneltä tämän lapsista mikä oli saanut naisen hermostumaan. Barbaralla tiedettiin olevan neljä lasta, joista kaksi oli annettu adoptioon ja kaksi huostaanotettu. Muutaman päivän päästä poliisitalon rappusilta löytyi yksi asunnottomista veitsi rinnassaan ja Jo Archer oli kaikkea muuta kuin mielissään siitä, että tällainen veriteko pääsee tapahtumaan aivan heidän silmiensä edessä.

Clough ja edellisosasta tuttu näyttelijä, Cassandra, ovat menossa naimisiin ja heille on tällä välin syntynyt lapsi. Cassandra on pääroolissa paikallisessa produktiossa Liisan seikkailut maan alla, johon he tarvitsevat lapsinäyttelijän esittämään Liisaa pienenä. Ruthin tytär Kate on nyt kuusivuotias, täydellinen rooliin, reipas ja sanavalmis ja innoissaan näyttelemisestä. 

Pienenä knoppina, kirjassa mainittiin kapteeni George Vancouver joka seilasi Pohjois-Amerikan luoteisrannikolle vuonna 1793, minkä seurauksena Kanadassa on nykypäivänä paljon saman nimisiä paikkoja kuin Norfolkissa. Kapteeni Vancouver on kuuluisin King's Lynnistä kotoisin oleva ihminen. 

Kirjailijan kiitosten viimeinen osa sai minut nauramaan ääneen!

Ruth Gallowaysta kertova sarja tuntuu paranevan osa osalta ja kun viimeksi ei tutkittu luita, nyt Ruthia tarvittiin taas oman osaamisalansa tehtäviin. Maanalainen tunneliverkosto toi tähän jännittävän lisän ja yksityiselämässäkin tapahtuu pieniä askelia, joskin malttamaton lukija toivoisi jo suurempaa harppausta tietyn parin välillä. Odotan innolla seuraavaa suomennosta!