Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Nemo, 2020

277 sivua

Alkuteos: Bränn alla mina brev, 2018

Suomennos: Jaana Nikula

Kirja on lainattu Ylöjärven kaupunginkirjastosta.  

Kun Alexin vaimo eräänä iltana riidan jälkeen toteaa, ettei enää tiedä miten pitkään jaksaa tällaista elämää, Alexkin tajuaa ettei näin voi jatkua tai Amanda jättää hänet. Vaikkei hän huuda lapsilleen, nämäkin tuntuvat jotenkin pelkäävän hänen vihaista reaktioitaan asioihin kuten sattuneisiin vahinkoihin, ja se tuntuu Alexista pahalta.

Alex on käynyt terapiassa jo kahdeksan vuotta, mutta uudella terapeutilla on uusia ideoita, hän laittaa Alexin piirtämään suvustaan perhekartan ja merkitsemään siihen erilaisin viivoin hyvät sekä myrskyisät perhesuhteet. Kartta avaa hänen silmänsä; kaikki vihamieliset suhteet kertyvät äidin puoleiseen sukuun ja kulminoituvat äidin isään, Sven Stolpeen. 

Minusta on jotenkin lohdullista ajatella teesiä, jonka mukaan viha on perittyä ja kulkee sukupolvelta toiselle, koska silloinhan minä olen siihen syytön eikä minun tarvitse olla niin ankara itselleni. Mutta samalla väittämässä on jotakin kohtalokasta ja epämiellyttävää, sillä jos viha ei ole minun, minä vain kannan sitä aikani kunnes se jatkaa eteenpäin ja siirtyy seuraavaan sukupolveen. 
Ajattelen lapsiani.
Vihasta on tehtävä loppu. 

Alex alkaa tutkia isoisäänsä ja tämän tuotantoa lähes maanisesti. Sven Stolpe on ollut tuottelias ja kuuluisa monen roolin mies, kirjailija, kääntäjä, kirjallisuudentutkija, etevä kielissä, oppinut mies. Hän on kirjoittanut satakunta kirjaa, mukaanlukien viisitoista romaania, mutta Alexia hänen tuotantonsa ei ole aiemmin kiinnostanut. Hänestä löytyy runsaasti talletettua materiaalia, erityisesti Uppsalan yliopiston kirjastosta, tuhansittain kirjeitä, valokuvia, muistiinpanoja, artikkeleita. Näissä nimikirjaimet OL tulevat vastaan jatkuvasti, OL on demoni joka on tuhonnut hänen elämänsä. Yhtäkkiä palaset loksahtavat kohdalleen. Hän ei ollut pelkästään vihollinen, hän oli arkkivihollinen. Hän, jonka nimeä emme saaneet koskaan mainita päivällispöydässä. OL on Olof Lagercrantz, Stolpeakin kuuluisampi kirjailija jonka arvostelemisesta isoisä oli tehnyt yhdenlaisen elämäntyönsä ja nyt Alex tajuaa, että Lagercrantzin ja hänen mumminsa välillä on ollut jotain.

Toinen heistä kulkee elämänmittaiseen pimeyteen.
Toinen ei lakkaa koskaan haaveilemasta.
Mutta mitä oikeastaan tapahtui?

Alex tilaa antikvariaateista kaikki Lagercrantzin kirjat ja löytää mummonsa niiden sivuilta, milloin ruusuksi naamioituna, milloin suorana viittauksena naiseen jonka tapasi kesällä 1932 rakastuen niin palavasti, että se muutti hänen elämänsä. 

Minä rakastan Olof Lagercrantzia ja Karin Stolpea. Rakastan heidän ensitapaamistaan, heidän uteliaisuuttaan ja varovaista lähestymistään. Rakastan heidän rakkauttaan. Ja rakastan heidän rohkeuttaan. Sillä he molemmat tietävät, että jossakin päin säätiötä istuu Sven Stolpe ja tarkastelee tapahtumia valppain, epäluuloisin silmin. 

Kirja kulkee kolmella aikatasoilla, nykyhetkessä, vuodessa 1988 jolloin Alex on kahdentoista ja käy usein viikonloppuisin mummin ja vaarin luona, sekä kutkuttavasti tuossa käänteentekevässä vuodessa 1932. Tuolloin Sven ja Karin viettivät kesää Sigtuna-säätiön kirjailijaresidenssissä, kuten myös Lagercrantz joka oli vasta 21-vuotias. Lukija tietää alusta lähtien, että Karin pysyi miehensä rinnalla tämän kuolemaan saakka. Jos kesän 1932 tapahtumat olivat yhtä merkityksellisiä myös Karinille, miksei hän koskaan jättänyt Sveniä, joka jo silloin, alle kolmekymppisenä, oli vaikea ja vaativa puoliso? 

Nainen oli kahden miehen keskellä, jotka taistelivat hänestä koko ikänsä ja pitivät taistosta ääntä lehtien palstoilla ja olivat aina sitä mieltä, että heillä oli yksinoikeus puhua asiasta, kuvailla millainen nainen oli ja mitä hän oli tehnyt. Toinen vertasi häntä koko ikänsä kukkivaan ruusuun, joka oli kaikkia muita kauniimpi, "jolla oli Luojan hänelle luovuttamia ominaisuuksia" ja toinen kuvaili häntä yhä uudelleen kevytmieliseksi, epäreiluksi, petolliseksi ja häpeälliseksi.
Huora ja madonna, lehdissä, kirjoissa, esseissä, vuodesta toiseen. 

On helppo ymmärtää, miksi kirjasta on näkynyt niin paljon ylistäviä kommentteja. Olisi mahdotonta väittää, etteikö tämä olisi ollut pakahduttava lukukokemus. Mitä ihmiset voivatkaan joutua kestämään, niin rakkauden kuin narsismin tähden. Vaikka kirja on romaani, kuten Schulman itsekin muistuttaa, kirjeet ja päiväkirjat ovat antaneet selkeän kuvan todellisista tapahtumista.

Schulman on kirjoittanut jo kahdeksan romaania. Niitä on suomennettu vasta kaksi, olen lukenut myös sen ensimmäisen, Schulmanin oman äidin alkoholismista kertovan Unohda minut, vaikken ole siitä blogannutkaan. Yksi kirjoista kertoo hänen isästään. Olisi kiinnostavaa saada suomeksi muitakin Schulmanin romaaneja, vaikka nämä omasta suvusta ammennetut ovat hyviä olleetkin.