Sivut

Sivut

lauantai 4. heinäkuuta 2020

Elly Griffiths: Risteyskohdat (Ruth Galloway 1)


Elly Griffiths: Risteyskohdat (Ruth Galloway 1)
Tammi, 2019 (paperikirja 2017)
Alkuteos: The Crossing Place, 2009
Suomennos: Anna Kangasmaa
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 9 h 34 min
Kuunneltu Nextoryn sovelluksessa.


Mustat housut, musta muodoton yläosa. Hän ei juuri vaivaa silmiään vaatteita valitessaan. Hän pitää väreistä ja erilaisista kankaista, itse asiassa hän on varsin heikkona strasseihin ja putkihelmi- ja timanttikirjailuihin. Sitä ei tosin saisi selville tutkimalla hänen vaatekaappiaan. Siellä roikkuu tumma rivi housuja ja väljiä tummia jakkuja. Mäntypuinen lipasto on täynnä tummia puseroita, pitkiä villatakkeja ja mattapintaisia sukkahousuja. Ennen hän käytti farkkuja, mutta saavutettuaan koon 44 hän valitsee mieluummin sammarit, tietenkin mustat.

Ruth on arkeologi, joka on kohta täyttämässä neljäkymmentä. Hän painaa 80 kiloa ja pitää itseään läskinä. Hänellä on syrjäinen, pieni, yhden makuuhuoneen asunto, jossa hän asuu kahden kissansa Flintin ja Sparkyn kanssa ja jonka etupihalla kasvaa pelkkää ruohoa ja sen takana kilometreittäin aavemaisen kaunista, märkää marskimaata. Hänet toi kymmenen vuotta sitten marskimaalle tutkimustyö, mutta nykyään hän opettaa arkeologiaa yliopistossa määrätietoisille maisteriopiskelijoille, hänen erikoisosaamistaan ovat luut. 

Rikoskomisario Harry Nelson tarvitsi Ruthin apua, sillä suolamarskilta on löytynyt luita, ja niistä pitää selvittää miltä ajalta ne ovat. Nelson lähti itse ajamaan Ruthia luiden löytöpaikalle jolloin naiseen iski taas kehopaniikki. Ruth nousee kyytiin tuntien itsensä lihavaksi, niin kuin aina auton sisällä. Hän pelkää sairaalloisesti, ettei turvavyö ylety kiinni tai että jokin näkymätön painoanturi laukaisee kimeän hälytyssignaalin.

Koiranulkoiluttaja oli löytänyt luut mudan seasta, selvästi ne olivat ihmisen luita. Ruth työskentelee kuin transsissa, hän merkitsee löydön karttaan ja panee merkille mihin suuntaan se osoittaa. Sitten hän ottaa valokuvan ja jatkaa taas kaivamista. Hän löytää rautakautisen kaularenkaan, josta innostuu, kenties ruumis on uhrattu jumalille, mutta komisario Nelson on selvästi pettynyt. Hän oli toivonut, että löytö olisi ollut kymmenen vuotta aiemmin kadonnut pikkutyttö, Lucy Downey. Lucyn tapaus oli jäänyt kummittelemaan, sillä Harry sai kirjeitä. Et edelleenkään etsi oikeista paikoista, pyhistä paikoista, toisista paikoista. Etsit vain sieltä missä puut kukkivat ja lähteet uhkuvat. Etsi uudestaan Harry, Lucy on syvällä maan alla, mutta hän nousee taas. Lupaan sinulle. Rauhaa.

Nelson oli karskinkomea, vähän jäyhänoloinen poliisimies, kotoisin Blackpoolista ja liittynyt poliisivoimiin jo kuusitoistavuotiaana kadettina. Tunne, että teki jotain tarpeellista oli palkitsevaa. Elämänsä hän oli järjestänyt hyvin raiteilleen, pubi-ilta perjantaisin, launtaina matsi, sunnuntaina golfia, mutta ellei vaimo olisi tahtonut toisin, he asuisivat kaupungissa edelleen. Mutta sitten, juuri ennen vuodenvaihdetta, katosi toinen pikkutyttö, Scarlett Johansson. Joko murhaaja on sama kuin Lucyn, tai ainakin haluaa saada sen kuulostamaan samalta, sillä Harry alkaa taas saada kirjeitä.

Ruthin löytämä kaulakoru kiinnostaa hänen vanhoja tutkijakumppaneitaan, Peteriä sekä norjalaista Erikiä, jotka kymmenen vuotta aiemmin tutkivat Ruthin kanssa marskimaan paalukehää. Ruth oli silloin seurustellut Peterin kanssa, mutta päättänyt suhteen viisi vuotta sitten koska oli tajunnut, ettei enää rakastanut miestä. Molemmat ilmoittivat nyt yllättäin saamastaan virkavapaasta ja palasivat Norfolkiin tutkimaan jälleen marskia ja siihen paalutettua polkua, Peter kirjaansa varten.

- Eli tämä voi olla suomaan poikki vievä polku. 
- Niin, ylityspaikka tai risteyskohta. Tärkeä raja-alue, jolla saattoi kulkea pyhän maaperän läpi. Yksi askel väärään suuntaan, niin on kuoleman oma, ja päätyy suoraan helvettiin. Jos pysyy polulla, pääsee taivaaseen. 
Erik hymyilee, mutta Ruthia puistattaa. Hän muistaa kirjeet. "Katso taivaalta, tähdistä ja risteyskohdista. Katso mitä taivasta vasten heijastuu. Löydät hänet sieltä, missä maa ja taivas kohtaavat" 
Tiesikö kirjeiden kirjoittaja polusta? 

Jopas oli painostaan numeroa tekevä päähenkilö tässä dekkariavauksessa. Ehkä chick-litmäisellä itseinholla haettiin naisen hahmolle sympatiaa, mutta voin luvata, että mieheni ei ikimaailmassa alkaisi lukea tällaista dekkaria, eli kohderyhmä lienee tarkoituksella suunnattu naisiin. Onneksi Ruthin painoahdistus jäi taka-alalle kirjan edetessä. Noin muuten tässä oli sopivassa suhteessa rikostutkimusta ja päähenkilöiden oman elämän käänteitä ja tuleekin olemaan mielenkiintoista seurata millaisiksi Ruthin ja Harryn välit tulevissa osissa muotoutuvat. Syyllisen arvasin oikein ennen paljastusta, mutta se ei haitannut yhtään, loppu oli todella jännittävä!

Elly Griffiths on brittikirjailija Domenica de Rosan alter ego. Syksyllä ilmestyy suomeksi jo kahdeksas Ruth Galloway-kirja, Siniviittainen nainen.


12 kommenttia:

  1. Tykkään tästä sarjasta. Olen lukenut kaikki suomennokset. Ruth on tosi symppis päähenkilö.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, oli kyllä symppiksen oloinen :) Kuuntelen varmasti lisää näitä.

      Poista
  2. Pidän tästä sarjasta ja olen tainnut kaikki suomennetut osat lukea. Tuo Ruthin ulkonäkö ja siihen liittyvät kommentit välillä kohottavat kyllä kulmia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon kyllä että kuuntelen näitä lisää minäkin, oli sen verran hyvä aloitus! Kiva kun löytyy tällainen pitkä sarja mitä voi kiriä kiinni, seurata henkilöiden ja keskinäisten suhteiden kehittymistä :)

      Poista
  3. Minäkin olen pitänyt tästä sarjasta kovasti, vaikka lukukiireiden takia kaksi viimeisintä suomennosta odotteleekin tuossa hyllyssä. Ruth on minusta komplekseistaan huolimatta ihan mukava nainen, ja murhajuonet ovat sopivan kimurantteja. Suosikkihahmoni on kuitenkin Cathbad <3 Näissä on myös huumoria, ei liian totista touhua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva että Cathbadkin on jatkossa mukana! Saa nähdä montako osaa saan vuoden loppuun mennessä kuunneltua ;)

      Poista
  4. Luulin, että olen lukenut tämän, mutta mikään osa ei kyllä tuntunut tutulta. Ehkä olen aikoinaan lukenut tästä monesta paikasta ja nyt jo kuvittelin itse lukeneeni tämän :D
    Vähän erikoiselta kuulostaa tuo painokompleksi. Siis mikäpä siinä, jos asia jotenkin puretaan ja käsitellään, mutta jos aihetta käsitellään enemmän naisten pukuhuone-smalltalking mukaisesti ”ai kauheeta kun olen lihava” niin se on minulle kyllä melkoinen turn off.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehe, ehkä niin voi tosiaan käydä, että joku kirja tulee somessa niin usein vastaan, että alkaa tuntua siltä kuin olisi jo itsekin sen lukenut :D

      Poista
  5. Olen kuullut tästä sarjasta useasti, mutta enpä ole vielä lukenut. Laitan nyt ehdottomasti kuitenkin (pitkälle) lukulistalle, arkeologipäähenkilö kuulostaa hyvältä. Ehkä vähän samanlaista tunnelmaa kuin Bones-sarjassa (tai Kathy Reichsin kirjoissa, joihin sarja perustuu), mutta tekstisi perusteella hieman vähemmän ällöttävyyksillä mässäillen.

    Painokompleksi-kohta sai kyllä minut hieman epäileväiseksi. En jaksaisi lihavuudestaan numeroa tekeviä päähenkilöitä, tarkoitan tällä siis sitä että jatkuvasti sivulauseissa juuri puhutaan omasta painosta kuten tuossa lainaamassasi autoonnousu-kohdassa. Hyvä jos teema kuitenkin jää hieman taustalle, pidän sen mielessä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän Bones-sarjan vain nimeltä, mutta tässä dekkarissa ei ainakaan ollut mitään ällöttäviä löytöjä. Ja tosiaan, kun kirja eteni siitä Ruthin painosta mainittiin enää "pari kertaa ohimennen". Ja itse asiassa lopussa tuli tilanne, missä odotin että no nyt varmasti tulee taas kiloista mainintaa kun piti kiivetä ylös vaikeasta paikasta, ja kun hän siitä niin sukkelasti selvisi, minua rupesi huvittamaan että kylläpäs Ruth nyt selvitti haasteen keveästi kaikkine kiloineen ;)))

      Poista
  6. Tuttu kirjailija ja kirjasarja minulle, mutta vain nimenä. Olen monta kertaa ajatellut, että pitäisi kokeilla itsekin tätä. Ehkä hieman häiritsee ja huolettaa näin etukäteen mahdollinen runsas painosta jauhaminen, mutta täytynee itse kokeilla, missä määrin se ärsyttää, jos ärsyttää. Toisaalta mietin, että painon kanssa ”painiskelu” voi olla ihan ymmärrettävääkin: ihmisiä niin kovasti arvostellaan ulkomuodon ja painon perusteella, joten ei ihme että siihen liittyvät ajatukset piinaavaat pään sisälläkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä painoasiaa oli tuossa alkupuolella tosiaan häiritsevästi, mutta kun siitä alusta selviää, toisin sanoen koittaa ignoorata, siihen ei mitenkään jatkuvasti palata. Toivottavasti ei sitäkään vertaa jatko-osissa ;)

      Poista