Sivut

Sivut

perjantai 28. helmikuuta 2014

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä
Julkaisija: Gummerus 2014, 540 sivua
Alkuteos: The last letter from your lover, 2010,
Suomentanut: Heli Naski

Wikipedia kertoo, että Moyes on niitä harvoja kirjailijoita, jotka on palkittu ei vain kerran vaan peräti kahdesti sellaisella sanahirviöllä kuin Romantic Novelists' Association's Romantic Novel of the Year Award. Ole niin kiltti, älä rakasta häntä toi Moyesille tuon toisen voiton. Palkinto on varmasti paikallaan, sillä kirja on superromanttinen.

Kirja lähtee liikkeelle lyhyellä prologilla, jossa tutustumme Ellie Haworthiin, kolmekymppiseen lontoolaiseen Nation-lehden toimittajaan. Elliellä on muuten elämä kohdillaan, mutta toista vuotta kestänyt kimurantti suhde naimisissa olevaan mieheen aiheuttaa stressiä. Lehden toimitus on muuttamassa uusiin toimitiloihin ja Ellie saa tehtäväkseen penkoa arkistoa ja kirjoittaa naisten sivuille jutun jossa vertaillaan nykypäivään 50 vuoden takaista elämää asenteineen ja pulmineen. Eräästä kansiosta Ellie löytää kauniin ja haikean rakkauskirjeen vuodelta 1960.

Vuonna 1960 Jennifer Stirling herää lontoolaisessa sairaalassa auto-onnettomuutta seuranneesta koomasta. Hän on menettänyt muistinsa. Koti on vieras, aviomies on vieras ja kuva, jonka Jennifer saa muodostettua itsestään muiden välityksellä tuntuu sekin vieraalta. Jennifer yrittää tutustua itseensä käymällä läpi tavaroitaan ja löytää itselleen osoitetun rakkauskirjeen jossa allekirjoituksena on B. Vieraan tuntuisessa maailmassa Jennifer tuntee tarvetta selvittää kuka on tämä häneen rakastunut B, sillä aviomiehestä ei ole kyse.

Pidän yleensä paljon näistä kahdessa eri aikatasossa liikkuvista romaaneista, mutta Jenniferin lähes kolmensadan sivun mittainen osuus Ellien lyhyen prologin jälkeen oli niin pitkä, että olin jo vallan unohtanut kirjan kertovan myös Elliestä. Luin Ellie-prologin uudestaan. Lukija tietää, että Ellien ja Jenniferin elämät tulevat jollain tapaa kietoutumaan yhteen eikä tule yllätyksenä, että Ellie ja Jennifer kohtaavat nykyajassa. Ennen sitä oli kuitenkin mielenkiintoista seurata ja odottaa, missä kohtaa Jenniferin oman tarinan kaksi eri kerronnan vaihetta kohtaavat ja se tapahtui kyllä sulavasti ja ainakin omalla kohdallani ennalta-arvaamattomasti, siitä isot pisteet kirjailijalle.

Tartu tähän kirjaan jos koet tarvitsevasi kunnon annoksen romantiikkaa! Sitä on luvassa, niin paljon ja niin tuskaista romantiikkaa, että minun kohdallani sitä tursusi jo yli äyräiden. Miten monesti tiet voivat kulkea ristiin, miten monesti kaksi ihmistä voi melkein saada toisensa, miten monesti muut ihmiset voivat sekä pienillä päätöksillä että suurilla valheilla toimia niin että päähenkilöt eivät taaskaan kohtaa?

Kun katsoit minua suunnattomilla, utuisilla silmilläsi, ihmettelin mitä saatoit nähdä minussa. Nyt tiedän, että se on typerä käsitys rakkaudesta. Sinä ja minä emme voisi olla rakastamatta toisiamme, se on yhtä mahdotonta kuin että maapallo lakkaisi kiertämästä aurinkoa.

Kirja oli turhan pitkä, vaikka sen lukeminen oli helposta kielestä ja viihteellisyydestään johtuen nopeaa. Aloin vain jo kyllästyä tarinaan. "Melkein saimme jo toisemme mutta ähäkutti jatketaan vielä parisataa sivua". Olisin voinut päättää Jenniferin osuuden sivulle 323. Lähetetään Jennifer kohti sitä  seikkailua, annetaan lukijan tehdä onnellinen loppu omassa mielessään. Ellien prologin jatkoksi Ellien epilogi ja 350 sivua olisi riittänyt hyvin.

tiistai 25. helmikuuta 2014

Anna Misko: Armovuosi



Anna Misko: Armovuosi
Minerva Kustannus 2014, 356 sivua
 
 
Hämeen sydämessä sijaitsevan Karhinpään pappilan pastori Anders Gottleben kuolee huhtikuussa 1793 jättäen jälkeensä vaimon, Turussa jumaluusoppia opiskelevan pojan ja kolme naimaiässä olevaa tytärtä. Perheen hyvä ystävä, kirkkoherra Ristelius, kirjoittaa välittömästi kirjeen Turun Tuomiokapituliin anoen leskelle armovuotta ja se myönnetään. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että leskellä on vuosi aikaa löytää pappilaan uusi saarnamies, joka avioituisi joko hänen tai yhden tyttären kanssa ja näin he kaikki saisivat edelleen jäädä pappilaan asumaan.

Leski on kolmenviidettä vanha, ja tyttäret, joita on kolme, molemmin puolin kahdenkymmenen. He kaikki ovat terveitä, kauniita ja hyvin syöneen näköisiä. Tyttärien iho on raikas ja lehahtaa usein ruusunpunaiseksi, niin kuin heidän iässään kuuluukin. Käytös on moitteetonta, eikä kenelläkään heistä ole mitään huomiota herättäviä piirteitä, ei kyttyrää, ei kampurajalkaa, ei edes kieroja silmiä. Karhinpään kappalaisen pappilasta saa vahvaääninen ja tunnollinen armovuoden saarnaaja oivallisen viran sekä Jumalaa pelkääväisen nöyrän aviopuolison.

Näillä Risteliuksen sanoilla paikka julistettiin hakuun ympäri Suomen ja samainen ilmoitus kiinnitettiin Turun tuomiokapitulin kanslian ilmoitustaululle. Siellä siihen kiinnittää huomionsa Närpiön kirkkoherran apupappi Asser Valkki jota viehättää myös ilmoituksessa mainittu puutarha, jossa viljellään lantun ja nauriin lisäksi jo toista vuotta maaomenaa, jota myös maaperunaksi kutsutaan. Ei mikään takapajula kun perunakin jo tunnetaan, tuumaa Valkki ja laatii kirjeen jalohyveiselle, hyvin kunnianarvoisalle Pastorin Leskirouva Ingrid Gottlebenille. Kirjeen saavuttua pappilaan alkaa palvelusväellä kova touhu ja tohina, pannaan olutta, metsästetään riistaa ja kalastetaan, siivotaan, kitketään kukkapenkit, haravoidaan käytävät ja odotetaan tärkeää vierasta. Leski on kuitenkin vaivautunut, Ingrid kokee armovuoden toisaalta nöyryyttäväksi, hän ja tyttäret ovat kuin julkisesti kaupan, kuka ottaa, kuka huolii, millainen mies pappilaan tulee? Vierailu sujuu vaivaantuneissa merkeissä, yhteistä puheenaihetta ei oikein tunnu löytyvän. Onneksi pian saapuu uusi kirje itseltään Turun hiippakunnan piispalta. Siivokäytöksinen ja piispalta kiitettävän mainesanan saatteekseen saava varapastori Henricus Hoppius haluaa tulla tutustumaan Karhinpäähän.

Ingrid kuunteli ja katseli vierastaan ihaillen. Hänessä on kiihottavaa sähköisyyttä, ikään kuin koko elämä kaikkineen tapahtuisi - tässä ja nyt - juuri hänessä, kuin elämä tai peräti historia kulkisi hänen mukanaan samassa vaunussa samalla kuoppaisella maantiellä ja pysähtyisi aina siihen huoneeseen jossa hän on.
Entä hänen äänensä! Ingrid ei ollut milloinkaan kuullut niin erikoista ja täyteläistä ääntä. Siinä värähteli jokin tenhoava sointi. Sen lempeä sävy viritteli lesken kiellettyjä, koskemattomia alueita. Ingrid pehmeni. Hän pudottautui äänen hellään syleilyyn, antoi sen kiertyä ympärilleen ja toivoi puheen jatkuvan loputtomiin voidakseen viipyä sen lämmössä ikuisesti.

Misko kirjoittaa hyvin hauskasti ja sujuvasti. Tunteita, tarinaa ja sen lukuisia käänteitä oli mielenkiintoista lukea. Tässä on kirja jota olisin helposti ahminut sata sivua enemmänkin. Yksi lempikohtauksistani kirjassa oli piispa Himmelmannin uintiharjoitukset opaskirjoineen; 1700-luvun lopullahan ei vielä ollut tapana käydä kastautumassa järvessä.

Kirjan alkumetreillä lähtöasetelmista tuli minulle niin rakas Austen mieleen, tässäkin jonossa odotellaan kosijoita pappilaan saapuviksi ja joukosta löytyy myös se perinteinen lurjus jonka lupaukset ovat tyhjää täynnä. Kerronnan tyyli on kuitenkin aivan erilaista kuin aidolla tuon ajankohdan kirjailijalla, joten muilta osin tätä ei kannata Austeniin verrata. Itseäni ihmetytti Armovuoden avoin lakanoissa kieriskely, vaikken sitä paheksukaan. Kuvaukset ovat ilahduttavan rikasta kieltä, kaikki nuo tassuilla läimimiset ja leikittelyt, mutta kirjan seksikohtaukset yllättivät koska ollaan sentään 1700-luvun lopulla suomalaisessa pappilassa eikä edes aviovuoteessa, eikä kyseessä ole mikään isäntä ja piika -kuvio.

Rakastelun pyörre oli ollut kuin villieläin, joka raastoi kitaansa, läimi ja leikitteli tassuillaan, upotti pehmeään turkkiinsa, kietoi suojelevan ruhonsa sisään, nuoli hellästi kostealla, lämpimällä kielellään, kunnes oli pakko antautua, suostua kuolemaan, huutaa järjettömästi, paisua, hajota, syöksyä pimeyteen ja samalla häikäistyä leimahduksista.

Kirja on trilogian avausosa, jolle odotan mielenkiinnolla jatkoa. Jos saisin toivoa, toisin henkilöiden persoonia vielä vahvemmin esille ja hiukan vähentäisin tuota kepeyttä. Se on omalla tavallaan viehättävää, mutta en myöskään laittaisi pahakseni jos kirjailija toisi ajankuvaa ja historian tapahtumia enemmän esille, koska nyt ne tyystin hävisivät romantiikalle. Lienen tottunut utriomaisempaan tyyliin, kun hänen teoksiaan olen niin paljon lukenut ja olen aina pitänyt historiallisten romaanien rikkautena sitä, miten vaivattomasti niitä lukiessa saa yleissivistävää historiankertausta kuin kaupan päälle kirjan parissa viihtyessään.

Löysin yhden blogiarvostelun Vinttikamarissa-blogista jossa oli myös pantu merkille austenmainen lähtökohta.

maanantai 24. helmikuuta 2014

Kevään 2014 kiinnostavimmat kirjauutuudet (jaa vähänkö myöhässä?)

Olen ahkerasti selannut kevään uutuusluetteloita sekä kanssabloggaajien jo aiemmin julkaisemia vastaavia listoja. Tässä minua kiinnostavimmat uutuudet; nähtäväksi jää montako näistä tulee luettua kuluvan vuoden aikana.

Gummerus

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet
Runsain määrin blogeissa jo viime vuoden puolella luettu, tammikuussa ilmestynyt ehdottomasti must-luettava kirja!

Luettu 11/14

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä
Muutamassa blogissa jo luettu päälle 500-sivuinen rakkausromaani liikkuu nykypäivässä ja 1960-luvun Lontoossa, mikä tekee kirjasta niin kiinnostavan.
Luettu 2/14

Karisto

Terttu Autere: Kuka murhasikaan rouva Holmin?
Jatkoa kolmelle aiemmalle Autereelta jo lukemalleni romaanille, joten pitäähän murhamysteeriksi kääntynyt jatko-osa ilman muuta lukea.

Like

Junot Días: Vieraissakävijän opas rakkauteen
Luvassa rytmikästä ja energistä proosaa kyltymättömästä rakkaudennälästä.

Luettu 3/14

Minerva

Anna Misko: Armovuosi
Uusi historiallinen romaanitrilogia, erittäin kiinnostava aihe! Suuret odotukset!
Luettu 2/14

Myllylahti

Anitta Kaitajärvi: Rikotut kuvat
Mies palaa sotavankileiriltä löytääkseen kotoa vaimon ja lapsen lisäksi vuoden ikäisen lapsen, joka ei voi olla hänen. Luvassa kauhistuttava käänne.

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti
Uutta chicklit'iä pitää aina kokeilla!

Luettu 10/14

Otava

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
En ole lukenut mitään Pulkkisen romaaneja, olen kuullut että tämä on aivan erilainen, kevyt ja hauska. Pulkkisen Raja alkoi tänään tv-sarjana, se odottaa vielä digiboksissa katsomistaan.

Nura Farah: Aavikon tyttäret
Suomensomalialaisen esikoiskirjailijan teos meni välittömästi kirjastoon varaukseen, kun näin Farahin haastattelun tv-uutisissa. Erittäin kiinnostava!
Luettu 3/14

Rhidian Brook: Talo Elben rannalla
"Saksaan toisen maailmansodan raunioille sijoittuva rakkausromaani on humaani puheenvuoro anteeksiannon puolesta."
Luettu 5/14

Helena Petäistö: Pariisi, Versailles, Giverny
En tiedä mitään Petäistön tyylistä kirjoittaa, mutta kiinnostaisi lukea hänen näkemyksenä noista kohteista kun omasta käynnistä niissä on jo aikaa...

Schildts & Söderströms

Kim Izzo: Avioliitto Jane Austenin tapaan
"Hilpeä pastissi, joka valloittaa juonikuvioillaan ja henkilögalleriallaan. Täydellistä unelmankepeää luettavaa kaikille Austen-romantikoille!"
Kuulostaa lähes täydelliseltä, suuret odotukset omassa lajissaan.
luettu 7/14

Tammi

Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus
Rakkautta jäätiköllä, ainakin-melkein-Islannissa. Aivan must!
Luettu 12/14

Pirjo Tuominen: Toinen silmä päivä, toinen yö
Rakastan Tuomisen historiallisia romaaneja, joten kokeilisin mielelläni miten häneltä onnistuu "hurmaava yhdistelmä kartano- ja salapoliisiromaania". Pitäisikö Mailis Sarka -romaanit lukea järjestyksessä?

Jo Baker: Longbournin talossa
"Palvelusväen Ylpeys ja ennakkoluulo". Kirjan päähenkilö, palvelijatar Sarah luuttuaa lattioita samalla kun Elisabeth Bennet pukeutuu tanssiaisiin. Hulluhan olisin ellen tätä lukisi ;) Varaus on jo kirjastossa ja sormet syyhyävät. Ehkä eniten odottamani kirja tältä keväältä.
Luettu 11/14

Nicolas Barreau: Pieni elokuvateatteri Pariisissa
Pariisi, ihana Pariisi. Luvassa "taianomainen rakkaustarina, jonka pääosissa ovat vanhat elokuvat, nostalgia ja Pariisin kaupunki". Aiemmin suomennettu Rakkausromaanin resepti on myös tbr-listallani.

Kerstin Ekman: Huijareiden paraati
Ironinen romaani Ruotsista 1950-luvulta tähän päivään, arvosteltu sekä älykkääksi että viihdyttäväksi. Ja tack, sanon minä.

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä
"Tositapahtumiin perustuva romaani vaarallisen auervaaran kynsiin joutuvasta leskestä on tragedia, rakkaustarina – ja mestarikertojan häikäisevä taidonnäyte.
Eletään lamavuotta 1930. Leskeksi jäänyt kolmen lapsen äiti Asta Eicher ryhtyy kirjeenvaihtoon hurmaavan herrasmiehen kanssa. Kun mies ehdottaa avioliittoa, rahaton Asta tarttuu kiitollisena tarjoukseen. Muutaman viikon päästä koko Eicherin perhe on kuollut. Toimittaja Emily Thornhill kiinnostuu tapauksesta. Erityisesti Astan nuorin lapsi, taiteellinen Annabel askarruttaa häntä. Mitä Eicherin perheelle oikeastaan tapahtui?"
Minulle ennestään tuntematon kirjailija, vaan kunhan olen valmis ottamaan 640 sivun mittaisen haasteen vastaan, tiedän ainakin minne tarmoni kohdistan!
Luettu 8/14


WSOY

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
"Hienovaraisen tarkkanäköinen romaani ihmisistä, jotka rakentavat unelmansa luvattomiin harjakorkeuksiin." Kiinnostava esikoisromaani.
Luettu 3/14

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön
"Ihmissuhdedraama ja jännityskertomus kolmen sukupolven salaisuudesta." Sukutarinat ovat mieleeni ja tässä pitäisi olla draamaa luvassa, joten ehdottomasti lukulistalle!
Luettu 8/14

Arne Nevanlinna: Heta
Mitenköhän minulta on mennyt vallan ohi, että Nevanlinna kirjoittaa historiallisia romaaneja..? Luokkaerojen kritisoinnin myötä Heta ehdottomasti lukulistalle ja jos vastaa odotuksia niin jatkaa voinee vaikka Mariesta.
Luettu 12/14

Pia Maria Montonen: Valtakunnan miniä - Brita Kekkonen
Kekkonen oli lapsuuteni presidentti. Miniä kiinnostaa enemmän, mutta eiköhän tämän muistelmateoksen kautta tule Urho ja Sylvikin tutummiksi.

Ayana Mathis: Huonetta ja sukua
"Viiltävä kertomus orjuuden ja rotusyrjinnän perinnöstä." Esikoisromaani kiinnostavasta aiheesta.

Sophie Kinsella: Hääyöaie
Jättäisinkö yhtään Kinsellaa lukematta -no en! Juoni pikaisesta naimisiinmenosta ei kuulosta erityisen persoonalliselta, mutta Kreikka tapahtumapaikkana sytyttää senkin edestä.


---

Paljon kiinnostavia lukuelämyksiä siis luvassa - ainakin toivon niin :)

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Irja Sinivaara: Kevään hämärä

 
Irja Sinivaara: Kevään hämärä
Julkaisija: Tammi 2011, 304 sivua
 
 
 
Kevään hämärä on jatko-osa, eikä erityisen itsenäinen sellainen, Sinivaaran romaanille Sinisiin ilmoihin. Ensimmäinen kirja sijoittui Suursaarelle, Suomen ja Viron välissä olevalle saarelle kesäkaudelle 1939 ja päättyi syksyiseen evakuointikäskyyn. Kevään hämärä jatkuu suoraan siitä.
 
***Ellet ole lukenut ensimmäistä osaa ja aiot sen lukea vielä ennen tätä, varoituksen sana siitä, että Kevään hämärästä on lähes mahdoton kertoa mitään ilman ensimmäisen osan spoilaamista.***
 
Suursaarelaiset on evakuoitu mantereelle. Idalla ja Sannilla on käynyt onni, sillä vain muutama päivä sen jälkeen kun heidät on tuotu Loviisaan, he kuulevat pääsevänsä evakkoon konsuli Cederin hienoon huvilaan Pyhtäälle. Huvila on laitettu talvikuntoon odottamaan seuraavaa kesää, mutta Ida vastoin ohjeita ottaa kaikki huoneet haltuunsa ja vetelee lakanasuojat huonekalujen päältä. Sannin mietteet ovat Vilissä, vesikammoisessa kaupanhoitajassa joka kieltäytyi lähtemästä Suursaaresta ja varusti piilopaikkansa louhikkoon vanhalla kaminalla, ruualla ja tarvikkeilla. Suursaari on venäläisten valtaama, joten Sanni on syystä huolissaan. Ida hoitaa huvilaa kuin taloudenhoitaja, jollaiseksi haluaisi jäädäkin kun konsulin seurue saapuu juhannuksena kesänviettoon ja konsuli lupaa heidän jäädä saunakamariin asumaan. Kun konsulin seurue rantautuu yösydännä laituriin, Sanni on jo nukkumassa ja Ida on yksin matkalaisia vastassa. Seurueessa on eräs ketä Ida ei halua Sannin tapaavan ja niin Ida tulee herättämään hämmentyneen Sannin; nyt pitää lähteä kiireellä, ei ole aikaa hammaspesuihin, tavarat mukaan, possulle naru kaulaan remmiksi ja tien päälle, äkkiä. Ellei tule linja-autoa, kävellään. Kun Sanni kysyy miksi he lähtivät, Ida vastaa vain mystisesti eteenpäin elävän mieli, ja siihen on Sannin tyytyminen.
 
Naiset päätyvät Kotkaan, josta Ida käy kysymässä kortteeria Suursaaressa vierailleelta tuttavaltaan. Sanni inhoaa hellahuonetta Kiiskisen talossa ja vielä työpaikkaakin enemmän Sanni haaveilee omilleen pääsemistä. Ida vastustaa molempia niin pitkään kuin pystyy ja väistelee itse työvelvollisuuskutsuntoja. Kotkaa pommitetaan jatkuvasti ja lähiseudun metsiin on paennut ihmisiä jotka pelkäävät pommituksia niin etteivät uskalla tulla kaupunkiin edes ostokorttejaan lunastamaan.
 
Kotka on surullinen kaupunki, pommitettujen talojen raunioita, hiiltynyttä puuta ja pystyyn jääneitä savuhormeja ja ulkonaliikkumiskielto. Nuoret eivät saa oleskella ulkosalla iltakymmenen ja kuuden välillä. Kaupunki luhistuu. Sanni tekee parhaansa kantaakseen kortensa yhteiseen kekoon, toimeton ei saa olla kukaan, kun työkuntoiset miehet ovat rajoja puolustamassa. Mutta hän hukkaantuu kivisen kaupungin ikävään. Tänne Sanni halusi ennen, silloin kun ei vielä tiennyt.
 
Kevään hämärässä jatkuu edellisestä kirjasta tuttu mystinen kerronnan tyyli. Ida jää taka-alalle ja suurin osa tapahtumista on nuoren Sannin kokemia. Sanni saa vihdoin työpaikan kun Ida ei enää pysty hänen menemisiään vahtimaan, ja hankkii itselleen uuden kodin Mailis-nimisen naisen huonetoverina. Sanni tutustuu muutenkin uusiin ihmisiin ja alkaa selvittää menneisyyttään. Vasta kirjan loppuhetkillä sanotaan suoraan Sannin oikean äidin nimi, mutta se on juuri se jota epäilin jo Sinisiin ilmoihin -kirjan loppuvaiheilla. Viimeinen sivu antaa ymmärtää, että tarinalle olisi edelleen jatkoa luvassa? Jokin tässä kerronnan tyylissä kiehtoo, kirjan luettua on hetken hassu olo jota en osaa selittää.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Jamie Ford: Hotelli Panama



Jamie Ford: Hotelli Panama
Julkaisija: Karisto 2011, 384 sivua
Alkuteos: Hotel on the corner of bitter and sweet, USA 2009
Suomennos: Annukka Kolehmainen
  
Jamie Fordin esikoisteos on romaani, jossa seattlelainen Henry elää vuodessa 1986 ja muistelee vuosien 1942-1945 tapahtumia. Amerikankiinalainen, toista sukupolvea oleva Henry on vuonna '42 12-vuotias poika, perheensä ainoa lapsi. Kiinalaiskorttelin lapset käyvät samaa kiinankielistä koulua jota Henrykin on käynyt ensimmäiset vuodet, mutta nyt, Pearl Harbourin tapahtumien jälkeen, Henryn vanhemmat haluavat pojan tulevan mahdollisimman amerikkalaiseksi. He saivat Henrylle stipendiaattipaikan valkoisten koulussa, jossa Henry on ainoa aasialaistaustainen, kaikkien silmätikku ja muiden poikien kiusaama. Isä pakottaa Henryn pitämään rintanappia jossa lukee "Olen kiinalainen", amerikkalaislasten silmissä kun kiinalaiset ja japanilaiset ovat saman näköisiä "vinosilmiä". Kun Henry saa selkäänsä ja eväät viedään jo ensimmäisenä koulupäivänä, Henry alkaa antaa eväänsä Sheldonille, mustaihoiselle jazzia soittavalle katumuusikolle johon Henry on ystävystynyt. Henry ei puhu kouluvaikeuksistaan kotona, vaan päättää selvitä itse ja myös Sheldon on hänelle paljossa tukena. Keskustelu vanhempien kanssa käy vähiin muutenkin. Kahdentoista vuoden ajan Henryä on kielletty puhumasta englantia kotona, nyt kaikki on päälaellaan eikä hän saa enää puhua kiinaa vaikka Henryn vanhemmat osaavat englantia vain muutaman sanan. Henry ymmärtää toki vanhempiensa puheen mutta puhuu näille englanniksi puuta heinää sen mitä enää viitsii puhua, eiväthän nämä ymmärrä mitään ja keskustelu on mahdotonta.
 
Henryn pitää stipendiaattiaan vastaan työskennellä päivittäin koulun keittiössä, siivota ja jakaa ruokaa häntä pilkkaaville lapsille. Eräänä päivänä keittiöön ilmestyy saman ikäinen tyttö jota Henry luulee ensin kiinalaiseksi. Kun tyttö esittelee itsensä Keiko Okabeksi, Henry on sanaton. Tyttöhän on japanilainen. Vaikka kiinalainen ja japanilainen kaupunginosa, Nihonmachi, sijaitsevat vierekkäin, Henryllä ei ole ollut asiaa Nihonmachin puolelle. Henryn isä inhoaa japanilaisia yli kaiken, onhan Japani jo vuosia pommittanut kiinalaiskaupunkeja. Henryn tunteet ovat ristiriitaiset, hänelle on vihdoin tarjolla mahdollisuus löytää ystävä koulusta, mutta eihän isä voisi koskaan hyväksyä japanilaistyttöä. Isästä viis, ensimmäisen keittiövuoron jälkeen Henry ja Keiko ovat jo ystävät.
 
Camp Harmony 1942, kuva: Historylink.org
Roosevelt hyväksyy helmikuussa 1942 lain, jonka mukaan länsirannikon japanilaisväestö voidaan siirtää "turvasäilöön" eli internoida leireille. Heidän omaksi edukseen, kuten sanottiin, mutta käytännössä vangeiksi. Koko Seattlen Nihonmachi tyhjennetään ja rakennukset laudoitetaan umpeen. Henry on rautatieasemalla näkemässä miten Keikon perhe astuu junaan. Sattuman oikusta Henry pääsee muutamaan otteeseen vierailemaan Camp Harmonylla, jonne Seattlen japanilaiset väliaikaisesti sijoitetaan. Keikon on vaikea ymmärtää, miten hän ei ole riittävän amerikkalainen vaan häädetään kotoaan leirille jossa ensimmäisen polven japanilaiset kiusaavat häntä koska hän ei ole heidän silmissään tarpeeksi japanilainen kun ei osaa edes puhua japania. Henry kirjoittaa ahkerasti Keikolle kirjeitä joihin saa harvakseltaan vastauksia. Keikon kirjeet harvenevat entisestään, kun perhe siirretään pysyvälle Minidokan leirille, kauas Idahoon. "Pysyvä" on jo riittävän pahan kuuloinen termi, mutta mitä Keikolle tapahtui, unohtiko hän kaikesta huolimatta Henryn?
 
Ennen pitkää Henryn isälle selviää kuka on tyttö, joka on soitellut heille kotiin, kuka on ystävä jota Henry ei tuonut tapaamaan vanhempiaan ja niin välit tulehtuvat entisestään. Isä tekee kohtalokkaan siirtonsa.
 
"Mitä sanottavaa sinulla on? Puhu!" isä tiuskaisi kantoninkiinaksi.
Ennen kuin Henry ehti vastata, isä hyökkäsi.
"Minä lähetin sinut kouluun. Minä järjestin sinut sinne - erityiseen kouluun. Tein sen sinun vuoksesi. Valkoisten huippukouluun. Ja mitä tapahtuu? Et opiskele vaan katselet sillä silmällä tätä japanilaista tyttöä. Japanilaista! Hän on minun kansani teurastajien tytär. Sinun kansasi. Heidän verensä on hänen päällään! Hän lemuaa siltä vereltä!"
"Hän on amerikkalainen", Henry vastusti pehmeästi kantoninkiinaksi. Sanat tuntuivat oudoilta. Vierailta. Ikään kuin hän olisi astunut jäätyneelle järvelle tietämättä, kantaisiko jää hänen painonsa vai räsähtäisikö se rikki ja upottaisi hänet hyytäviin syvyyksiin.
 
Vuonna 1986 Henry on yli viidenkymmenen. Hänellä on takanaan avioliitto josta on jäänyt leskeksi, vaimo Ethel kuoli syöpään. Hänellä on poika, nuorukainen jonka kanssa on vaikea tulla toimeen. Historia tuntuu toistavan itseään. Kun kiinalaisen ja kauan sitten japanilaisista tyhjentyneen Nihonmachin rajalla sijaitsevaa hotelli Panamaa pitkään peittäneet laudat poistetaan ja hotellia aletaan remontoida entiseen loistoonsa, muistot heräävät eloon. Hotellin pohjakerroksesta on löytynyt eräänlainen aikakapseli. 37 japanilaisperheen tavarat, jotka he olivat tuoneet talteen ennen kuin heidät siirrettiin internointileireille. Henry saa luvan mennä tutkimaan kellaria, etsimään Keikon perheen tavaroita. Etsimään Keikon luonnoslehtiöitä joihin tyttö jatkuvasti piirteli, mutta ennen kaikkea heille yhdessä erittäin tärkeää levyä, vanhaa 78-kierroksista vinyylilevyä jossa soi vuoden 1942 jazz.
 
Camp Minidoka, 1942-1945
Toisen maailmansodan tapahtumat ovat ainakin osapuilleen meille kaikille tuttuja, jos on historiantunneilla tehnyt muutakin kuin pelannut hirsipuuta. Natsien keskitysleirit ovat tiedossamme, mutta "turvaleirit" joihin amerikanjapanilaiset suljettiin terroriuhkaepäilyjen johdosta ovat monelle uusi asia. Eihän tästä puhuta. Miksei tästä sitten puhuta? Muistan itse kuulleeni japanilaisten leireille sulkemisesta joskus 90-luvulla kun näin elokuvan aiheesta. Yritin googlettaa sitä, mutten löytänyt. Sen koommin en ole aiheeseen törmännyt, mutta nähdessäni mistä Hotelli Panama kertoo tiesin heti haluavani lukea sen sillä aihe kiehtoo. Henryn ja Keikon tarina on hyvin mukaansa tempaava, nuorten orastava rakkaus suloista, Henryn huoli Keikosta sydäntä riipaisevaa, isän julmuus niin kulttuurisidonnaista, vaikka on sitä osattu meilläkin. Koskettava tarina joka todellisine taustoineen antaa ajattelemisen aihetta.

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Jenni Linturi: Malmi 1917

 
Jenni Linturi: Malmi 1917
Julkaisija: Teos 2013, 206 sivua
 
 
Vuonna 1917 Malmi on yksi kuudesta maalaiskunnasta jotka yhdessä muodostavat Helsingin pitäjän. Huopasaari, Kulosaari ja Oulunkylä ovat omia maalaiskuntiaan, Haaga on kauppala ja kaiken kruununa on yksi kaupunki, Helsinki. Malmi on mustalaiskylä, jossa asuu myös suomenkielistä työväestöä ja ruotsinkielisiä tilallisia. Rautatieasemalla miliisit valvovat järjestystä ja junan tullessa Malmille konduktööri kuuluttaa Malm-Malmi. Varokaa taskuvarkaita ja kolmen kortin heittäjiä.
 
Venäjän maaliskuinen vallankumous on saavuttanut myös Suomen suuriruhtinaskunnan. Ympäri Suomea lakkoillaan ja työväestö vaatii 8-tuntista työpäivää. Työnväenliike saa nopeasti paljon uusia jäseniä ja pinnan alla kytee.
 
Malmi 1917 alkaa hökkelikyläläisten nälästä ja suuren työttömän väestönosan epäoikeudenmukaiseksi koetusta elintarvikkeiden jaosta. Oksan ukko poikineen on tullut lupalappujen ja aseiden kanssa hakemaan Grännaksen tilalta perunoita. Toinen perheen tyttäristä, Elisabeth Kranqvist eli Lettu näkee miten perheen mustalaispalvelija ammutaan. Virallisena totuutena Maatu on kaatunut vedenhakumatkalla ja menehtynyt saamiinsa vammoihin. Lettu itkee, Maatu on ainoa joka on koskaan pitänyt häntä sylissä. Isä sanoi, että heidän pitäisi kuivata silmänsä, kunnialliset naiset eivät itkeneet omia suruja.
 
Letun ja kunniattomaan ammattiin teatterin parrasvaloihin haluavan Ingeborg-siskon lisäksi tarinaa kerrotaan pitäjään saapuvan uuden apulaisnimismiehen kolmen pojan silmin. Suomenkielisen nimismiehen rooli on sovitella tilallisten ja "suomenkielisen roskaväestön" konflikteja; luokkaristiriitojen lisäksi Malmilla kuohuttavat kieliristiriidat. Kranqvistin tyttäret ja Puolakan pojat kohtaavat ja veljeksistä Oiva ihastuu ensin Lettuun, mutta rakastuu Ingeborgiin. Vanhin veli Antero on kiivaasti isänmaallinen, kieltäytyy vallan puhumasta ruotsiakin sillä suomen kieli on maailman kaunein kieli. Antero on uudella kotipaikkakunnalla heti mukana tapahtumissa ja Oiva seuraa perässä. Kiväärinkin joku vain lykkää kouraan eikä Oiva tiedä mitä sillä edes tekisi. Vanhemmille ei kerrota mitään yöllisistä seikkailuista, nuoret kapinoivat yhtä lailla vanhempiaan kuin yhteiskunnassa vallitsevia vääryyksiä vastaan. Oivaan rakastunut Lettu seuraa Oivaa minne vain poika tämän mukaansa huolii, vaikka haluaisikin olla poliittisesti puolueeton. Letustakin kuoriutuu pian suomalaisuusaatteen kaunein kukkanen joka löytää itsensä Esplanadilta jakamasta lentolehtisiä joissa pyydetään havaintoja nuoren suojeluskuntalaisen murhasta. Oivan pikkuveli on piirtänyt lentolehtiseen kuvan sikaporsas-miliisistä.
 
Suonet, suolet, sisäelimet, mitä isä sanoisi jos saisi tietää että hänen tyttärensä jakoi vieraille ihmisille aatetta kuin olisi kerjuulla. Näyttäisi ovea varmaankin. Silloin Letulle jäisi vain yksi kohtalo. Hänen olisi karattava Oivan kanssa vihille. Ehkä he lähtisivät Eurooppaan, eläisivät kuin boheemieläimet ja söisivät aamiaisensa italialaisilla kukkuloilla, Pariisin kaduilla. Tietenkin Oiva haluaisi mennä myös Berliiniin. Silloin Lettu sanoisi, että hän näkisi mieluummin maaseutua. Sitten he riitelisivät kiivaasti hotellihuoneessa. Oiva heittäisi tuhkakupin vihassa. Sirpaleet kimpoilisivat seinästä. Lettu painaisi päänsä käsiinsä. Silloin Oiva huomaisi typeryytensä ja laskeutuisi polvilleen Letun jalkoihin. Lettu syleilisi häntä ja itkisi. Eivätkä he enää lähtisi mihinkään vaan jäisivät hotelliin ja menisivät tunteistaan sekaisin.
 
206 sivuun mahtuu yllättävän paljon tapahtumia. Linturin tyyli kirjoittaa on hyvin tiivistettyä ja pelkistettyä ja lyhyet luvut vielä korostavat tätä. Yllättäen, aiheen ollessa näin rankka, teksti on paikoitellen suorastaan kaunista. Ilmeisesti lukijan on tarkoituskin tehdä runsaasti omaa ajatustyötä ja tulkita itse lisää rivien välistä. Kerronta on hyvin erilaista kuin romaaneissa yleensä ja alussa jouduin lukemaan muutamia kohtia uudestaan ymmärtääkseni mitä oikeastaan oli kerrottu. Olisin mielelläni lukenut tarinan pidempänä ja väljempänä, niin että päähenkilöihin olisi päässyt vielä paremmin sisälle. Erityisesti Anteron pään sisälle pureutuminen olisi kiinnostanut enemmänkin, samoin Ingeborgista ja sen ajan teatterimaailmasta lukeminen. Kirja herätti tässä tiiviissäkin muodossa paljon ajatuksia ja ilman muuta se kannattaa lukea jos ajanjakso juuri ennen kansalaissodan puhkeamista kiinnostaa.
 
Malmi 1917 on kuudes lukemani kirja Ihminen sodassa haasteeseen.

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Vastaukseni 10 kysymyksen haasteeseen

Kirjasfäärin Taika nakkasi kymmenellä kysymyksellä jo tammikuun puolella, vaan vihdoin minä dementikko muistin niihin vastatakin ;)

1. Minkä runon tai romaanin lauseen muistat ulkoa?

Kirsi Kunnaksen runon Kissa Krumeluu. Olen lausunut sen koulun kevätjuhlassa joko toisen tai kolmannen luokan päätteeksi ;) Niin kauan kun siitä onkin, muistan sen edelleen ja edelleen myös rakastan noita Tiitiäisen satupuun runoja.

2. Mitä kirjaa suosittelet yleensä, kun joku pyytää suosittelemaan jotain kirjaa?

Riippuu ihan siitä millaisista kirjoista kysyjä pitää, ettei ihan metsään mene. Voisin suositella dekkareita lukevalle äidilleni Karo Hämäläisen Ilta on Julma.

3. Sorrutko ostamaan kirjan pelkän nimekkeen tai kansikuvan perusteella?

Lainaan kirjat kirjastosta, mutta kyllä, olen aiemmin lainannut kirjoja jokseenkin noin. Takakansiteksti ei ole välttämättä suuremmin avannut sisältöä. Nykyään, ellei kirja tai kirjailija ole millään lailla tuttu, vilaisen pikaisesti jonkin blogiarvostelun josta voi jo päätellä voisiko tämä olla minun tyyliseni kirja vai ei.

4. Mikä oikolukuvirhe ärsyttää eniten?

En minä niistä suuremmin ärsyynny, tokko edes huomaan kaikkia. Muistan joskus pari vuosikymmentä sitten korjanneeni lyijykynällä oikean muodon kirjaston kirjaan! Silloin taisin siis ärsyyntyä enemmän.

5. Mikä kirja istuu kirjahyllyssäsi lukematta aina vaan?

Ei istu mitään ei... mutta näyttää siltä että jo useamman kerran uusimani Elizabeth Gilbertin Tahdonko? : kuinka päädyin naimisiin palautuu ensi viikolla kirjastoon lukemattomana. Pidin Eat Pray Love -elokuvasta paljonkin (tai sitten yhdistän siihen liikaa positiivisia fiiliksiä koska katsoin sen lentokoneessa kotimatkalla Miamista Lontooseen ja olin edelleen aivan taivaissa mahtavan kaksiviikkoisemme jäljiltä!), mutta sen perusteella millaisen olen tuon jatko-osan ymmärtänyt olevan blogiarvioiden perusteella, se ei taidakaan olla minulle.

6. Mikä on (oli) salainen lukupaheesi?

Onko minulla sellaisia? Ihan avoimesti luen chick-litiä mutta niin lukee moni muukin... Nykyään ihmettelen vain sitä, miten jaksoin myöhäisteininä / nuorena aikuisena lukea niin hirvittävän määrän historiallista hömppäkirjallisuutta tyyliin Catherine Cookson tai Barbara Cartland :D

7. Mikä on paras kirjan pituus sivumäärissä laskettuna?

Luettuani juuri Jenni Linturin Malmi 1917 voi todeta että 205 sivuakin voi riittää, mutta useimmiten tartun kirjoihin jotka ovat vähintään 300 sivua mutta max ~450. Olen lukenut tiiliskiviä kuten Tuulen viemää ja Anna Karenina, mutta nykyään tuntuu olevan niin paljon kirjoja jotka ehdottomasti haluan lukea seuraavaksi tai ainakin vielä tässä kuussa tai ainakin ihan-tosi-pian, joten kynnys tarttua tiiliskiveen on tällä hetkellä korkea. Siksi olenkin mielissäni siitä että Anna Karenina on jo luettu ;) 

8. Epilogit, puolesta vai vastaan?

Keskimäärin vastaan. Joskus en ole ollenkaan pitänyt siitä miten henkilöille on niissä käynyt ja toisaalta, miksei tarinaa voi päättää niin, että kaiken haluamansa sisällyttää tarinaan itseensä. Siinä mielessä pidän romaaneista joissa seurataan vuoronperään kahden eri ajanjakson tapahtumia, esim. vanhuksen muisteluita nuoruuden kokemuksistaan.

9. Kartta kirjan tapahtumapaikoista, hot or not?

Niitä on varmaan enemmän fantasiakirjoissa? (Mieheni seuraa Game of Thronesia tv:stä ja siinä on alussa kartta.) Kaari Utrion kirjoissa on karttoja ja kyllä minä niitä aina tutkailen jos kansilehdeltä sellainen löytyy.

10. Mikä on paras humoristinen kirja?

En ole lukenut (ainakaan aikoihin) muuta humoristista kuin chick-litiä, vaikka lukulistalla olisi kyllä mm. Tuomas Kyröä. Sophie Kinsellan Kevytkenkäinen kummitus nauratti!

Olivatpas ne kimurantteja, mutta niin vain selvittiin loppuun :) Kupletin juoneen kuuluu jatkaa haastetta kymmenellä uudella kysymyksellä jotka tulevat tässä:

1. Lempikirjasi lapsuudesta?
2. Mistä kirjasta tehty elokuva on ollut kirjaa parempi? Vai onko se edes mielestäsi mahdollista?
3. Luetko yleensä vain yhtä kirjaa kerrallaan vai voiko sinulla olla useampi yhtä aikaa kesken?
4. Luetko runoja? Onko sinulla lempirunoa?
5. Minkä kirjan henkilön haluaisit oikeasti ystäväksesi ja kuka tämä henkilö on?
6. Missä yleensä luet ja millaisessa asennossa?
7. Millainen/millaisia kirjanmerkkejä sinulla on?
8. Minkä kirjan jätit kesken? Harmittaako jälkeenpäin? Voisitko ajatella lukevasi sen joskus myöhemmin, jos vain hetki olisi oikea?
9. Mikä kirja pitäisi lukea jo ihan yleissivistyksen kannalta? Oletko itse lukenut sen?
10. Miten luulisit käyttäväsi sen ajan joka nyt kuluu lukemiseen, ellet lukisi enää ollenkaan?

Tämä haaste on kiertänyt varmasti valtaosan blogeista joten haastan vain yhden kanssabloggaajan tällä kertaa. Anuliini/Anuliinin ajatelmia, olisi mukavaa lukea vastauksiasi :)

torstai 6. helmikuuta 2014

John Boyne: Tarkoin vartioitu talo

John Boyne: Tarkoin vartioitu talo
Julkaisija: Bazar 2011, 446 sivua
Alkuteos: The House of Special Purpose, 2009, Irlanti
Suomennos: Laura Beck
 

"Oi miten kaunis talvinen kansi, olen nähnyt tämän jossain blogissa!" oli reaktioni kun näin Boynen kirjan kirjaston päätyhyllyssä jonne oli ajankohtaisesti kerätty talvisia kirjoja. Vaikka Venäjä ei välttämättä ole aivan kärkipäässä mielenkiinnon kohteissani, ainahan sitä voi Romanovien aikaan sijoittuvan lukuromaanin tuoda kotiin, varsinkin kun siinä on noin kaunis kansi. Miten niin pinnallista? Jos sisältö alkaa jossain kohtaa tökkiä, voipahan katsella kantta hetken.

Georgi, venäläissyntyinen, Lontoossa lähes koko aikuisikänsä elänyt mies, kertoo vuoroluvuissa kahta eri tarinaa menneisyydestään. Hän kertoo kronologisessa järjestyksessä omaa tarinaansa alkaen siitä, miten hänen elämänsä köyhän maatyöläisen poikana aivan ensimmäisen maailmansodan alla sai uuden suunnan, kun Romanovien sukuun kuuluneen suuriruhtinaan seurueen reitti kulki heidän kotikylänsä läpi ja Georgi onnistui pelastamaan murhayrityksen kohteeksi joutuneen suuriruhtinaan hengen. Suuriruhtinas näki pojassa uskollisuutta ja uhrautuvaisuutta ja niin 16-vuotiaasta Georgista tuli 11-vuotiasta kruununperijää, Alekseita, tiiviisti vartioiva palvelija, kumppani ja henkivartija. Tsaarin neljä kaunista tytärtä eivät jää huomiotta hekään ja Georgin ihastus nuorimmaiseen, Anastasiaan, saa vastakaikua. Suudelmia ja syleilyjä vaihdetaan toisten katseilta piilossa. Kiinnijääminen tietäisi nuhteita Anastasialle, mutta Georgi löytäisi itsensä pian Siperiasta. 

"Anastasia!" huusi tsaaritar, joka oli erittäin tietoinen siitä miten epäsopivaa meidän oli luistella sillä tavoin yhdessä, mutta kun kuulin tsaarin mylvivän naurusta lentäessäni melkein nenälleni, vakuutuin että sellainen vallattomuus oli hyväksyttävissä, ainakin hetken ajan.
Joten niin me luistelimme. Ja luisteleminen muuttui tanssiksi. Me löysimme yhteisen rytmin ja teimme tahdissa jokaisen liikkeen, otimme yhdessä jokaisen askeleen. Se ei kestänyt kuin muutaman minuutin mutta se tuntui ikuisuudelta. Kun muistelen Tsarskoje Seloa ja vuoden 1916 talvea, tämä on se, mitä siitä elävimmin muistan.

Tilanne Venäjällä ei ole helppo. Kansa kärsii nälänhädästä ja näkee samanaikaisesti tsaariperheen elävän yltäkylläisyydessä. Tämä saa aikaan kapinointia ja vallankumouksen, tsaarin ja hänen perheensä vangitsemisen ja tsaarin vallasta luopumisen pakon alla. Tapahtumien keskipisteessä mukana oleva Georgi pääsee pakenemaan Venäjältä ja päätyy muutamaksi vuodeksi Pariisiin josta siirtyy sitten Lontooseen.

Kirjan alussa eletään kuitenkin vuotta 1981 jolloin Georgi on jo vanha mies jonka vaimo, niinikään venäläissyntyinen Zoja, on sairaalassa pahalaatuiseen syöpään sairastuneena. Georgi kertoo hänen ja Zojan yhteisestä elämästä nykyhetkestä taaksepäin aina Venäjän tapahtumiin saakka, mukaan lukien heidän viimeisestä matkastaan joka vuonna 1971 suuntautui Suomeen. Pakko mainita, että Boyne saa Suomen kuulostamaan hyvin venäläishenkiseltä ainakin ruokakulttuuriltaan...

Boynen kirjoitustyyli ei aina ollut makuuni kirjan alkuvaiheissa. Paikoitellen kerronta toi mieleeni 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa runsaissa määrin lukemani Danielle Steelet joista sittemmin olen pysytellyt kaukana. Tästä esimerkkinä kohta jossa Georgi kertoo heidän ainoan lapsensa menehtymisestä.

Hän oli kolmekymmentäkuusivuotias, kun hänet riistettiin meiltä. Hän työskenteli opettajana Battersea Parkin lähellä olevassa koulussa, ja eräänä iltapäivänä kun hän käveli kotiin pitkin Albert Bridge Roadia, tuuli vei hänen hattunsa ja hän juoksi liikenteen sekaan katsomatta sen enempää oikealle kuin vasemmalle, ja auto törmäsi häneen. Niin vaikea kuin sitä onkin myöntää, se oli täysin hänen omaa syytään. Autolla ei ollut mitään mahdollisuutta väistää häntä. Olimme tietenkin opettaneet hänelle ettei kadulle pidä rynnätä, tottahan hän sen kaiken tiesi, mutta kuka meistä ei joskus tempautuisi hetkeen mukaan ja unohtaisi mitä on oppinut?

Tsaarin aikoihin sijoittuneet kertomukset sen sijaan lumosivat minut ensi hetkestä lähtien ja juuri ne osiot, jotka onneksi olivat pitkiä, saivat aikaan miellyttävän lukukokemuksen. Loppua kohti, kahden erillisen tarinavyyhdin lankojen alkaessa kietoutua yhteen, luin kirjaa jo ahmien. Miten uskottava tarina on, onkin jo vallan toinen juttu. Tsaarin lapset elivät ilmeisesti hyvin rajoitettua elämää ilman ystäväpiiriä, joten miksipä Anastasia ei olisi voinut ihastua veljensä nuoreen, komeaan henkivartijaan? Uskon että loppuratkaisukaan ei ole kaikkien lukijoiden mieleen, mutta mielestäni kirja kannattaa ottaa löyhästi tositapahtumiin perustuvana viihdyttävänä lukuromaanina jollaisena se on hyvinkin onnistunut.