Sivut

Sivut

perjantai 30. toukokuuta 2014

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

 
Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken
Gummerus 2014, 200 sivua
Saksankielinen alkuteos: Irgendwann werden wir uns alles erzählen
Suomennos: Ilona Nykyri
 
 

Kevään uutuusluetteloissa olin kirjan ohittanut, mutta Leena Lumen arvostelun luettuani kiinnostus heräsi. Sitten VJKK alkoi näkyä siellä täällä kera positiivisten arvioiden, kuten Karoliinan Kirjavassa Kammarissa, joten otin sen luettavakseni itsekin. Olitte kirjoittaneet hienoja arvioita, sillä kirja oli loppujen lopuksi hyvinkin erilainen kuin mitä odotin, ette siis olleet paljastaneet liikaa. 
 
Kirjan alkaessa Maria on 16-vuotias tyttö vuoden 1990 Itä-Saksassa, joka kohta lakkaa olemasta. Saksojen yhdistyminen on jo tosiasia ja tulee tapahtumaan virallisesti syksyllä. Sitä ennen Maria elää kuuman ja vahvasti seksuaalisen kesän johon mahtuu paljon muutakin kuin tytön 17-vuotissyntymäpäivä.
 
Maria ei ole varsinaisesti muuttanut yhteen poikaystävänsä Johanneksen kanssa, mutta on jo jonkin aikaa asunut pojan vanhempien maatilalla tilan töissä autellen. Maria kertoo paljon tilan asukkaista ja heidän arjestaan, miten oppii tekemään ruokaa ja olemaan hyödyksi. Johannes käy viimeistä luokkaa koulussa, mutta Maria on alkanut lintsailla ja lopulta kevätlukukausi menee aivan hunningolle joten tyttö joutaakin autella. Koulukirjojen sijaan Maria lukee Karamazovin veljeksiä ja miettii kirjan tapahtumia niin usein, että toivoin jo että olisin itsekin lukenut tuon tiiliskiven. Johannes on Marian ensimmäinen poikaystävä ja tyttö uskoo rakastavansa tätä, ei ole kuitenkaan aivan varma.
 
Eräänä päivänä toisessa kylässä asuvan äidin luota kotimatkalla oleva Maria oikaisee naapuritilan omistavan nelikymppisen Hennerin maissipellon läpi ja siitä käynnistyy tapahtumaketju jonka jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. Henner vie ja tyttö vikisee, traagiseen loppuun saakka.
 
Sanat palaavat vasta myöhemmin, vasta kun ruumiit ovat puhuneet. Kerron Hennerille, että olen nyt seitsemäntoista, nainen, mutta hän vain hymyilee sille. Päivä ei ole vielä edes puolessa. Makaamme liikkumatta, hän on kietonut oikean kätensä ympärilleni, jalkamme koskettavat toisiaan. Minua pelottaa että hän on pilannut minut lopullisesti. Mitäpä tällaisen jälkeen voisi enää olla odotettavissa? En ole koskaan ollut yhtä onnellinen. Minä sykin ja vapisen ja työnnyn lähemmäksi häntä. On kuin hän olisi ehättänyt jotenkin edelleni.
 
Yhdistyvä Saksa antaa mielenkiintoisen kehyksen kiihkeälle teinitytön ja vanhemman miehen rakkaustarinalle. Olisin toivonut että vanhasta DDR:stä olisi kerrottu enemmänkin. Kirja on lyhyt, vain 200 sivua, joten sitä olisi hyvin voinut laajentaa.


keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Rhidian Brook: Talo Elben rannalla

 
 Rhidian Brook: Talo Elben rannalla
Otava 2014, 410 sivua
Alkuteos: Aftermath 2013
Suomennos: Ilkka Rekiaro
 

Brittiläinen eversti Lewis Morgan lähetetään vuosi toisen maailmansodan päätyttyä pahoin pommitettuun Hampuriin organisoimaan sen jälleenrakentamista ja saksalaisten uudelleenasuttamista. Saksa on jaettuna neljään miehitettyyn osaan joita kontrolloivat britit, amerikkalaiset, ranskalaiset ja neuvostoliittolaiset. Kuten historian tapahtumista tiedämme, neuvostoliittolaisten hallinnoimasta alueesta muodostuu kommunistinen Itä-Saksa, lopuista alueista Länsi-Saksa, mutta tämä on vielä edessä. Mielenkiintoni kirjaa kohtaan herätti aivan erityisesti aikakausi johon se sijoittuu; sota-ajasta on kirjoitettu paljon, mutta tästä aiheesta en ole ennen romaania nähnyt.

Everstin vaimo ja Edmund-poika tulevat Hampuriin, hienoon taloon Elbe-joen rantamille, oltuaan pitkään erossa perheen päästä. Perheen toinen poika on kuollut saksalaiskoneen pommista eikä Rachaelin ole helppoa hyväksyä sitä, että Lewis on toiminut poikkeuksellisesti ja antanut saksalaisperheen jäädä asumaan talon ylimmän kerroksen pieneen huoneistoon. Yleensä talot pakkolunastettiin ja asukkaat passitettiin leireille. Mikä parasta, kirjailija on saanut inspiraationsa tällaiseen juonikuvioon tosielämästä, sillä hänen oma isoisänsä on ainakin näiltä osin eversti Morganin esikuva.

"Ei kukaan tätä halunnut, mutta meidän on yritettävä parhaamme näissä oloissa..."
"Yritettävä parhaamme. Aina vain yritettävä parhaamme! Tuntuu, että sinä välität enemmän meidän vihollisistamme."
"Rach, älä nyt. He eivät enää ole vihollisia. Heidät on lyöty. Koko maa on rakennettava uuteen uskoon."
Rachael taputti rintalastaansa ja piti tauon vetääkseen henkeä itkun lomassa.
"Pystytkö sinä rakentamaan tämän uuteen uskoon?" Rachael kysyi toivoen samanaikaisesti, että Lewis tarttuisi haasteeseen ja että tämä menisi pois ja jättäisi hänet yksin rypemään omassa rikkinäisyydessään.

Kirjassa on paljon jännitteitä, niitä on eri kansallisuuksia edustavien miehittäjien välillä, saksalaisten ja miehittäjien välillä, Morganeiden perheenjäsenten sekä saksalaisperheen välillä. Oman jännitteensä tuo myös saksalaisten kurjat olot. Saksalaisilla on pulaa aivan kaikesta, ruuasta vaatteisiin ja tarvikkeisiin ja musta pörssi sekä varastaminen ovat arkipäivää. En ollut aiemmin tullut ajatelleeksi sitä, miten sekaisin ja miten vaikeaa elämä on ollut aivan tavallisille saksalaisille joilla ei ole ollut mitään erityisiä natsikytkentöjä ja miten pitkien prosessien myötä he ovat joutuneet sitä todistamaan saadakseen jälleen oikeuden työhön ja sitä myötä elämään jota pystyvät hallitsemaan. Orvot lapset lyöttäytyvät yhteen eräänlaisiin jengeihin selviytyäkseen. He kerjäävät sotilailta savukkeita, sillä savukkeet ovat valuuttaa jolla voi ostaa kaikkea mahdollista.

"Herra Attlee. Danke. Kuningas Yrjö. Danke. Engelsmannivartija. Danke. Tupakkia. Tupakkia Ozille. Tupakilla saa leipää. Engelsmannit ovat kristittyjä. Tupakinantajia."
Sotilas veti askin rintataskustaan ja naputti suurin elkein esiin muutaman savukkeen.
"Siinä on, penikka", hän sanoi tarjoten Ozille ei yhtä eikä kahta vaan kolmea savuketta. Näin vartija oli mielestään kantanut kortensa suhdetoiminnan kekoon. Hän suoristautui miltei odottaen aplodeita, mutta kun hän katsoi ympärilleen, hän huomasi, että paikalla ei ollut ketään todistamassa hänen anteliaisuuttaan.
"Suksi kuuseen, räkänokka!"
Vastineeksi sekopäisestä englantilaisen kulttuurin ylistyksestään Ozi sai kolme savuketta ja kolme uutta sanaa jo ennestään kiroilupainotteiseen englannin repertuaariinsa.

Runsas henkilögalleria ja se, että kertomusta viedään eteenpäin usein vaihtuvien henkilöiden näkökulmasta voisi tehdä kirjasta sekavan tai henkilöhahmoista vaikeasti lähestyttäviä, mutta ainakaan minulle ei tullut tämän suhteen vaikeuksia. Ajankuvaus vaikuttaa hyvin todenmukaiselta ja kirjailijalla on ollut mahdollisuus saada tietoa todellisista tapahtumista isältään ja sedältään, mikä kirjan lopussa kerrotaankin. Kirja on tyyliltään hyvin kirjoitettua, sujuvaa proosaa. Kirjassa syntyvä rakkaussuhde sen sijaan oli epäuskottava, sen synty kävi aivan liian nopeasti ja sukkelasti oltuaan vielä edellisellä hengenvedolla aivan mahdoton ajatus. Toinen seikka jota en aivan täysin "ostanut"; Eversti Morgan oli aikamoinen idealisti ollakseen korkea-arvoinen kapiainen ja vielä tuollaisena ajankohtana.

Varatessani kirjan kirjastosta alkuvuodesta, kirjaan piti vielä tulla alla oleva kansi joka olisi ollut enemmän minun makuuni. Hieno on kyllä sittemmin valituksi tullutkin.

Löysin kirjasta yhden lyhyen arvostelun, Linnunmaitoa ja vähän hunajaakin blogista. 


tiistai 27. toukokuuta 2014

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

 
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Gummerus 2013, 284 sivua


Siinä se nyt oli, puoli vuotta kirjastosta kiltisti jonotettuna. Taivaslaulu, joka paikassa ylistetty, suuret ennakko-odotukset synnyttänyt kirja. Hauskalla tavalla tuntui hyvältä pitää sitä vihdoin käsissä, vihdoin avata kirjan kansi ja alkaa lukemaan. Entä jos en pidäkään, kehtaako sitä edes kertoa. Turha pelko. Jo kolmannella sivulla tiedän, että mitä vastaan tuleekaan, tulen rakastamaan tätä kirjaa. Tämän kirjan kieli on yhtä taivaslaulua. 

Aiheena kiinnostava, ei vain kurkistuksena lestadiolaisuuteen vaan osana tätä yhteiskuntaa jossa elämme. Olen joskus miettinyt mikä se jokin on, joka saa ihmiset ja varsinkin naiset pysymään vanhoillislestadiolaisena, jos heidän elämänsä tosiaan on niin vaativaa ja yksitotista kuin kirjassa kuvataan. Elämään synnytyskoneena jatkuvan väsymyksen, kiireen ja sosiaalisen paineen alla ilman mahdollisuuksia oman vartalonsa hallintaan, pitkiin opintoihin tai kahden raskauden välisiä pätkätöitä kummemman uran luomiseen. Ja kohdunpoisto on Suomen kielen kaunein sana.

Vilja ja Aleksi tapaavat nuorina opiskelijoina, Aleksi on varma ettei saa Viljaa, tyttö on hänelle liian hyvä. Kun Vilja suostuu seurusteluun, Aleksi on onnensa kukkuloilla. Pian mennään naimisiin, Viljan opiskelut jäävät kesken, haaveissa siintää onnellinen lestadiolainen perhe, sellainen jossa syödään aamupuuroa ison pöydän ympärillä ja lapsille annetaan enemmän rakkautta ja hoivaa kuin he itse ovat saaneet. He päättävät tehdä kaiken oikein ja hyvin ja oikein hyvin.

Viljan silmänalukset tummenivat joka vuosi. Hän etsi komerosta kukallisen äitiysmekon uskollisesti aina uudestaan, mutta ilo pilkahti katseessa yhä harvemmin. Opiskeluaikoina Vilja nauroi paljon ja keskusteli yöhön asti. Lasten synnyttyä hän hiljeni, ilojen lisäksi myös surut muuttuivat vaiteliaiksi, vaikka toisinaan he yhä saivat lahjaksi illan, jolloin sanat hellivät kuin hierovat kädet, perin pohjin kiireettöminä. Aleksilla oli syyllinen olo. He olivat vielä onnen puolella, mutta kuinka kauan? Jos hän olisi tiennyt, millaiseen vuoristorataan Vilja joutuisi, he olisivat menneet naimisiin vasta monta vuotta myöhemmin. Jos hän olisi tiennyt, hän olisi varmasti jaksanut odottaa.

Ennen kaikkea kirja on kuitenkin kertomus kaiken taustalla olevasta kauniista rakkaudesta. Viljan ja Aleksin kaiken kestävästä rakkaudesta, niin toisiinsa kuin lapsiinsa. Loppuratkaisu oli mielestäni yllättävä, mutta kaikkien osapuolien kannalta suorastaan pakollinen.

torstai 15. toukokuuta 2014

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa
Otava 2007, 399 sivua
Alkuteos: A Thousand Splendid Suns 2007
Suomennos: Kristiina Savikurki
1950-luvun lopun Afganistanissa Mariamin isällä Jalililla on kolme vaimoa ja yhdeksän lasta. Mariamin äiti oli hänen taloudenhoitajansa, kunnes tuli Jalilille raskaaksi ja taloudesta ulos heitetyksi. Hän halusi vältellä ihmisten paheksuvia katseita ja niin Jalilin pojat rakensivat naiselle ja tämän tyttärelle syrjäisen kolban, yksinkertaisen oljilla tilkityn tiilimajan jonne pojat kerran kuussa kärräsivät ruokaa.
Torstait ovat pienen Mariamin onnen päiviä, sillä silloin hänen kovasti rakastamansa isä tulee häntä katsomaan hymyineen, lahjoineen ja hellittelyineen. Mariam tunsi olevansa kaiken sen kauneuden ja yltäkylläisyyden arvoinen, jota elämällä oli tarjota. Ja siitä hyvästä Mariam rakasti Jalilia. Koko lapsuutensa Mariam elää keskellä ristiriitaa, jossa isä edustaa kaikkea hyvää ja kaunista ja äiti muistuttaa jatkuvasti siitä että tyttö on äpärä eikä naisen osa ole kehuttava muutenkaan. "Paina tämä mieleesi, tyttöseni, ja painakin kunnolla: niin kuin kompassin neula hakeutuu pohjoiseen, miehen syyttävä sormi löytää aina naisen. Aina. Muista se, Mariam."
Vuonna 1974 Mariam on täyttämässä viisitoista. Hän pyytää isäänsä viemään hänet elokuviin yhdessä kaikkien siskojensa ja veljiensä kanssa. Käynnistyy tapahtumien ketju jonka seurauksena Mariam päätyy isänsä taloon, muttei aivan kuvitelmiensa mukaisesti. Vain muutamaa päivää myöhemmin Mariam on naitettu Rashidille, yli 30 vuotta vanhemmalle leskimiehelle joka vie hänet yli 600 kilometrin päähän Kabuliin.
Mariamin ollessa 19, samalla kadulla asuvaan perheeseen syntyy Laila. Jo tytön ollessa pieni, tämän isä terottaa miten tärkeää tytärtenkin on saada koulutus ja uskoo että Lailasta, terävästä tytöstä jollaisia Afganistan sodan päätyttyä tulee tarvitsemaan, voi tulla aivan mitä vain. Sota onkin varjostanut Lailan koko elämää ja siinä missä ystävät ja naapurit lähtevät sotaa pakoon, hänen äitinsä kieltäytyy jääräpäisesti jättämästä Kabulia. Orvoksi jäävästä Lailasta tulee vain 14-vuotiaana Rashidin toinen vaimo. Ikään kuin tässä ei olisi riittämiin elämänmuutosta, ottaa Taliban vallan pari vuotta myöhemmin ja sen jälkeen kulkukoirakin on onnekkaampi kuin afganistanilainen nainen. Tosin yhdessä miehessä, Rashidissa, olisi jo riittämiin helvettiä molemmille naisille.
Kirjassa kuvataan Afganistanin väkivaltaista lähihistoriaa lukuisten sotien ja talibanihallinnon keskellä, muttei kuitenkaan mässäillä sodan väkivallalla. Miriam ja Laila saavat ensin kokea Rashidin hyvän puolen, mutta vain hetkeä myöhemmin miehen väkivaltaisuuden, joka onkin heille henkilökohtaisella tasolla rankempaa kestettävää kuin sota jonka keskellä elävät. En voi väittää että pystyisin samaistumaan heihin, on vaikea kuvitella kumpaakaan, sodan keskellä elämistä tai rajua fyysistä ja henkistä väkivaltaa, mutta elin hyvin vahvasti tarinan mukana. Pystyn myös suhteellisesti ymmärtämään, että kumpikin naisista kokee burqan lopulta suojaavana.
"Omaksi hämmästyksekseen hän huomasi myös burqan rauhoittavan. Se toimi kuin yksisuuntainen ikkuna. Sen sisällä hänestä tuli tarkkailija, jota vaate suojasi muiden arvioivilta katseilta. Enää hänen ei tarvinnut pelätä, että muut arvaisivat kertavilkaisulla hänen menneisyytensä häpeälliset salaisuudet." 
Jäin pohtimaan miten maailma on voinut olla (ja valitettavasti vieläkin osittain on) sellainen ettei naisella ole arvoa, ei ainakaan muutoin kuin omien poikiensa kautta. Tekisi mieli voida antaa Rashidille kunnon litsari: häpeä! Mieleeni tuli lukuisat tarinat joita kuulin 1980-luvulla tädiltäni jonka hyvä ystävä oli naimissa marokkolaisen Suomessa asuvan miehen kanssa. Marokossa käydessään tämä nainen sai perheenpään ruokaa jakaessa esim. parempia osia kalasta, koska hän oli tehnyt heille lapsenlapsiksi ainoastaan poikia. Kirjan lopussa sentään Lailan tulevaisuus näyttää valoisammalta ja Kabulin uudelleen rakentaminenkin pääsee alkuun. Isä voisi olla ylpeä Lailastaan! Mariamin lopullista kohtaloa kuvaavia sivuja minun taas oli hyvin vaikea lukea ja myönnän että kun näin mitä oli tulossa, minun olisi tehnyt mieli jättää ne lukematta.
Muita arvioita kirjasta löydät esim seuraavista blogeista: Maailman ääreen (jossa pidettiin siitä ettei islamia esitetty suhteettoman pahana uskontona), Sivujen viemää (jossa teoksen kantavana voimana nähtiin rakkaus ja sen puute) sekä Morren maailma (jossa Morrea häiritsi henkilöiden räikeä mustavalkoisuus). 

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Jane Austen: Ylpeys ja Ennakkoluulo

 
Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
Teos 2013, 505 sivua
Alkuteos: Pride and Prejudice, 1813
Uusi suomennos: Kersti Juva
 
 
Ylpeys eli herra Darcy ja Ennakkoluulo, tuttavallisemmin neiti Elizabeth Bennet, Lizzy. En aio referoida tämän mestariteoksen juonta, se on tehty jo niin moneen kertaan. En muutenkaan muista enää puoliakaan siitä, mitä halusin tästä kirjoittaa lukemisen edetessä. Ehkä minun pitäisi antaa periksi ja alkaa tekemään muistiinpanoja kesken lukemisen. Vanhuus ei tule yksin.
 
Niinpä tyydyn vain kehumaan, miten elämyksellisenä Ylpeys ja Ennakkoluulo taas tajuntaani iski. Aivan alussa lukemistani häiritsi hieman se, että näin mielessäni sen tietyn BBC-filmatisoinnin kohtaukset, mutta melko pian onnistuin, jos en sentään vallan poistamaan niitä mielestäni, niin ainakin lukemaan kirjaa sopusoinnussa niiden kanssa, niin että lukemisesta tuli vielä visuaalisempaa kuin yleensä.
 
Nautin Austenin kielestä ja kiitän suomentajaa hänen työstään. Nautin tarinasta juonenkäänteineen, nautin kaikista keskenään niin kovin erilaisista henkilöhahmoista, jopa herra Collinsista, vaikka tosielämässä käskisinkin hänen painua tiehensä! Nautin siitä, että vielä kaksisataa vuotta sen jälkeen, kun kaimani on tämän kirjoittanut, tunnen kirjan niin omakseni, tarinan niin rakkaaksi.
 
Nauti sinäkin.

Perusteellisempia arvioita uudesta painoksesta esim. täällä: Booking it some more sekä Sinisen linnan kirjasto.