Emma Puikkonen: Lupaus

Emma Puikkonen: Lupaus

Wsoy, 2019

299 sivua

Kirja on lainattu Pirkanmaan kirjastoista. 

Mitä jos lupaamista ei otettaisi vakavasti? Nämä tuulessa ja tunneilmiöissä huojuvat rikkahippusen kokoiset ihmiset puhuisivat toisilleen määrättömästi säästä ja kuolleista kuningattarista ja eläinten sairauksista, mutta kehenkään ei voisi luottaa. Kukaan ei lupaisi toiselle mitään, ei avioliittoa, ei yllätysjuhlaa, ei syntymäpäivän muistamista. He nyökyttelisivät vain, mutta tietäisivät, että jokainen nyökkäys tarkoittaa kyllä ja ei, kyllä ja ei, että mitään ehdottoman varmaa ei ole olemassa. 

Kun Rinna oli pieni, perhe muutti valkoiseen taloon järven rantaan. Rinnaa vähän jännitti, jyrkillä rantakallioilla voisi liukastua, pudota veteen ja hukkua, mutta isä lupasi varjella Rinnaa aina. - Et sä voi pelastaa jos sä et tiedä, että mulla on hätä. Jos sä oot muualla. - Se on semmonen juttu, että mä aina tiedän. Mä pelastan sut ihan mistä tahansa. Silloin elettiin 1980-lukua, ja kolmekymmentä vuotta myöhemmin Rinna oli jo itse pienen Seela-tytön äiti. Rinnan oma äiti oli kuollut rintasyöpään ja isä asui dementoituneena palvelukodissa. Siinä samassa talossa johon Rinna, Robert-veli ja vanhemmat muuttivat, asui myöhemmin Rinna Seelan ja miehensä Leon kanssa, ja nyt eron jälkeen Rinna ja Seela kaksin.

Täältä Leo lähti eräänä aamuna, sulki oven perässään. Minulla ei ollut intoa heittää ovea edes kahvikupilla. Lopulta peruminen olikin yllättävän helppoa: sovimme tapaamiset Seelan ja Leon välillä, allekirjoitimme eropaperit ja nyyhkäisimme kerran tai kaksi. 

Kun Seela oli kuuden, hän sairastui punkinpuremasta puutiaisaivokuumeeseen. Peurat ja lisääntyvä lämpö tuovat mukanaan punkkeja, vuosi vuodelta niitä on enemmän, iltaisin pyydystän pieniä nymfejä käsivarsiltani kipittämästä, keskellä yötä herään siihen, että napaa kutittaa ja löydän itsensä jo pulleaksi juoneen punkin. 

Rinna tiedosti, että punkkihyökkäys oli kuitenkin vasta alkua. Tutkijat varoittivat meren lämpenemisestä, joukkosukupuutosta, ensin katoavat hyönteiset, seuraavaksi linnut, osa nisäkkäistä. Hiilidioksidin määrä kasvaa koko ajan, liikaa. Vaikka tyttö on päässyt jo palaamaan päiväkotiin sairastettuaan monta viikkoa ja voi koko ajan jo paremmin, Rinna tuntee olevansa lapsestaan ja tämän turvallisuudesta henkilökohtaisessa vastuussa. 

Esitteessä on kuvattu pieni maanalainen kaupunki, moduuli moduulilta rakennettava pommisuoja. Varastomoduulin hyllyillä on konekivääreitä, suihkumoduulissa monta pientä koppia ja tekstin mukaan kosteuden saa poistettua. Koska ihmiset myös kuolevat taisteluissa ja maanalaisissa kaupungeissa, on ruumishuonemoduulin havainnekuvaan piirretty harmaita laatikoita hyllyille.

Sellaisen Rinna tilaa, tyhjentää Seelan säästötilin ja lainaa loput isältään. Kaivinkone rouhii valkoisen talon nurmikon ja kaataa pihapuut, tekee tilan muoviselle säiliölle jossa on vessa ja nukkumatilat hänelle ja tyttärelle. Robert saa raivarin lapsuuskodin pihan tuhoamisesta. Suojan myynyt firma lupaa alennusta, kun Rinna antaa haastattelun bloggareille, kertoo itsestään ja Seelasta ja syistä projektin takana. Robertin suututtua Rinna toivoo ettei niitä blogeja kukaan edes lue. 

Voin kuvitella, miten aika kuluu, miten punkit kasaantuvat suojan luukun päälle valtavaksi kasaksi, miten lentävät hyönteiset katoavat yksi kerrallaan, miten linnut alkavat tipahdella taivaalta ja Keski-Euroopassa tulee aina vain kuumempi. Voin kuvitella, miten ravintoketju menee rikki, miten sää vaikuttaa ruoan saantiin ja ihmisille tulee nälkä. Mutta se ei koske meitä, sillä me olemme Seelan kanssa täällä, kerälle kietoutuneina kuin kissanpojat ja kerromme satua äidistä ja tytöstä, auringosta, joka kasvaa, ja tähdistä, jotka helisevät kaukana kuin tiukukellot. 
En saa unta.

Robert oli tavannut Neevin klubissa Lontoossa. Sen piti olla yhdenillanjuttu, mutta ei se ollut siihen jäänyt. Neev oli tutkija joka kiersi myös luennoimassa ympäri maailmaa, siitä miten musta lumi sulatti jäätikköä Grönlannissa ja miten jäälevä kasvoi sulan veden lisääntyessä. Muttei Neev työryhmineen ehtinyt perehtyä kuvamateriaalin laatuun ja siinä Robert osasi olla avuksi, editoi heiluvaa kuvaa ja teki animaatioita. Nyt Robert oli lähtenyt mukaan Grönlantiin, kuvaajaksi miehen jokakesäiselle tutkimusmatkalle, mukanaan myös toimittaja. Oli aurinkoinen keskikesä ja Robert oli matkustanut Ilulissatiin jo viikkoa ennen muuta retkikuntaa ja nähnyt miten ryhävalaat kävivät rannassa sukeltelemassa. Jäätikköristeilyllä hän oli nähnyt myös turistien typerästi hurraavan ja taputtavan joka kerta, kun seinämästä irtosi valtava jäälohkare, joka veteen humpsahtaessaan keikutti laivaa. Kun Robert ja Neev sitten katoavat jäätiköllä, Rinnan ilmastoahdistus saa puitteet jotka vievät hänet mielenterveyskuntoutukseen, hoitamaan kasveja ja istuttamaan puuntaimia. 

Tässäpä oli hyvin kirjoitettua ilmastoasiaa! Tarinalinjoja oli vielä useampia ja niitä kuljeteltiin taitavasti, purkaen vähän sieltä täältä niin että mielenkiinto ei missään vaiheessa päässyt lopahtamaan ja itse asiassa ahmin tätä kirjaa, sen lukemiseen meni vain kaksi vuorokautta. Nautin todella paljon Puikkosen kerronnasta ja etenkin äidin ja mielikuvitusrikkaan lapsen suhde ja heidän vuoropuhelunsa saduttamisineen ja toisaalta väsymisineen oli aidon oloista. Samoin oli valitettavasti myös teini-Seelan, joka häpesi äitiään ja suojaa, vaikka hänestä kasvoikin gretathunbergimäinen nuori, tiedostava ääni. Puikkonen peilaa sellaisilla uhkakuvilla, kuten ilmastopakolaisuus Etelä-Euroopasta tänne pohjoiseen, mikä saattaa joskus tulevaisuudessa olla ihan todellistakin. Robottipölyttäjistä sen sijaan en mene vannomaan, mutta sellaisen voisin kotipihaan hankkiakin.

Robertin ja Neevin rakkautta oli etenkin jäätiköllä kuvattu herkän kauniisti. Osallistunkin tällä kirjalla myös Pride-lukuhaasteeseen, joka kestää tänä vuonna koko kesäkuun. Haastetta emännöi Yöpöydän kirjat -blogi.