Anna Misko: Kultaokra

Anna Misko: Kultaokra

269 sivua

Minerva, 2019

Anna Misko lupaili trilogiaa julkaistessaan Armovuoden vuonna 2014. Itse luin kirjan helmikuussa. Jatkoa on saanutkin odotella niin, että itse olin jo luopunut toivosta. 

Armovuodessa lähestymiskulma oli lähinnä pappisperheen leskeytyneen äidin. Armovuosi terminä tarkoitti papin lesken mahdollisuutta vuoden aikana löytää uusi pappispuoliso, joka naisi lesken (tai vaihtoehtoisesti aikuisen tyttären) eikä perhe näin joutuisi kodittomaksi. Kosijoita ilmaantuikin kaksin kappalein, mutta toisella heistä ei ollut puhtaat jauhot pussissa. 

Kultaokra lähtee liikkeelle ajankohdasta pian Armovuoden päätyttyä, eletään aivan 1700-luvun viimeisiä vuosia. Lyhyt prologi tiivistää Armovuoden tapahtumat, mikä on ihan paikallaan, kun osien väli on ollut näinkin pitkä. Kirjan voi lukea myös itsenäisenä teoksena.

Karhinpään pappilassa Sydän-Hämeessä on häät vietetty ja Ingrid-rouva tyttärineen on jälleen kodin pysyvyyden turvassa. Avioliitto on puhtaasti järjestelykysymys, eikä tuoreiden aviopuolisoiden välillä lempi leisku. Närpiön apupappi ei ollut puoliso jota Ingrid olisi voinut arvostaa, hädin tuskin sietää, joten Asser Valkki nukkui edelleen vierashuoneessa. 

Ingrid löysi itselleen uuden harrastuksen, ratsastuksen. Varta vasten teetetyn ratsastusasun pukeminen ylle tiukalle kiskottuine korsetteineen vei aikaa ja oli tuskallista, mutta uuman kapeus ja lanteiden leveys miellytti turhamaista Ingridiä. Opettajakseen Ingrid oli valinnut pappilan rengin, tumman, kookkaan ja komean Matssonin joka veti naisten katseita puoleensa. Hän oli vähäpuheinen ja salaperäinen, kukaan ei tiennyt hänestä oikein mitään, sitäkään mistä hän oli tullut Karhinpäähän. 

Mattsson kiinnitti myös rouvan hevosen ohjakset lähimpään mäntyyn. Ingrid pujotteli havupuiden välissä risut rasahdellen ja mustikanvarvut kahisten kenkien alla. Hän keräsi helmat käsiinsä ja kohotti niitä päästäkseen paremmin eteenpäin. Hämärtyvä metsä huokui salaperäisen kiihottavasti. Renki seurasi viipyillen emäntänsä, joka oli hänen mielestään neljäkymmentäneljävuotiaaksi hyvin säilynyt ja rehevä. Mattsson oli aina pitänyt kypsistä, kokeneista naisista, sillä nuoret ja naimattomat pelkäsivät seurauksia niin paljon, etteivät suostuneet suudelmia pitemmälle meneviin hyväilyihin. Rouvasihmiset lähtivät hanakammin mukaan seikkailuihin. Olihan luonnollista, että hedelmällisessä iässä ja avioliitossa elävä nainen tuli raskaaksi. 

Ingrid ei jää sormi suussa miettimään miten toimia, kun huomaa rintojensa turvonneen ja aristavan. Katoavan pienen hetken häntä huolettaa se, että nuorimmaisensa Saran syntymästä on jo seitsemäntoista vuotta, mutta tärkeintä on kuitenkin saada Asser uskomaan, että tuleva lapsi on aviomiehen siittämä.

Ingridin esikoistytär Maria on ollut omatoiminen ja Turussa asuvan veljensä avustuksella Maria on nyt askeleen lähempänä suurta haavettaan tulla taidemaalariksi. Lapsesta asti hän oli piirustellut väriliiduilla kukkia ja hedelmäkoreja, mutta nyt hän pääsisi Lorens Keckmanin, arvostetun muotokuvamaalarin, apulaiseksi Turkuun. Hakijoita on ollut viisi, mutta Keckmanin mielestä Marian työt olivat erottuneet edukseen. Hän oli luonnollisesti ollut ainoa nainen hakijoiden joukossa, mutta Keckman oli moderni ja uskoi naiselle olevan mahdollista oppia maalaamaan öljyväreillä. Julius-veli oli ansainnut rahaa siirtomaatavaroiden, erityisesti rusinoiden tuonnilla, ja lupasi kustantaa Marian majoituksen mamselli Siriuksen luona. Mamselli otti täysihoitoon säätyläistyttäriä ja opetti näille muun muassa ranskaa sekä tuikitärkeitä seurustelutaitoja. Vielä pitäisi kertoa äidille, sen nyt tiesi jo valmiiksi, että hän suhtautuisi asiaan yhtä ennakkoluuloisesti kuin Juliuksen pappisuran hylkäämiseen. 

- Kaikkea sitä kuulee! Pitäisihän sinun tietää, että koulut ja yliopistot ovat miehiä varten. Ei niihin naisia oteta.

- Keckman tarvitsee apulaisen. Akatemian professorit tilaavat häneltä muotokuvia enemmän kuin hän ehtii tehdä. Lähden Turkuun. 

- Tuo on silkkaa suuruudenhulluutta. Mitä sinä luulet itsestäsi? äiti melkein kirkaisi väheksyntänsä.

- Keckmanin mielestä osaan piirtää. Hän on arvostettu taidemaalari, eikä hän kelpuuta ketä tahansa. Voin oppia mestarin ohjauksessa käyttämään öljyvärejä.

- Älä puhu joutavia. Et sinä sellaista tarvitse. Naisen velvollisuus on mennä naimisiin, palvella miestään ja synnyttää lapsia. 

Päättäväinen nuori nainen matkustaa kuitenkin Turkuun ja tulee heti hyvin toimeen mamselli Siriuksen ja tämän kolmenkymmenen kissan kanssa. Mamselli suhtautuu Marian haaveeseen hyvin kannustavasti, onhan hänen luonaan asunut myös Margareta Capsia, ensimmäinen suomalainen taidemaalariksi tiensä raivannut nainen. Myös Lorens Keckman ottaa apulaisensa hyvin vastaan ja ryhtyy opettamaan tälle värien sekoittamista. Kultaokra on väreistä se, jolla maalataan ihoa.

Myös Juliuksella on haaveensa, erityisesti Vigilantia-niminen, yli kaksikymmentämetrinen purjelaiva. Julius haaveilee lähtevänsä talveksi Välimerelle, täältä terva- ja pikilastissa, paluumatkalla Suomeen suolaa ja viiniä. Talvella voisi vielä kuljettaa rahtia Välimereltä Englantiin. Laiva vain oli niin kallis hankinta, että hän tarvitsisi luotettavan liikekumppanin. Mariaa veljen suunnitelmat pelottivat, haaksirikot ja merirosvot mielessään, ja jos niistä selvisi, oli Suomenlahdellakin rantarosvonsa, jotka polttivat tulia erehdyttääkseen rahtilaivat karikoille helposti ryöstettäviksi. 

Kun Keckman sai ja hyväksyi kutsun lähteä ruhtinas Dargomyskin kartanoon Viipuriin maalaamaan tästä muotokuvan, Maria pääsee ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen. Kartanon vieraiden joukossa käyskenteli huomiotaherättävän charmantisti pukeutunut, viimeisimmän muodin mukainen mies, salaneuvos Sergei Aleksejeff. Korkea-arvoisuus (salaneuvos oli Venäjän keisarikunnan kolmanneksi tärkein arvonimi) ei kuitenkaan tehnyt Mariaan vaikutusta, päinvastoin miehen kohdatessaan tytössä lehahtavat tyrmistys, paheksunta ja ikävät muistot aiemmasta kohtaamisesta. Onneksi vieraiden joukosta löytyy myös miellyttävää seuraa, laivanvarustaja Nucanderin poika Petrus Pietarsaaresta. 

Kultaokra tarjoaa Armovuoden tapaan ihan mukavia juonenkieputteluita ja on lajissaan kelpo luettavaa. Seksikohtaukset ovat edellisosaa maltillisempia ja ajankuvaa on tuotu nyt laajemmin esille mistä erityisesti plussaa. 

Toivottavasti päätösosaa ei tarvitse odottaa yhtä montaa vuotta, sillä palaisin Karhinpään väen pariin mielelläni nopeammin.