Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja

 Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja

Gummerus, 2021

Alkuteos: The French Photographer / The French Orphan, 2019

Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi

Lukija: Usva Kärnä

Kesto: 15 h 24 min

Kolme vuotta kestäneen mallinuransa aikana Jessica May oli esiintynyt lukuisia kertoja Voguen kannessa. Hän oli tottunut siihen, että katseet sulivat hänen vartaloonsa ja hän tiesi, että solttupojat kiinnittivät hänen kuviaan punkkiinsa. Hän ei kuitenkaan ollut mikään juhlia varten elävä bimbo, vaan oli elänyt vanhempiensa työn takia hyvin erikoisen kiertolaislapsuuden ja viimeiset kymmenen vuotta Ranskassa ennen paluuta Amerikkaan. Ranskassa hän oli osallistunut aktiivisesti mielenosoituksiin fasismia vastaan ja kirjoittanut juttuja amerikkalslehtiin. Nyt hän haluaisi taas enemmän haasteita, Martha Gellhornin kannustaessa julkaista artikkeleita ja ottaa kuvia. Elettiin vuotta 1942.

Vuotta myöhemmin ulkoministeriö myönsi hänelle sotakirjeenvaihtajan passin ja hän sai viimein määräyksen ylittää Atlantti. Hän oli hiljakkoin täyttänyt 23 vuotta. Näin hänestä tuli Yhdysvaltain armeijan kapteen. Sotilasarvo ja univormu kuuluivat tehtävään paitsi suojavärin antamiseksi, myös siitä syystä, ettei häntä ammuttaisi vakoojana mikäli hänet saataisiin kiinni. Hän oli pyytänyt päästä Italiaan ja saanut asemapaikakseen Napolin, josta käsin hänen tuli raportoida sairaanhoitajien työstä Voguen lukijoille, mutta päätyi heti alkuunsa vahingossa poteroon vihollisen kantaman sisäpuolelle. Tauotonta meteliä, huutoja, rääkäistyjä komentoja, huitomista, loputonta liejua, kokkareina ilmassa lentävää savimaata.

Lääkintäteltassa aivan lähellä rintamalinjaa Jess koki melkoisen yllätyksen, kun niin vaarallisessa paikassa oli lapsi. Nelivuotias Victorine oli orpotyttö josta huolehtivat hoitajat sekä laskuvarjojääkäri Dan Hallworth, joka suunnitteli vievänsä tytön pian sisäoppilaitokseen Englantiin. Siitä Jess päätteli, että huhuttu liittoutuneiden maihinnousu oli lähellä.

Jess oli tullut leiriin Yhdysvaltain armeijan sotilaiden kanssa ja tiesi heti kuvan ottaessaan, että siitä Amerikka näkisi, mitä sodasta oli tullut. Se ei ollut ylevä ja sankarillinen tanner, vaan raaka ja eläimellinen ihmiskunnan tuho. Kuvassa korostuivat pulleat riikinkukot joiden höyhenpeite loisti kirkkaana kuin kesäinen taivas. Punaiset kukat nousivat vahvoina maasta, nostivat päätään kohti aurinkoa, ja niiden takana olivat naiset. Heidän ihonsa oli paperinohutta, hädin tuskin kätki luut. Heidän sisäänsä saattoi miltei nähdä. Kasvoilta oli riisuttu kaikki tunteet. He olivat kuolleita, mutta tuomittu elämään. 

Toinen aikataso vei kesään 2004, jolloin 29-vuotias D'Arcy Hallworth palasi Sydneystä Pariisiin ja jatkoi saman tien autolla maaseudulle määränpäänään upea linna nostosiltoineen ja torneineen. Hänen työnsä oli toimia taidekuriirina ja nyt hän oli tullut hakemaan valokuvia sydneyläiseen galleriaan. Perillä odotti kuitenkin yllätys, kun valokuvaajan agentti Josh ilmoitti, että hänen olisi pakattava kuvat itse ja siihen menisi kaksi viikkoa. Ullakolla oli myös valokuva-arkisto, jonka kaikkia osia edes Josh ei ollut aiemmin nähnyt ja nyt tämä sai poikkeuksellisen luvan näyttää kuvat myös D'Arcylle. Kuvat saivat naisen sanattomaksi hämmästyksestä, kun niissä esiintyi hänen äitinsä pienenä tyttönä.

Ranskalainen valokuvaaja on ihailtavan taidokkaasti punottu, yli vuosikymmenten yltävä ja mielenkiintonsa säilyttävä viiden tähden lukuromaani.Sen sivut täyttyvät hirvittävästä määrästä salaisuuksia, itsesyytöksiä ja rakastettujen ihmisten suojelemista, ennemminkin kuin tällaisille romaaneille niin tyypillisistä väärinkäsityksistä. Minulle tulee harvoin kyyneleet silmiin kirjaa kuunnellessa, mutta tässä kirjassa niin kävi.

Aina löytyy silti jotain huomautettavaakin. D'Arcyn loputon itsensä ja ammattitaitonsa vähättely ärsytti. Äänikirjassa hieman häiritsi lukijan vaihteleva tapa ääntää ranskankielinen nimi D'Arcy, välillä neutraalimmin ja paremmin suomeksi puhutun tekstin sekaan sopien, välillä niin perusteellisesti sorauttaen että lienee saanut sylkeä pyyhkiä mikrofonista. Onneksi itse tarina oli kuitenkin niin koukuttava, että se vei päähuomion, eikä määrältään isommassa roolissa olleessa sodanaikaisessa osassa ollut vastaavaa minua häirinnyttä ääntämistapaa. Mitä enemmän kuuntelen englanniksi, sitä enemmän kaipaan enemmän eläytymistä lukemiseen, mutta se nyt vain on hyväksyttävä, että suomeksi naislukija puhuu miesten repliikit yhtä heleällä äänellä kuin naistenkin. Ilmeisesti Suomessa halutaan äänikirjat luettavan mahdollisimman neutraalisti. Usva Kärnän äänessä on kuitenkin tunteita.

Jessica Maylla on todellinen esikuva, valokuvaaja Lee Miller, johon kirjailija oli törmännyt toista romaania kirjoittaessaan. Lee Millerin elämässä oli kuitenkin tapahtunut asioita, joiden takia hän ei halunnut kirjoittaa elämäkertaromaania Milleristä. Monet kirjan  tapahtumista ovat todellisia, lehtiartikkeleista ja elämäkerroista kirjaan otettuja ja Jessille muokattuja, ja näitä kirjailija avaa pitkään ja perusteellisesti kirjan lopussa. Niin ikään moni kirjan muista henkilöistä on todellisia ja esimerkiksi Martha Gellhornille kirjassa tapahtuvat asiat ovat todellisia. Kirjailija on perehtynyt aiheeseen perusteellisesti ja se näkyy. Sama kirja on muualla julkaistu myös nimellä joka olisi suomennettuna Ranskalainen orpo, mutta mielestäni valokuvaaja sekä meillä käytetty kansikuva ovat osuvampia.

Toivottavasti Ranskalainen valokuvaaja saa niin hyvän vastaanoton, että muitakin Lesterin kirjoja suomennetaan.