Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

 

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

Julkaisija: Otava 2013, 268 sivua

Koska Joel Haahtelaa on niin monessa blogissa kehuttu enkä ollut hänen kirjojaan aiemmin lukenut, totesin että nyt on suorastaan pakko kun kirjaston uutuushyllyssä oli tarjolla Tähtikirkas, lumivalkea. Nimikin on jo niin kaunis ja kiehtova ja tapahtumat alkavat vuonna 1889 Pariisista, mikä sen parempaa!

Päähenkilö, nuori mies jonka nimestä ei ole mitään tietoa, on hiljattain tullut Suomesta Pariisiin. Kotimaahan on jäänyt rakastettu Klaara josta hän on joutunut eroamaan ilmeisen vastentahtoisesti. Tälle rakastetulleen hän kirjoittaa kirjeitä joita ei kuitenkaan postita, joten kirja on käytännössä päiväkirja.

(Pariisi 1889) Viikonloppuna ajattelin käydä Louvressa tai Goupilin galleriassa. Haluaisin nähdä kerran elämässä Vermeerin maalauksen, niistä olen kuullut paljon hyvää. En voi linnoittautua ullakolle ja räpistellä kuin perhonen lasipurkissa. Kuusi askelta ja käännös, siinä tämän kopperon mitta. Aurinko porottaa ikkunapuihin ja välillä kaikki näkyy liian selvästi. Lehmuksen oksaan on puhjennut lehti, mutta miten kauan se jaksaa maljakossa? On vaihdettava vesi. On pakko hengittää kaupungin mukana, sillä on kevät. Ja tämä on sentään Pariisi!

Eiffel-torni on juuri valmistunut ja maailmannäyttelyn avaamista odotellaan. Päähenkilö saa töitä sukulaiseltaan ja päivät kuluvat morsettaen lennätintoimistossa. Vapaa-aikanaan hän kirjoittaa, maalaa ja kiertelee Pariisin lukuisissa puistoissa. Nuorukainen etenee urallaan ja lehtimiehen työ vie hänet Berliiniin ja vielä kauemmas, aina Kauko-Itään saakka. Päiväkirjamerkinnät käyvät harvemmiksi, väliä on monia vuosia ja Klaarakin unohtuu, palatakseen miehen mieleen taas vuosien päästä. Lopulta hän kuitenkin päätyy takaisin Saksaan, mielisairaalaan, ja sinne miehen tie päättyykin toisen maailmansodan alkuvaiheissa. "Keuhkokuume" kirjataan kuolinsyyksi, mutta totuutta siinä ei ole nimeksikään. Sen oikean totuuden selvittää vasta miehen sukulainen Helsingissä vuonna 2012, omista ongelmistaan huolimatta tai ehkäpä juuri niiden takia.

(Berliini 1913) Sinulle minä kirjoitan, sen tiedän. Mutta kun kirjoitan "sinä", sanan ympärillä on yhä useammin tyhjää. Ennen siinä kohtaa hehkui valo, pimeimpinäkin hetkinä, mutta nyt tähtien väliin on kertynyt liikaa matkaa. Kirjoitan sinulle koska ketään muuta ei ole. Ja miksi ylipäätään kirjoittaa kun sana on aina pelkkä yritys, likiarvo, ei koskaan ihan kohdallaan.

Kirja on mielenkiintoista ajankuvaa, mutta heti alusta mukana seurannut ja koko ajan paheneva alakulo alkaa jo loppua kohden käydä minulle turhan ahdistavaksi. Pariinkin otteeseen harkitsin jättäväni sen kesken mutta sinnittelin kuitenkin loppuun, varoen lukemasta kirjaa viimeisenä sängyssä ennen valojen sammuttamista. Uniini en Haahtelan päähenkilön ahdistusta halua siirtää, vaikken ole aikoihin uniani muistanutkaan.

(Bernburg 1936) Muistan kuinka olin talvella pitkän masennuksen jälkeen vajonnut olotilaan, jossa makasin hiljaa, en liikahtanut enää. B. sanoi, että olin ollut tajuttomuuden kaltaisessa tilassa melkein viikon ja vasta insuliinihoitojen aloittaminen oli saanut minuun eloa. Mutta nyt tiesin, että olin silloin ollut hyvin lähellä Klaaraa, ihan hänen vieressään. Hiljaa ja lempeästi olin laskeutunut siihen. Eikä ympärillä ollut enää mitään. Ja siinä, maailmasta jo irronneena, en tuntenut enää ahdistusta ja pelkoa. Ei ollut päivämäärää eikä paikkaa, ei enää milloin tai missä; ympärillä vain tähtikirkas, lumivalkea.

En tiedä miten nuo sanoilla tehdyt kuviot ja perhoset pitäisi tulkita. Ne eivät avaudu minulle.

Viisaimmalta vedolta tämän jälkeen olisi tuntunut tarttua juuri kirjastosta hakemaani Bridget Jones -Mad about the boy -kirjaan ja nollata ajatukset sillä, mutta tulin napanneeksi mukaan pikalainan, Kjell Westön Kangastus 38, joten Bridget saa vielä odottaa.