Jenna Kostet: Linnunluisia
Aula & Co., 2020
357 sivua
Käsi hapuili tyhjää. Kouraan tarttui vain mustaa vettä. Paita oli märkä, ja Jouko varoi keikuttamasta jollaa enempää. Eijaa ei näkynyt missään. Vain hämärää ja Rebekan hiukset kalliota vasten. Naisen mekko, jonka sisälle oli jäänyt ilmaa niin, että se pussitti vedessä kuin heliumilla täytetty ilmapallo.
Lainasin kirjan Piki-kirjastosta.
Saari oli perheen äidille tuttu, hän oli asunut siellä jo oman lapsuutensa eikä osannut pysyä poiskaan. Niinpä Eijan oma perhe vietti siellä kaikki kesänsä, Eijan mies Jouko ja heidän lapsensa Maaria ja Mikael. Saari oli kaukana mantereelta, yhteysaluksella sinne matkasi viisi tuntia Pärnäisistä.
Mikael ei ollut enää muutamaan vuoteen viettänyt aikaa saaressa, ei sitten lukiovuosien. Nyt oli alkanut kesäloma, hän oli juuri saanut kandin paperit ympäristötieteen opinnoistaan, vaikkei sitä itse kummemmin arvostanutkaan. Vuosiin hän ei ollut löytänyt aikaa käyskennellä isän kanssa saaren kallioilla, nyt hän ei tiedä mitä tekisi seuraavaksi, eikä kukaan kavereistakaan jäänyt kesäksi Turkuun. Maaria oli juuri eronnut poikaystävästään, ei hän villiin sinkkukesäänsä pikkuveljeä kaipaa. Nyt minulla ei ole mitään muuta kuin aikaa ja tunnen siitä huonoa omatuntoa. Minun pitäisi olla töissä, suunnittelemassa opintoja, elämässä itsenäistä elämää. Ei istumassa kiikarit kädessä kalliolla isäni kanssa.
Linnut olivat Joukolle elämä ja saarella niitä oli tavattu yli 400 lajia, harvinaisuuksuakin, mutta linnut olivat myös tekosyy livahtaa hetkeksi omille teilleen kohtaamisiin Rebekan kanssa. Naisen, joka kirjan ensisivuilla myrsky-yönä menehtyy. Mikael kertoo nykyhetkestä, hänellä on mukanaan saarella lehtileike, joka kertoo naisen hengen vieneestä onnettomuudesta ja mysteeri kiinnostaa häntä. Hän haluaa tutustua Matildaan, Rebekan tyttäreen joka asuu yksinään saarella, tyttöön joka ei lapsenakaan leikkinyt heidän muiden kanssa. Äidin ja tyttären ympärillä leijuu jokin salaisuus, jokin mistä saarella ei puhuta, jokin mikä saa isänkin vaivautuneeksi, äidiltä ei uskalla kysyäkään. Kalastajat puhuvat Erikssonin naisista. Puhutaan kuin he olisivat noitia tai paholaisia tai jotakin, mistä pitää kuiskata. Kalastajat sihauttavat sanat huulten välistä, sylkäisevät nuuskamällit kaupan kulmalle ja vilkuilevat sitten ympärille aivan kuin häveten sitä, mitä ovat tulleet sanoneeksi.
Jouko kertoo vuorollaan tapahtumia jostain kauempaa. Kirjan takakannessa sanottiin, että Jouko avaa tarinaa nykyhetkestä kohti menneisyyttä, sinne mistä kaikki sai alkunsa. Ei. Jouko alkaa omalla vuorollaan kertoa ajasta, jolloin Rebekka on vielä elossa, hetkistä joita hän varastaa perheeltään saadakseen viettää ne Rebekan kanssa. Rebekka on kuollut "vuosia sitten", Jouko ei voi aloittaa nykyhetkestä. Olen ymmälläni ja minua häiritsee se, etten voi päätellä minkä verran vuosia välissä on. Ellen olisi niin viehättynyt saaristosta, juonesta ja erityisesti tunnelmasta, heittäisin kirjan kesken koska en hahmota kerrotun suhteita aikajanalla. Vuosiluvut lukujen alussa auttaisivat paljon.
Jatkossa hahmottaminen helpottui, kun lasten koulunkäynnistä sai viitteitä minkä ikäisiä he voisivat olla. Ilmeisesti jokaisen lukijan on tarkoitus päätellä nämä aikatasot itse, joten ei siitä enempää.
Rakenne on erikoinen. Normaalistihan tällaisessa kahden aikatason kertomuksessa Jouko lähtisi liikkeelle sieltä, missä Rebekka tulee mukaan kuvioihin ja etenisi myrsky-yön tapahtumiin. Mietin tätä koko ajan lukiessani. Mietin sitä, että kun pääsen loppuun, olenko samaa mieltä siitä että tarina piti kertoa näin päin, vai mietinkö miksi kirjailija oli päätynyt tällaiseen ratkaisuun. Joka tapauksessa olin koukussa kirjaan. Olin lukenut alle 100 sivua ja olin kirjoittanut poikkeuksellisen paljon ajatuksiani suoraan blogiin. Yleensä vain liimailen tarralappuja tärkeisiin kohtiin ja kirjoitan blogijutut vasta kirjan luettuani.
Loppufiiliksistä. Kirjan verkkainen, kaunis ja hieman haikeakin tunnelma viehätti minua, mutta sitä olisi kestänyt myös tiivistää reippaasti ja mitä pidemmälle luin, sitä enemmän tiivistämisen tarvetta koin. Keskivaiheilla aloin väsähtää kun juoni tuntui junnaavan paikallaan ja lukujumikin iski, niin että muutamana päivänä luin kirjaa vain nukkumaan mennessä. Tunnelman virittämiseen näitä "lisäsivuja" ei mielestäni kaivattu, olin kyllä koukussa siihen. Viimeiset noin sata sivua etenivät taas sutjakkaasti, kun juoni nitkahti eteenpäin. Mitään yllätyskäänteitä ei tullut, sellaiseksi ehkä tarkoitetun olin päätellyt jo takakansitekstistä. Tiivistetymmälle tarinalle olisin antanut puoli tähteä enemmän, nyt 3,5/5, Goodreadsiin pyöristettynä alaspäin.
Mikael ei ollut enää muutamaan vuoteen viettänyt aikaa saaressa, ei sitten lukiovuosien. Nyt oli alkanut kesäloma, hän oli juuri saanut kandin paperit ympäristötieteen opinnoistaan, vaikkei sitä itse kummemmin arvostanutkaan. Vuosiin hän ei ollut löytänyt aikaa käyskennellä isän kanssa saaren kallioilla, nyt hän ei tiedä mitä tekisi seuraavaksi, eikä kukaan kavereistakaan jäänyt kesäksi Turkuun. Maaria oli juuri eronnut poikaystävästään, ei hän villiin sinkkukesäänsä pikkuveljeä kaipaa. Nyt minulla ei ole mitään muuta kuin aikaa ja tunnen siitä huonoa omatuntoa. Minun pitäisi olla töissä, suunnittelemassa opintoja, elämässä itsenäistä elämää. Ei istumassa kiikarit kädessä kalliolla isäni kanssa.
Linnut olivat Joukolle elämä ja saarella niitä oli tavattu yli 400 lajia, harvinaisuuksuakin, mutta linnut olivat myös tekosyy livahtaa hetkeksi omille teilleen kohtaamisiin Rebekan kanssa. Naisen, joka kirjan ensisivuilla myrsky-yönä menehtyy. Mikael kertoo nykyhetkestä, hänellä on mukanaan saarella lehtileike, joka kertoo naisen hengen vieneestä onnettomuudesta ja mysteeri kiinnostaa häntä. Hän haluaa tutustua Matildaan, Rebekan tyttäreen joka asuu yksinään saarella, tyttöön joka ei lapsenakaan leikkinyt heidän muiden kanssa. Äidin ja tyttären ympärillä leijuu jokin salaisuus, jokin mistä saarella ei puhuta, jokin mikä saa isänkin vaivautuneeksi, äidiltä ei uskalla kysyäkään. Kalastajat puhuvat Erikssonin naisista. Puhutaan kuin he olisivat noitia tai paholaisia tai jotakin, mistä pitää kuiskata. Kalastajat sihauttavat sanat huulten välistä, sylkäisevät nuuskamällit kaupan kulmalle ja vilkuilevat sitten ympärille aivan kuin häveten sitä, mitä ovat tulleet sanoneeksi.
Jouko kertoo vuorollaan tapahtumia jostain kauempaa. Kirjan takakannessa sanottiin, että Jouko avaa tarinaa nykyhetkestä kohti menneisyyttä, sinne mistä kaikki sai alkunsa. Ei. Jouko alkaa omalla vuorollaan kertoa ajasta, jolloin Rebekka on vielä elossa, hetkistä joita hän varastaa perheeltään saadakseen viettää ne Rebekan kanssa. Rebekka on kuollut "vuosia sitten", Jouko ei voi aloittaa nykyhetkestä. Olen ymmälläni ja minua häiritsee se, etten voi päätellä minkä verran vuosia välissä on. Ellen olisi niin viehättynyt saaristosta, juonesta ja erityisesti tunnelmasta, heittäisin kirjan kesken koska en hahmota kerrotun suhteita aikajanalla. Vuosiluvut lukujen alussa auttaisivat paljon.
Jatkossa hahmottaminen helpottui, kun lasten koulunkäynnistä sai viitteitä minkä ikäisiä he voisivat olla. Ilmeisesti jokaisen lukijan on tarkoitus päätellä nämä aikatasot itse, joten ei siitä enempää.
Rakenne on erikoinen. Normaalistihan tällaisessa kahden aikatason kertomuksessa Jouko lähtisi liikkeelle sieltä, missä Rebekka tulee mukaan kuvioihin ja etenisi myrsky-yön tapahtumiin. Mietin tätä koko ajan lukiessani. Mietin sitä, että kun pääsen loppuun, olenko samaa mieltä siitä että tarina piti kertoa näin päin, vai mietinkö miksi kirjailija oli päätynyt tällaiseen ratkaisuun. Joka tapauksessa olin koukussa kirjaan. Olin lukenut alle 100 sivua ja olin kirjoittanut poikkeuksellisen paljon ajatuksiani suoraan blogiin. Yleensä vain liimailen tarralappuja tärkeisiin kohtiin ja kirjoitan blogijutut vasta kirjan luettuani.
Loppufiiliksistä. Kirjan verkkainen, kaunis ja hieman haikeakin tunnelma viehätti minua, mutta sitä olisi kestänyt myös tiivistää reippaasti ja mitä pidemmälle luin, sitä enemmän tiivistämisen tarvetta koin. Keskivaiheilla aloin väsähtää kun juoni tuntui junnaavan paikallaan ja lukujumikin iski, niin että muutamana päivänä luin kirjaa vain nukkumaan mennessä. Tunnelman virittämiseen näitä "lisäsivuja" ei mielestäni kaivattu, olin kyllä koukussa siihen. Viimeiset noin sata sivua etenivät taas sutjakkaasti, kun juoni nitkahti eteenpäin. Mitään yllätyskäänteitä ei tullut, sellaiseksi ehkä tarkoitetun olin päätellyt jo takakansitekstistä. Tiivistetymmälle tarinalle olisin antanut puoli tähteä enemmän, nyt 3,5/5, Goodreadsiin pyöristettynä alaspäin.
Muistan Jenna Kostetin vuoden 2014 Blogistanian palkintojenjaosta. Hänen Lautturi-teoksensa voitti Kuopus-sarjan, josta Jenna oli erittäin onnellinen.
VastaaPoistaLinnunluisia vaikuttaa kiinnostavalta, mutta hieman huolissani olen tuosta kuvaamastasi loogisuuden puutteesta, sillä olen melko allerginen sellaiselle.
Minä en häneltä ole mitään aiemmin lukenutkaan.
PoistaKirjan tunnelma oli koukuttava, siinä ei ollut mitään ongelmaa. Ehkä se alun aikatasojen löytäminen oli vain oma ongelmani, en tiedä? Mielenkiinnolla luen kyllä muiden arvioita kun kirjaa alkaa enemmän blogeissa näkyä.
Hei Jane, kommenttini uudestaan. Teoksella ei tunnu olevan myyntiarvoa, ja nyt täällä omassa maailmassani mikään teoksen elämismaailmaasa ei kiinnosta.
VastaaPoistaMyyntiarvoasioista en osaa sanoa mitään, mutta kyllä tätä luettavaksi voi suositella, mikäli muuten vaikuttaa kiinnostavalta. Itselleni saaristoon sijoittuvat romaanit ovat erityisen kiehtovia, enkä edes tiedä miksi, sillä minulla ei ole niin minkäänlaista kytkyä saaristoon, ei meren eikä järven. Ehkä se onkin se mikä kiehtoo, vieras ja tuntematon?
Poista