Anna-Leena Härkönen: Valomerkki
Otava 2017
252 sivua
Anita juhlii 50-vuotissyntymäpäiväänsä aviomiehensä ja neljän läheisimmän ystävänsä seurassa.
Olen kevyt, melkein painoton. Poreilen kuin samppanja lasissani. Hetken tuntuu siltä, että tässä on sittenkin puolensa. Että nämä nämä hetket korvaavat kaiken. Että näin voisi jatkua, enkä enää vajoaisi mustaan.
Heidi nousee uudelleen ylös.
- Anitalle! hän huutaa ja kohottaa lasinsa.
- Anitalle! kaikki toistavat, vahingossa myös minä itse. Juomme taas kulaukset. Heidi istuu takaisin tuolilleen.
- Päivänsankarin vuoro, Outi ilmoittaa. -Runo! Laulu! Puhe! Tanssi!
Nousen seisomaan. Katselen hetken ihmisiä pöytäni ääressä. Kysyn kuka heistä olisi valmis tappamaan minut.
Anita on kirjailija. Olisi taas aika aloittaa uuden kirjan kirjoittaminen ja se on yhtä vaikeaa kuin joka kerta. Aamu alkaa vitamiineilla, kalkkitableteilla, estrogeenilääkkeellä ja masennuspillerillä. Pää hajoaa kotona, on päästävä ulos. Kadulla kävelee vastaan tuttuja, on pysättävä juttelemaan. Kahvilassakaan ei saa juuri mitään muistiinpanoja aikaan, vauvan itkukin häiritsee. Aika palata kotiin, viimeistään kahdelta pitää päästä parin tunnin päiväunille. Kaikki tuntuu kurjalta.
Härkönen on tarttunut vakavaan, hyvin ajankohtaiseen aiheeseen, masennukseen. Lähestymistapa on persoonallinen, kirja vilisee mustaa huumoria. Kirjassa on paljon dialogia mikä tekee sen lukemisesta sujuvaa.
- Jos mä saisin yhden ihmisen lupaamaan mulle tämän asian, mä jaksaisin taas elää, selitän. - Joku eutanasiaa puoltava lääkäri on sanonu, että että se saattais rohkaista ihmisiä jatkamaan elämäänsä, jos varauloskäytävän ovi ei ole lukossa.
- Sä puhut tosta aiheesta ku muropaketista.
- Mitä sitten? Muropaketti, itsemurha, aika samanarvoisia asioita.
Härkönen on kertonut haastatteluissa, että hän itse vajoaa masennukseen aloittaessaan uutta kirjaa. Härkösen Anita
Minulle jäi kirjasta aika surullinen olo. Aloin kesken lukemisen funtsia sitä, että Anitassa taitaa olla paljonkin Anna-Leenaa ja googletin haastatteluja Valomerkin julkaisuun liittyen. Tuli paha mieli siitä miten vaikea kirjoitusprosessi hälle on ja vaihda sitä nyt ammattiakaan tuossa vaiheessa noin vaan. Valitsin kirjan luettavaksi takakansikuvauksen perusteella ja odotin hilpeää mustan huumorin täyteistä avustajanhakuprosessia itsariin. Sitä tämä ei ollut. Jos olisin tiennyt kirjan teemaksi masennuksen, olisin jättänyt sen kirjaston vippihyllyyn.
Luovilla aloilla alttius sairastua masennukseen on varmaan pitkäaikaistyöttömien jälkeen korkein. Enpä kovin montaa kirjoittavaa henkilöä tunne, joka ei olisi kärsinyt masennuksesta jossain vaiheessa elämäänsä. Luin tämän kirjan kokien vahvaa samastumista Anitaan, vaikka oma masentuneisuuteni on ollut vielä syvempää saamattomuutta. On tärkeää huomata, että jotkut masentuneet saattavat jopa saada aikaan paljon työurallaan - ja tällainen masennus voi olla petollisinta, koska sitä ei helposti tunnisteta.
VastaaPoistaNo nyt tiedät ainakin pitkäaikaistyöttömän joka EI ole koskaan ollut masentunut.
PoistaHärkönen on kyllä monipuolinen kirjailija. Hienoa että hän on tarttunut tällaiseen aiheeseen. Luin viimeksi Härköseltä Loppuunkäsitelty-kirjan, joka kertoo hänen siskonsa itsemurhasta. Masennuksesta siinäkin oli kysymys, mutta siis lähinnä siskon masennuksesta. Kiitos vinkistä, laitan ehdottomasti lukulistalle.
VastaaPoistaMulle tämä on luullakseni kolmas kirja Härköseltä, olen varmuudella lukenut vain Häräntappoaseen silloin ilmestyttyään ja Kaikki oikein kun se ilmestyi, viime vai edellisvuonna. En tiennyt tuota mainitsemaasi lainkaan enkä ole kuullut Härkösen sisaren itsemurhastakaan. Rankkoja juttuja. Voisi häneltäkin enemmän teoksia lukea, kun vaan ehtisi puoletkaan siitä mitä haluaa.....
PoistaHmmm, taidan jättää tämän väliin ainakin joksikin aikaa. Tässä työhärdellissä ei halua lukea mitään masentavaa tai edes masennuksesta. Nyt pitää ne vähän lukuhetket käyttää johonkin piristävään.
VastaaPoistaSinänsä tietysti mielenkiintoinen aihe. Kyllähän monessa työssä uuden projektin tai vaiheen aloittaminen voi olla hyvinkin vaikea prosessi.
En minäkään olisi ottanut tätä lukuun jos olisin tiennyt että masennus on tässä se pääpointti, mutta valitsin kirjan takakansitekstin perusteella ja odotin enemmänkin hilpeää mustaa huumoria.
PoistaIhan liian tuttua on se, miten vaikeaa on aloittaa jonkin asian tekeminen, kun se ei ole mieleistä, mutta on pakko. Mulla on varmaan naiivi oletus, että kirjailijan työ on ihanaa, ideat sen kun tursuaa ja kirjoittaessakin varmaan hymyilee suu korvissa koko ajan 😊 Että sitä vaan istuu kahviloissa naputtamassa läppäriään ja se on siinä. Rahaa ei tosin taida tulla ovista ja ikkunoista ellet ole erittäin menestyksekäs...
Tämä on aiheeltaan tosi kiinnostava, enkä kaihda rankkoja aiheita kirjoissa. Nyt on vaan niin, että minua jostain syystä tällä hetkellä työntää luotaan vahvasti puhekieliseen dialogiin perustuva kerronta. Mikähän siinäkin on..
VastaaPoistaNiin ne fiilikset vaihtelee 🙂
PoistaHärkönen on taitava kirjailija. Luin alkuvuodesta pari hänen kirjoistaan, mutta tähän en vielä ainakaan ole tarttunut. Kuulosti kyllä kiinnostavalta.
VastaaPoistaMuistan, kuinka kuulin kerran erään kirjailijan (jota en valitettavasti enää muista, kuka hän oli) sanovan, että kirjailijat kirjoittavat kirjaan osan itsestään.
Ehkä se masennus olisi kiinnostavampi aihe, ellei eläisi jokapäiväistä arkea keskivaikeaa masennusta sairastavan kanssa. Tai enhän minä tiedä elätkö.
PoistaPidän Härkösestä ja tämänkin olen tietysti jo lukenut. Olin kuitenkin pettynyt sillä mielestäni Härkönen ei onnistunut kuvaamaan sitä masennuksen syvintä alhoa mitä se pahimillaan on. Silloin kun kaikki ympärillä on vain mustaa. Siinä tilassa tuskin pystyy sanailemaan nokkelasti eutanasiasta tai avustetusta itsemurhasta. Tämän kirjan olisi voinut otsikoida vähemmän dramaattisesti, esim. kuvauksena kirjailijan työprosessista johon kuuluvat masennukset ja inspiraation kaudet. Eutanasia-sivupolku ei istunut tähän ollenkaan. /Mari
VastaaPoistaTäysin samaa mieltä kaikesta!
Poista