Kirjabloggaajien klassikkohaaste Osa 1: Gustave Flaubertin Madame Bovary

Alkuvuoden 2015 kestävä haaste on lukea lukematta jäänyt klassikko. Nolottava aukko sivistyksessä kurotaan näin umpeen. 

Haastetta emännöi Omppu, joka julkaisee 31.7 blogissaan koontipostauksen. Linkistä voit tutustua muihin haasteeseen osallistuneisiin kirjablogeihin.

Kirjan jos toisenkin on mukana Gustave Flaubertin Rouva Bovarylla.

Gustave Flaubert: Rouva Bovary

WSOY 2005 (tämä painos), 364 sivua

Ranskankielinen alkuteos 1857

Suomennos: Anna-Maija Viitanen

Emma Rouault, tilallisen tytär, tavoittelee elämäänsä onnea ja romantiikkaa. Kun hän kohtaa Charlesin, nuoren lääkärin, hän näkee onnensa löytyvän seurapiireistä lääkärinrouvana ja rakastaa ajatusta olla rakastunut niin paljon että suostuu tämän kosintaan.
  
Yrittihän Emma olla rakastunut niin kuin hänen käsitystensä mukaan oltiin. Hän lausui puutarhassa kuutamolla kaikki ulkoa osaamansa rakkausrunot ja lauloi miehelleen kaihoisana verkkaisia surumielisiä lauluja; silti hän ei jälkeenpäin huomannut minkään liikahtaneen sisällään eikä Charleskaan vaikuttanut yhtään rakastuneemmalta tai liikuttuneemmalta kuin ennen.

Pian Emmasta kuitenkin alkaa tuntua, että tuli tehneeksi väärän valinnan. Elämä Charlesin rinnalla tuntuu saavuttaneen kaiken mitä saavutettavissa on aivan liian pian ja Charles itse osoittautuu tylsäksi pikkupaikkakunnan mieheksi jonka kunnianhimokaan ei ole Emman toivomalla tasolla. 

Hän mietti, olisiko voinut kohdata jonkun toisen miehen, jos sattuman kortit olisivat sekoittuneet toisella tavoin, ja yritti kuvitella mielessään näitä tapahtumatta jääneitä tapahtumia, tätä erilaista elämää, tätä tuntematonta aviomiestä. Eiväthän kaikki olleet sellaisia kuin Charles. Tämä toinen olisi voinut olla komea, henkevä, hieno, viehättävä kuten arvattavasti nekin joiden kanssa hänen entiset luokkatoverinsa olivat menneet naimisiin. Mitä hänen ystävänsä nyt tekivät? He asuivat kaupungissa liikenteen kohinan, teattereiden humun, juhlavalojen loisteen keskellä ja elivät elämää, joka saa mielen iloitsemaan ja aistit avautumaan. Hänen oma elämänsä oli kylmää kuin pohjoisenpuoleinen ullakko, ja ikävyyden hiljainen hämähäkki kutoi verkkojaan hänen sydämensä hämäriin nurkkiin.

Minun oli helppoa samaistua Emmaan! Olin nuorena erittäin (ja toisinaan edelleenkin) samanlainen. Sitten kun pääsen muuttamaan äidin luota... Sitten kun pääsen työelämään ja tienaan omaa rahaa... sitten kun... sitten... kun. Onni ja onnellisuuden tunne olivat aina jossain mutkan takana, periaatteessa saatavilla tietyn tapahtuman tai panostuksen myötä, mutta aivan kuten Emmalla, ei minullakaan tahtonut onneen riittää se mitä olin tavoitellut ja saavuttanut. Olin jonain lukiokesänäni isosena riparilla ja siellä meidän nuorisopappimme sanoi, että minun pitäisi elää tässä hetkessä eikä tulevassa, uskoinko silloin, no tottahan toki eli en. Onnekseni Emma on meistä kahdesta se, jolle kävi köpelömmin.

Rouva Bovarya lukiessa tulee luonnollisesti mieleen myös vastaavan kaltainen brittikirjallisuus. Mutta miksi Rouva Bovary on jäänyt täysin Austenin romaanien varjoon? Siksikö, että Austenin nuoret naiset ovat rakastettavia, kilttejä tyttöjä ja tyttäriä hyväntahtoisella tavalla, alentumatta kuitenkaan kynnysmatoiksi? Flaubertin Emmasta on vaikea pitää samalla tavoin. Emma on herkkä, suorastaan dramaattinen, mutta kovin itsekkäästi. Hän on naiivi, romanttisen kirjallisuuden pilvilinnojen muokkaama tytönhupakko jota käy välillä pikkuisen (mutta vain pikkuisen) sääliksi ja jo seuraavaksi voi toruen parkaista Emma ei, älä! Kuitenkin Emma on vain yhteiskuntansa tuotos, eikä ollenkaan sen ainoa materialistisen näkökannan omaava henkilö. Riippuukin nähdäkseni täysin lukijasta itsestään ja myös hänen silloisesta (mielen)tilastaan, näkeekö Riuva Bovaryn enemmän koomisena vai traagisena henkilönä. Itse kallistuin täysin tuohon jälkimmäiseen fiilikseen. 

Flaubert on taitava juonen kuljettaja ja Rouva Bovary oli kirja jonka "löytäminen" osoittautui suureksi iloksi. Tarinaan eläytyminen oli helppoa vielä näin 150 vuoden jälkeenkin. Olen nähnyt joitain kritiikkejä joiden mukaan Rouva Bovary olisi tylsä, näitä en allekirjoita ollenkaan. Pidin kovasti Flaubertin kuvailusta, oli kohteena sitten Ranskan maaseutu tai Emma itse. Mutta jättivätkö tuon ajan ranskattaret jälkikasvunsa todellakin moniksi vuosiksi asumaan lähikyliin, palkattujen imettäjien luo? Toki minulle on tuttua tuo vastaavien aikojen brittiläisen ylhäisön tyyli jossa nanny tuo kerran päivässä näytille somasti puetut ja kammatut lapsoset, mutta Emman ja tämän vauvan kontakti oli tätäkin huomattavasti vähäisempi. 

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia / Naistenviikko kirjablogeissa

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia 

Siltala 2015, 218 sivua

Suomennos: Arja Pikkupeura

Ulitskajan Tyttölapsia on kertomuskokoelma joka koostuu kahdesta osasta; Tyttölapsia ja Lapsuus -49. Ensimmäinen kokonaisuus koostuu kuudesta pidemmästä kertomuksesta, jälkimmäisen niinikään kuusi kertomusta sisältävän osan koostuessa muutaman sivun mittaisista tarinoista, joissa päähenkilöt ovat poikia.  

Ensimmäisen kertomusikermän päähenkilöt ovat samaa moskovalaiskoulua 1950-luvun alussa käyviä tyttöjä. Osa heistä on mallioppilaita, ylpeinä punaisia pioneeriliinojaan kantavia hyvin käyttäytyviä kolmannen luokan oppilaita, osa ulkopuolisia jotka saattoivat vain haaveilla moisesta arvonnoususta. Osa on kiusaajia, osa kiusattuja, kaikki selviytyjiä. Osaa tytöistä seurataan kertomuksesta toiseen mikä helpottaa kokonaisuuden seuraamista. Tytöt myös kasvavat ja kehittyvät kertomusten myötä ja yhtenä teemana tarinoissa onkin juuri tyttöjen orastava kehitys nuoriksi naisiksi. Muina teemoina voi nähdä esimerkiksi sisarkateuden sekä lasten ja perheiden välisen eriarvoisuuden.

Koulussa Kolyvanova pärjäsi huonosti, ruokalassa hän istui erillisessä pöydässä, jossa "vapaaoppilaita" ruokittiin ilmaiseksi, ja koulupuvun hänelle hankki vanhempainkomitea. Aina häneltä uupuikin jotain: milloin tossut, milloin kalossipussi, milloin voimistelupuku. Hän oli luokan pohjimmainen, ihan pohjasakkaa. Nyt sitten paljastuikin, että hän tietää aikuisten salaisia asioita, tietää ihan luonnostaan ja puhuu niistä aivan ujostelemattoman arkisella äänellä. Hän muuttui ihan silmissä uteliaasta tuplaajahujopista hyvin merkittäväksi henkilöksi. Kaikki katselivat häntä kiinnostuneen odotuksen vallassa.

Kertomuksissa on paljon köyhyyttä, kurjuutta, väärin kohdelluksi tulemista, syntyperäistä eriarvoisuutta ja jopa suoranaista tyttöjen hyväksikäyttöä. Moni on silti nähnyt tarinoissa lempeyttä ja toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Itse en käyttäisi aivan niin vahvaa ilmaisua sillä myönnän olleeni tietyllä tavalla helpottunut voidessani sulkea kirjan takakannen. Tyttöjen maailma näyttäytyi heti ensimmäisestä kertomuksesta lähtien ahdistavana, jopa hieman pelottavana. Toisaalta tällaisen kirjan luettuaan osaa aina olla kiitollinen siitä, että on syntynyt Suomeen eikä vaikkapa juuri Venäjälle.

---

Seitsemää päivää 18.-24.7 kutsutaan naistenviikoksi. Tiedättehän tuon kesäisen, naisten nimipäivistä koostuvan viikon, jolloin sataa aina ihan esteristä? Tai yhtä hyvin voi olla hellepoutaa, mutta puheissa mielikuva kääntyy kyllä sinne sadeilmoihin. 

Näin Kirjan vuoden kunniaksi ryhmä kirjablogisteja päätti julkaista erityisesti naisiin liittyviä kirja-aiheisia blogikirjoituksia tämän viikon aikana. Tempaukseen mukaan lähteneet blogit on listattu Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogissa. Kuten ehkä jo arvasitkin, Kirjan jos toisenkin -blogi lähti leikkiin mukaan ja naistenviikon aikana onkin luvassa useampi aiheeseen sopiva postaus.

Ulitskajan Tyttölapsia -kertomuskokoelman arvioi tänään myös Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Milja Kaunisto: Kalmantanssi

Kalmantanssin sain arvostelukappaleena kustantajalta.

Milja Kaunisto: Kalmantanssi 

Gummerus 2014

En oppinut ma puhumaan

En itkemään, en nauramaan

Vast eilen synnyin, poistumaan

Nyt kuolo vaatii lapsiaan 

Ja syyttää mua nyt kuka vois

Jos toden Kalma teille tois

Vain yksi totuus hällä lie

Pois kuolo nuoret, vanhat vie

Kalmantanssi on suoraa jatkoa Kauniston esikoisromaanille, Olavi Maununpojan tarinan aloittaneelle Synnintekijälle. Oleelliset edelliseen osaan viittaavat kohdat selitetään hyvin lyhyesti auki ja kirjan pystyisikin juuri ja juuri lukemaan itsenäisenä teoksena, mutta huomattavasti enemmän siitä saa irti, jos sarjan lukee järjestyksessä. 

Rakkaudessa riutuva Olavi matkasi edellisen osan lopussa takaisin Suomeen ja piispa Maunu Tavastin suojiin Kuusiston piispanlinnaan. Ennen palaamista Olavin tarinaan Kalmantanssi vie lukijan kuitenkin aivan 1400-luvun alun Ranskaan ja Englantiin jossa ensimmäisen osan tavoin avataan Olavin opiskelutoverin ja orastavan rakkauden Miracle de Servieresin ja erityisesti hänen äitinsä elämän vaiheita.

Olavi joutuu vastentahtoisesti nimetyksi Kyrkioslaethin, ennestään hänelle tuntemattoman kauppalan, kirkkoherraksi. Eletään vuotta 1429. En voi sanoin kuvata kuinka suuren kivun kirkkoherraksi valinta survoi sydämeeni. Se tarkoitti sitä, etten voisi lähteä syksyllä Pariisiin kuten olin haaveillut. En voisi palata Sorbonneen. Mutta mikä pahinta kaikesta, joutuisin pettämään lupaukseni Miraclelle. Miracle de Servieres, Sorbonnen yliopiston loistavin äly ja opiskelutoverini. Erossa olomme aika oli muuttunut hiljalleen vuosiksi, ja ystäväni oli muistoissani saanut päänsä ylle neitsyt Marian kärsimyskruunun hohteen.

Kyrkioslaethissa Olavi joutuu suurten koettelemusten eteen. Vaikka kirkkoherran ajatukset ovat puhtaasti kristilliset ja elkeet ripille tahtovaa nuorta rouvashenkilöä kohtaan ainoastaan suojelevia, lankeaa Olavi rienauksista suurimpaan itsensä Luciferin vallassa. Tunnontuskissaan kasvatti-isälleen ripittäytyvä Olavi saa tältä rangaistuksena juuri sen mitä eniten maailmassa haluaisi; piispa Maunu toteaa Olavin tarvitsevan vielä lisää oppia ja kasvun vuosia ja lähettää tämän jatkamaan opintojaan Sorbonnessa. 

Olavi Maununpoika on ollut todellinen historian henkilö. Piispa Maunu Tavastin kasvattipoika joka opiskeli kahteen otteeseen Sorbonnessa ja loi sen jälkeen merkittävän kirkollisen uran Suomessa. Tämän faktan tiedostaminen voisi haitata fiktiiviseen kirjasarjaan heittäytymistä, mutta ainakaan itseäni tämä ei ole estellyt. Kalmantanssissa Olavi päätyy kuulustelemaan itseään Jeanne D'Arcia, mikä oli ehkä vähän turhan epäuskottavaa sinänsä, mutta Orleansin neitsyt oli yllättävän antoisa lisä kirjaan. Kaiken kaikkiaan pidin Kalmantanssin juonenkäänteistä vielä aloitusosaa enemmän ja ahminkin kirjan nopeassa tahdissa. Nyt odotan innolla Piispansormuksen kansien väliin uppoutumista, sillä Kauniston kirjoitustyyli on erittäin mukaansa tempaavaa ja otteessaan pitävää!

Tuula-Liina Varis: Naisen paras ystävä

Tuula-Liina Varis: Naisen paras ystävä

WSOY 2014,  187 sivua 

Hänen päässään takoi räikeä kova ääni. Minussa on kaikki voima. Minulla on kaikki valta. Minulla on kaikki valta. Valta ja voima, valta ja voima. Minä olen jumala.

Luin nyt jo toisen Variksen kirjan tälle kesälle. Tykästyin hänen novelleihinsa kun maratoonasin Että tuntisin eläväni, joten en voinut vastustaa kirjaston Vippihyllyssä näkemääni romaania Naisen paras ystävä. 

Mies on matkustanut itäsuomalaiseen pikkukaupunkiin etsimään Outia. Hän harhautuu kuitenkin baariin ja ajautuu juttelemaan neljännesmiljoonaa euroa käteisenä laukussaan kantavan naisen kanssa. Mikä tilaisuus. Jon ilman iitä, esittäytyy hän naiselle. Tämän kaupungin juuri virkaan valittu rikosylikonstaapeli. 

Reginallekin pitää laittaa sähköpostia, on selvitettävä välit. Outi on löydettävä, nainen on lähtenyt, jättänyt hänet. Häntä ei niin vain jätetä, ei vaikka Regina oli tullut Outin luokse häntä etsimään, miesystäväänsä. 

Oli tyydyttävää, jonkinlainen voitto saada toinen uskomaan ja luottamaan, rakastumaan ja alistumaan. Mikä iloinen yllätys itsellekin, että se aina ja aina vain onnistui. Hän oli niin taitava, että uskoi itsekin niihin henkilöihin, jotka oli luonut. Hän oli tehnyt itsestään porukan, jonka jokaisen jäsenen hän tunsi läpikotaisin, tuon ikuisesti toisiinsa liittyneen kaveripiirin, jossa kaikki ymmärsivät toisiaan ja toimivat yhteiseksi hyväksi. Hän oli tehnyt elämästään taidetta, suurromaanin, jonka kaikki henkilöt ovat hän, tekijä itse.

Jokin viehättää minua kovasti näissä romaaneissa, joissa eletään (vähintään) kaksoiselämää. Naisen paras ystävä on nopealukuista, sujuvaa tekstiä oleva suhteellisen ohut kirja, mutta mikään läpihuutojuttu se ei ole. Takakannessa kirjaa kutsutaan psykologiseksi trilleriksi. Niin jännittävänä en kirjaa pitänyt, mutta siinä oli kuitenkin jotain hyvin otteessaan pitävää jännitettä, vaikkakaan ei pelottavaa, enemmänkin kiehtovaa.

Aino Räsänen: Soita minulle, Helena

Aino Räsänen: Soita minulle, Helena 

Karisto 2014 (ensimmäinen julkaisu 1945 & 1950)

256 sivua (yhteensä 446 sivua)

Kirjaston uutuushyllyyn oli nostettu esille viime vuonna julkaistu yhteisnide Aino Räsäsen kirjoittaman suositun Helena-sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta Soita minulle, Helena sekä ...ja Helena soittaa. Nappasin niteen mukaani, sillä olen tänä kesänä yhtenä osana kesälukemistoani viehättynyt vanhoista viihdeklassikoista. Soita minulle, Helena on Räsäsen esikoisromaani, julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1949 ja toinen osa viisi vuotta myöhemmin. Helenan tarinan ääni onkin kuin suoraan vanhasta Suomi-elokuvasta.

21-vuotias Helena on saanut opettajan paikan maalaispitäjästä, Junkkerin kylästä. Vain vuoden hän opettajana toimii, sillä Rannanpihan nuori isäntä kihlaa Helenan jo muutaman aukeaman jälkeen ja ajan mukaisesti Helena luopuu työstään heti vihille mentyään. Tuore anoppi ei valitettavasti ole miniäänsä yhtä mieltynyt ja Helena tuntee tukehtuvansa uudessa kodissaan, varsinkin kun anoppi paheksuu Helenalle niin rakasta viulunsoittoa.

- Koeta kärsiä äitiä, hän on laisensa, eikä siitä enää muutu.
- Houkka minä olin, houkka kun...
- Kun mitä?
- Ei mitään.
- Kun tulit meille, niinkö?
Erkin ääni oli nyt vakava, eikä Helena vastustellut, kun hän veti hänet viereensä ja kumartui puoleen.
- Kadutko sinä?
Äänessä soi syvä alakuloisuus. Helena painautui Erkkiin.
- Helena pieni, minähän rakastan sinua, älä välitä muusta.
- Anna anteeksi, Erkki, olen niin tuhma, niin tuhma.

Erkki ei kuitenkaan ole ollenkaan ainoa kylän nuorista joka Helenasta viehättyy ja tytöllä riittäisikin vientiä pitkin aikaa. Helena ei väitä Erkin olevan maailmaamullistava rakkautensa mutta vakuuttelee silti itselleen Erkin olevan Se Oikea. Myöhemmin Helena kuitenkin löytää itsensä tilanteesta, jossa hänen pitää päättää kuunnellako sydämensä ääntä vai uhrata onnensa.

- Tarkoitan, ettei sinulla ole syytä... tai... hm, - Helena naurahti katkerasti, - onhan sinulla syytä ajatella minusta pahasti, on koko maailmalla syy tuomita. Murjota vain, sillä olinhan nyt unohtanut Erkin, mutta ei se ollut Yrjön tähden, kaikkea vielä, vaan erään toisen... Tuomitse vain.
Viimeiset sanat tulivat nyyhkien. Helena juoksi pois. Jari seisoi kauan kuin kivettyneenä. Valoa ei ilmestynyt Helenan huoneen ikkunaan. Jari tiesi: siellä poloinen on heittäytynyt vuoteelleen ja itkee ja luulee hänen tuomitsevan. Hänen teki mielensä mennä Helenan luokse, mutta sitä hän ei voinut tehdä.

Hassua sinänsä, niinkin iso tapahtuma kuin Helenan omat häät ohitetaan kirjassa täysin ja niistä mainitaan vain jälkikäteen. Kun kirjassa on muutenkin niin vähän tapahtumia, olisin toivonut Räsäsen kirjoittavan itse hääjuhlasta. Tapahtumissa käydäänkin lähinnä läpi maaseudun elämää eri vuodenaikojen vaihteluiden mukaan; kesällä tehdään heinää, talvella käydään hiihtämässä. Juonelliset tapahtumat ovat yhtä merkittävää kuolemantapausta lukuunottamatta taka-alalla ja toissijaisia, sillä kaikkein eniten kirjassa käydään läpi rakkautta. Oikeaa rakkautta, oikeaksi päätettyä rakkautta, kiellettyä rakkautta, uhrautuvaa rakkautta ja vihdoin sitä aitoakin rakkautta (ja itkua, Helena on kovin herkkä, varsinkin herkkä itkeskelemään). Niin paljon rakkautta, ei siirappista vaan uhrautuvaa, alakuloistankin, että olen yliannostuksen vallassa enkä voisi kuvitellakaan jatkavani suoraan tuohon yhteisniteen jälkimmäiseen osaan. Itse asiassa en tällä hetkellä usko palaavani siihen ollenkaan. Tilanne voi toki muuttua, mikäli Helenan tarinan jatko jää mieleen kummittelemaan. Ajankohdaltaan toinen olisi kiinnostava, sillä se sijoittuu sodan aikaan.

Kesäteatterissa: Tankki täyteen

Kuva: Tampereen Komediateatteri 

Meillä on minun Tampereelle muutostani lähtien eli viimeisten 13 vuoden ajan ollut tapana käydä Tampereen komediateatterin kesäteatterissa, vain muutama vuosi on jäänyt välistä. Vieläkin harmittaa ettei loistokaksikko Leisti & Puotila kuulu enää kesäteatterin kokoonpanoon, mutta nauruhermoja kutittamaan on löytynyt toki muitakin näyttelijöitä. Aina ei ole tarvinnut niin hervottomasti nauraakaan; esimerkiksi kesän 2007 Jäniksen vuosi jäi mieleeni Elsa Saision esitettyä niin upeasti pupujussikan roolin!

2015 lavalle tuotiin 80-luvun suosikkisarja Tankki täyteen. Sekä minä että mieheni olemme nähneet sekä Tankki täyteen että sen spin offin Reinikaisen moneen kertaan tv-ruudusta (ja mies esitteli minulle heti Ylöjärvellä käymään tullessani missä sarjan kuvauksissa käytetty Vilenien huoltoasema, tuo ainoa mainitsemisen arvoinen ylöjärveläinen nähtävyys, oli sijainnut), sieltä ihan 70-luvun lopun ensiesityksistä lähtien joten osaamme molemmat Hardwickin & Tuomisen tuotokset ulkoa. Tämä asetti ehkä hieman erilaiset ja varmaan hiukan korkeammat odotukset / vaatimukset tälle kesäteatteriesitykselle ja myönnän että ilman Ilmari Saarelaisen mukanaoloa Juhanan roolissa en ehkä olisi innostunut esityksestä noin lähtökohtaisestikaan.

Komediateatterin kesälavalle oli siis tällä kertaa rakennettu Sulo Vilenin huoltamo jossa rovastin mopedi korjattiin taas rukouksen voimalla kuntoon, sekä Emmin (anteeksi Emiiiilia Vilenin) emännöimä baari, jossa konstaapeli Reinikainen muutamaankin otteeseen tokaisi Ulla-apulaiselle, että "Paas likka antaen pullo vissyä".

Isäntä tykkäsi näytelmästä kovasti, liikuttuikin muutamaan otteeseen lähinnä Saarelaisen ansiosta. Saarelainen olikin ilman muuta esityksen valovoimaisin näyttelijä ja Ullaa jo sarjassa esittänyt Tuire Salenius veti roolinsa edelleen hyvin. Siippa taisi kerrankin nauraa minua enemmän!

Kuva: Tampereen Komediateatteri 

Sulo ja Emmi jäivät selvästi taustarooleihin; aina kun Juhana oli lavalla odotin hänen seuraavia repliikkejään. Sarjan puhelinkioskikohtaus oli hauskasti otettu mukaan sekin, vaikkei Juhana tällä erää kaupunkiin saakka päässytkään. Reinikaisen toteutustapaan tässä produktiossa olin kuitenkin pettynyt. Olisin toivonut näyttelijän edes hiukan pyrkivän matkimaan Reinikaisen omalla tavallaan hauskaa venyttelevää puhetapaa. Isäntää hieman häiritsi kirosanojen käyttö, ei niinkään niiden itsensä takia, vaan siksi miten taidokkaasti Tenho Sauren sarjassa aina muutti sen karkaamaisillaan olleen kirosanan joksikin toiseksi sanaksi. 

Kaiken kaikkiaan esitys oli hauska ja viihdyttävä, oikein sopiva kesäteatterin lavalle.

Tänä kesänä olemme menossa katsomaan myös Pyynikin kesäteatterissa esitettävää Avioliittosimulaattoria, siitä lisää myöhemmin. 

Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä

Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä 

Bazar 2011, 446 sivua 

Suomennos: Sanna van Leeuwen

Hollanninkielinen alkuteos: Het huis van de moskee

Senedzanin pienessä maaseutukaupungissa Iranissa sijaitsee basaarin vieressä moskeija ja siinä kiinni talo. Tässä satoja vuosia vanhassa 35 huoneen talossa on aina asunut keskenään sukua olevia perheitä, jotka ovat moskeijan palveluksessa. Tapahtumien alkaessa 1960-luvulla taloa asuttavat kolmen serkuksen perheet. Päähenkilö Agha Dzan on mattokauppias ja sekä talon että basaarin päämies. Alsaberi on talon imaami ja moskeijan päämies, sokea Agha Sodza on moskeijan kaunisääninen muezzin. Tämän tehtävänä on minareetista käsin kutsua muslimit rukoushetkiin. 

Talon ja moskeijan elämä on hyvin perinteitä kunnioittavaa. Amerikkalaisia pidetään pahoina ja turmeltuneina, eikä taloon moskeijan vieressä saa tuoda esimerkiksi televisiota. Ja vaikka taloon salakuljetetusta televisiosta nähdään ensimmäinen kuukävely, siihen ei varauksettomasti uskota. Vuosien ja vuosikymmenten kuluessa maailma heidän ympärillään kuitenkin muuttuu ja Iran kokee monta vallanvaihdosta. Valta vaihtuu myös moskeijassa ja basaarissa. Sukupolvet erkaantuvat toisistaan ja sukulaisuus jää toissijaiseksi siteeksi poliittisen kuohunnan keskellä. 

Talo moskeijan vieressä on niitä kirjoja jotka opettavat ymmärtämään historiaa. Millaista tavallisten iranilaisten elämä oli shaahin aikana, ketkä halusivat hänet pois vallasta ja miksi? Millaisia konkreettisia muutoksia Ajatollah Khomeinin vallankumous sai aikaan? Millainen oli naisten asema ja esimerkiksi oikeus opiskella minkäkin vallan alla? On hyvä ymmärtää, että islamia ja Koraania tulkitaan monin eri tavoin ja miten paljon voikaan tavallisten kansalaisten elämä muuttua näistä tulkinnoista riippuen. 

"Nimitän sinut Jumalan tuomariksi", Khomeini sanoi ja ojensi hänelle asiakirjan.

 Galgalin kädet vapisivat.

"Amerikka tulee tekemään kaiken voitavansa kaataakseen meidät. Haluan hävittää maasta viimeisetkin heidän hallintonsa rippeet. Tuhoa jokainen, joka vastustaa vallankumousta! Vaikka hän olisi isäsi, tuhoa hänet! Vaikka hän olisi veljesi, tuhoa hänet! Hävitä kaikki, mikä on islamin tiellä! Sinä olet minun lähettilääni, mutta vastaat teoistasi yksin Jumalalle. Näytä heille, että vallankumouson tullut jäädäkseen. Aloita nyt! Heti!" 

Galgal suuteli Khomeinin kättä uudelleen, nousi ja lähti huoneesta ryhtyäkseen välittömästi tehtäväänsä. 

Kirjan ensimmäinen puolisko oli erittäin kiinnostavaa, erityisesti kaikki pienet tarinat kaukaa menneisyydestä, runot, traditiot, juhlat, kulttuuri ja se tavallinen arki. Lopun väkivaltainen osuus ei ollut yhtä paljon mieleeni, mutta ymmärrän sen olevan tarpeellinen ajatollahin hallinnon toimien kuvaamisessa. Lopulta tarina kertoo paitsi poliittisten näkökantojen yhtä lailla sukujen ja perheiden ajautumisesta erilleen.

Jos talvi-iltoina valot paloivat myöhään naapureiden ikkunoiden takana, tiedettiin, että siellä olivat avioliittoneuvottelut meneillään. Niiden talojen huoneissa oli lämmin ja ikkunat huurtuivat vesipiippujen savusta. Pitkät illat olivat kuitenkin ahdistavia niille monille perheille, joilla oli kotona täysi-ikäinen tytär, mutta jotka tiesivät, ettei kukaan ollut aikeissa koputtaa heidän ovelleen.

Etuliepeessä kerrotaan kirjailijan olleen opiskeluaikoinaan Teheranissa mukana diktatuurin vastaisissa liikkeissä, minkä takia hän joutui jättämään Iranin ja pakenemaan Hollantiin vuonna 1988. Kirjoissaan hän ammentaakin paljon henkilökohtaisista kokemuksistaan. Mielestäni hän onnistuu aika sujuvasti kutomaan faktaa ja fiktiota yhteen. 

Laura Paloheimo: Mama mojo

Laura Paloheimo: Mama mojo 

Otava 2014, 329 sivua

Äidiksi tultuani vastuun määrä oli kasvanut järkyttävästi. 

Minun piti huolehtia kaikesta! Naapurista, isovanhemmista, parisuhteesta, vatsalihaksista...

Viimeisin kohta oli vaativin, sillä lempilaitteeni kuntosalilla

oli edelleen välipalapatukka-automaatti. 

Mama mojo on jatko-osa Paloheimon vuonna 2012 ilmestyneelle esikoiselle nimeltään Klaukkala. Tiedostin tämän vasta luettuani kirjaa hyvän matkaa, mutta jatko-osa on niin itsenäinen etten missään kohtaa harmitellut tämän lukemista ensin. Voit siis huoletta lukea tämän vaikka Klaukkala olisikin lukematta. 

Julia on 34-vuotias tuore äiti, jonka mies Timppa on omaa autokorjaamoa pyörittävä mekaanikko. Julia on itsekin yrittäjä, sillä hänellä on vintagevaatteita myyvä liike Klaukkalassa. Pikku Hoppulin ollessa vain muutaman kuukauden ikäinen on Timpalla ja Julialla edessä rallintäyteinen kesä, sillä Timppa on saanut ainutlaatuisen mahdollisuuden toimia korjaamonsa edustaman automerkin mekaanikkona ralleissa. Asuntovaunuelämä ralliparkissa kolmikuisen vauvan kanssa ei ole helppoa, mutta sitten asiat vasta solmuun menevätkin kun seuraava työtarjous tulee dubailaiselta sheikiltä. Kun Julia kuulee Timpan lähtevän kuukaudeksi Dubaihin, menevät aikataulut uusiksi Hoppulin ristiäisiä myöten. Kun kaiken huipuksi Timpan lahkeessa takiaisena roikkuva nollakuski Taru saa myös kutsun Dubaihin nostaa mustasukkaisuus päätään -  vai löytyykö sille jokin luonnollinen selitys että Timpan huoneessa vastaakin puhelimeen Taru joka kertoo Timpan olevan juuri suihkussa?

Mama mojo on hyvin lajityypillinen chick-lit -romaani. Tapahtumat ovat vauhdikkaita ja väärinkäsityksiä syntyy roppakaupalla, eikä niitä tietenkään selvitetä puhumalla vaan Julia hautoo mustasukkaisuuttaan ja päättää puhua välit Timpan kanssa selviksi vasta Hoppulin ristiäisten jälkeen. Kirjassa on silti muutakin kuin suhdedraamaa. Hoppulilla on tärkeä osa äidin elämässä, mutta kun äiti on niin kiireinen äkkiäkös siinä jää "hemopattihermofiilikammokuumerokotus" ottamatta! Myös Julian Deja vu -vaateliikkeen ensimmäisen oman malliston suunnittelu pitää naisen kiireisenä. 

Laukkasin puolijuoksua Klaukkalan keskustaa kohti. Työpäivä ei ollut vielä alkanutkaan, mutta puhelimeni muistutti jo tekemättömistä asioista. Kaste! Kakku! Mansikkamehu! Kysy vieraiden allergiat! Nuppiluku! Kotiviini?!! Kysy telttojen ja juhlapaikkojen hintoja, rakennusjätteiden siivous, selvitä catering-hinnat jos et ehdi leipomaan kaikkea itse!  Save the date -kortit vieraille! 
Kohta tarvitsisin lomaa äitiyslomasta.

Kirja on vauhdikas ja nopealukuinen ja voin luvata että sen seurassa viihtyy, mikäli chick-lit ylipäätään on mieleistä lukemista. Laura Paloheimo kestää selvästikin vertailun genren kansainvälisiin kärkinimiin.