Maria Peura: Ja taivaan tähdet putoavat

Maria Peura: Ja taivaan tähdet putoavat

Teos 2014, 343 sivua

Ja taivaan tähdet putoavat ei ollut minulle mikään helppo kirja. Aloin lukemaan sitä laivalla paluumatkalla Keski-Euroopan reissustamme ja luulin lukevani sen loppuun muutamassa päivässä, eihän siinä ole sivujakaan kuin vajaat 350. Kirjan haastavuus löi kuitenkin päälle lukujumin ja sen parissa vierähtikin reilusti toista viikkoa.

Naalasen kylästä kotoisin oleva Anni muuttaa avioeroprosessin myötä pääkaupunkiseudulle teini-ikäisen tyttärensä Mirkan kanssa. Äiti ja tytär reagoivat muuttuneisiin olosuhteisiin hyvin eri tavoin. Siinä missä äiti tukeutuu lapsuudesta tuttuun lestadiolaiseen herätysliikkeeseen ja erityisesti tämän perustajan Lars Levi Laestadiuksen postilloihin, tytär ajautuu väärään ystäväporukkaan.

Veri on alkanut valua sieraimista, kyllä, sieraimista se nytkin tipahtelee poistaen meteliä suonistoista, ja seuraavan kerran mä en vedä amfetamiinia nuuskaamalla. Mä vedän pillereinä tai sitten mä päätän, ettei mitään sellasta tavaraa enää, joka tuhoaa unet. Pelkkää hittii, chilliä hiisaamista. Sellasta, että leijuu vähän aikaa, sitten nukahtaa.
Näin, äiti.

Kun Mirka sitten hakkaa koulussa erityisluokan downpojan tajuttomaksi, on edessä ryhmän vaihto. Mirka muuttaa koulua Karhunpesään jossa kaikki on erilaista, rentoa ja yksilöllistä. Kun Mirka suostuu vielä aloittamaan terapiakäynnit Dmitrin vastaanotolla, kaikki näyttää lähtevän jälleen parempaan suuntaan. Anni-äitikin löytää netistä uuden miesystäväehdokkaan, joka outoa kyllä ei halua heti tavata Annia. Pian alkaa selvitä ettei kaikki olekaan sitä miltä päälle päin näyttää.

Ainakin kolme tuntia ollaan kävelty ja tullaan aukiolle. Dmitri pysähtyy ja sanoo, että tässä se on. Tähän me ne kaivamme. Mutta ei ihan vieri viereen. Jokainen saa nyt aikaa rauhassa kuunnella itseään ja tätä maastoa. Maa ilmoittaa kyllä jokaiselle erikseen, mihin se haluaa haudan kaivettavan.

Tarinassa sinänsä ei ole mitään vaikeaselkoista, mutta monesti koin vaikeaksi päätellä esim mitkä Mirkan terapeutilleen kertomat menneisyyden muistot olivat todellisia, mitkä keksittyjä, molempia kun kirjassa esiintyi. Ilman näitä hidastavia kohtia olisin varmasti nauttinut Peuran kirjasta vielä enemmän. Loppuratkaisu puolestaan oli turhan nopeasti läpikäyty, olisin säästänyt enemmän sivuja sinne päähän. Kirjojen keskellä -blogin Maija puki osuvasti sanoiksi: Aivan kuin sovittu sivumäärä olisi tullut täyteen ja loppuratkaisu olisi pitänyt sulloa liian pieneen tilaan.