Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä

 

 

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä

Gummerus 2011, 392 sivua

Alkuteos: Kartography 2002, Englanti

 

Kartanpiirtäjä on Pakistaniin sijoittuva romaani kahden ystäväperheen, heidän lastensa sekä lastensa ystävien elämästä sodan repimässä maassa. Raheen ja Karim ovat parhaat ystävykset jo kehdosta lähtien, he lukevat toistensa ajatukset, lopettavat toistensa lauseet ja huvittelevat suoltamalla loputtomia anagrammeja. Paita ja peppu siis. Kirjan alussa, vuonna 1986, he ovat huolettomia 13-vuotiaita joiden koulu on levottomuuksien takia jäänyt kesälomalle ennen aikojaan. Kun vanhemmat lähettävät vastahakoiset nuoret maaseudulle turvaan kahakoita, Karim innostuu kartoista. Raheen ei ymmärrä miksi Karim tahtoo yhtäkkiä tietää Karachin katujen nimiä, ennenkin on ihmiset opastettu perille maamerkkien avulla.

 

 un Raheen joutuu autoajelulla ystävänsä kanssa hengenvaaralliseen tilanteeseen, Karimin isä tekee sen mitä on puhunut jo pitkään, muuttaa perheensä turvaan Lontooseen. Nuoret kirjoittelevat aluksi ahkerasti, mutta Karachissa edelleen asuvalla ja sieltä pois muuttaneella on pian hyvin erilaiset näkökulmat levottomuuksiin. Siihen mennessä kun Raheen muuttaa opiskelemaan Yhdysvaltoihin, heidän välinsä ovat jo käytännössä katkenneet. Viimeisistä kirjeistä ja puheluista on kulunut vuosia.

 

"Karim..." Ajatus että tässä se nyt oli, sovintoyritys oli päättynyt, teki fyysisesti kipeää.

"Mitä?"

"Miksi sinä soitit?"

Langan päässä tuli taas hiljaista, mutta hengitys sentään kuului. Sano se. Sano: Koska minulla oli ikävä sinua.

"Koska halusin tietää... voitaisiinko me puhua huomaamatta palimpsestia."

"Että mitä?" Karim oli loittonemassa, kuulin kuinka hän häipyi jonnekin, vai olinko se minä? Miksi me olimme kuvitelleet, että meille riittäisi puhua keskeneräisin lausein? Mitä me olimme menettäneet kun olimme sanoneet toistemme lauseet loppuun ja olettaneet, että tietäisimme aina mihin suuntaan toisen ajatus oli menossa? Kuinka monta sanaa oli meidän välillämme jäänyt sanomatta ja ymmärtämättä silloin, kun olisimme vielä helposti voineet korjata tilanteen?

"Lukemattomia sanakerroksia niiden lauseiden alla ja takana, joita me toisillemme sanotaan."

"Karim, ole kiltti, älä katoa." Suolaiset vanat valuivat silmieni alle ja tippuivat kuulokkeeseen.

"Siinä mieleni sopukassa, joka muistaa elämän vain ajalta ennen neljättätoista ikävuotta, minä rakastan sinua ikuisesti, Raheen."

Hän sulki puhelimen niin hiljaa, etten edes kuullut naksahdusta.

 

Kun heidän yhteinen ystävänsä Sonia on menossa naimisiin, Raheen ja Karim kohtaavat jälleen Karachissa. Sonian häiden alla Raheenille selviää myös syy siihen miksi 70-luvun alussa, silloisen Itä-Pakistanin itsenäistyessä Bangladeshiksi, kihloissa olleet Karimin isä ja Raheenin äiti sekä Karimin äiti ja Raheenin isä ovat vaihtaneet puolisoita keskenään. Totuus on Raheenille sietämätöntä kestää ja anteeksianto tuntuu mahdottomalta.

 

Kartanpiirtäjän tarina parhaiden ystävysten erilleen kasvamisesta voisi tapahtua missä maailman kolkassa tahansa. Koska ollaan Pakistanissa, etnisten ja uskonnollisten erimielisyyksien kärjistyessä uudelleen vihamielisyydeksi, vanhat arvet repeytyvät ja uusi sukupolvi ajautuu erimielisyyksiin vanhempiensa tekojen tähden. Jo alussa vihjataan että kihlausten purkautuminen liittyy Karimin äitiin ja hänen etniseen alkuperäänsä (joka on bengali), mutta tarkempaa selitystä lukija saa odottaa pitkään.

 

Lukijana en täysin ymmärtänyt sitä, miksi muutto Englantiin muutti Karimin aivan toiseksi ihmiseksi. Aivan kuin poika olisi unohtanut todellisen Karachin heti kun lentokoneeseen astui. Väärinkäsitysten kehä joka Raheenia ja Karimia ympäröi tuntui ulospääsemättömältä ja Raheenin alati kasvava kiihkeys asiaan kuin asiaan sai minut paikoitellen tuskastumaan yhdessä heidän kanssaan.

 

Minä rakastan tätä kaupunkia, Karim, kaiken sen hulluuden ja monimutkaisuuden takia. En tarkoita, etten olisi ennenkin rakastanut. Mutta ennen rakastin niin kuin lapsi, jonka rakkaus joko päättyy tai vahvistuu ymmärryksen kasvaessa.

Näen sinut jossain siellä lukemassa rivien välistä.

Tule kotiin, muukalainen.

Tule kotiin, ajatusteni selvittäjä.

Tule kotiin ja kerro: mitä teen tällä särkyvällä sydämelläni? 

 

En halunnut laskea kirjaa käsistäni. Janosin kuulla mitä silloin 1971 oikein oli tapahtunut ja miten kaikki neljä, Raheenin ja Karimin vanhemmat, silti olivat säilyneet ystävinä? Miksi kihlaparit haluavat erota mutta tahtovat lastensa kasvavan yhdessä? Suuren salaisuuden vihdoin paljastuttua olin yllättynyt. Siinäkö se oli? Tuonko takia? Onko se tuo nopeasti kuohahtava temperamentti jota tasaisempi pohjalainen ei taas ymmärrä? Ja mitä nämä viimeiset 70 sivua tässä tekevät? Miksi viimeiset sivut ovat täynnä kolmeen pisteeseen päättyviä lauseita?

Karachin kaupungin ja sen elämänrytmin kuvaus oli todentuntuista, levottomuuksien kuvailu tuntui elävältä. Oli helppoa muuntaa teksti kuviksi mielessään. Pidin Shamsien kerronnan tyylistä. Jollain hassulla tavalla hän sai minut ymmärtämään Raheenin rakkauden kotikaupunkiaan kohtaan kaikkine sen vikoineen, kaikkien sen asukkaidenkin vikojen kanssa. Veli nousee veljeä vastaan, mutta Karachista Karachina Shamsie piirtää mielenkiintoisen kuvan. Ei jää epäilyksen häivää etteikö Karachi olisi kirjailijalle rakas kaupunki. Mutta siinä missä koin tuntevani Raheenin ja pääsin sisälle Karachiin, en oikein päässyt kiinni Raheenin ja Karimin vanhempien ajatuksiin, varsinkaan siihen miksi se yksi tietty tapaus muutti kaiken heidän elämässään niin että pariskunnat muotoiltiin uusiksi. Jollain tapaa myös vieraannuin Karimista siinä samalla kuin Raheenkin. Kuten voi huomata kysymysmerkkejä jäi kosolti ilmaan. Toisaalta se on merkki siitä että kirja oli kiinnostava, eihän sitä muuten olisi jäänyt pohtimaan.