Tämänkertaisista kirjoista ensimmäinen, Anna Soudakovan upea Haikara levittää siipensä kuuluu näihin jälkimmäisiin.
Toisena kirjana on Elina Annolan kahdessa aikatasossa liikkuva romaani, jossa yhdistävänä tekijänä ei olekaan suku, vaan tietty helsinkiläinen kivitalo, ja se jatkaa kielellisesti Annolalta tutulla linjalla. Kirjat ovat keskenään hyvin erilaiset, ehkä löydät oman suosikkisi syksyn lukuhetkiin.
***
Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä
Atena, 2024
Lukija: Alina Tomnikov
Kesto: 9 h 54 min
- Etkö tunnista maamme symbolia? mummo kysyy. - Haikarahan on kuin itse Valko-Venäjä: valkoinen vartaloltaan, punainen nokastaan ja jaloistaan, suojelee meitä suurilla valkoisilla siivillään, joilla kantaa samalla ikuista mustaa murhetta.
Kun Andréi on kymmenvuotias, hän saa pikkusiskon, Svetan. Perheen isä joutuu vankilaan ja äiti juopottelee, joten enimmäkseen heitä hoitaa mummo. Andréi oppii pian kantamaan vastuuta paitsi itsestään, myös sisarestaan.
Äiti nostaa murheelliset silmänsä häneen, katsoo niin, ettei Andréi muista hengittää.
- Viisi vuotta! hän huutaa lopulta. - Viisi vuotta vankeutta! Saat nyt elää äpäränä tästä eteenpäin. Muista lähettää isällesi kiitoskortti sinne jonnekin.
Olosuhteet Valko-Venäjällä ovat mitä ovat, mutta hänen paras ystävänsä Vova elää silti elämää jollaisesta Andréi voi vain haaveilla. Päästäpä vaikka joskus elokuviin, mutta hänellä ei riitä kolikoita pääsylippuun. Kolikoilla Andréi ostaa ruokaa. Kun isä pääsee vankilasta, tämäkin väistää vastuuta lapsistaan ja menee kolhoosiin töihin.
Jonkin verran apua he saavat enoltaan Sergeiltä, joka on poliittisesti aktiivinen. Sergei auttaa myös aikanaan Andréin pääsemään pois Valko-Venäjältä, ja vaikkei hän pysty pelastamaan sisartaan, nuorukainen lähtee länteen. Odotukset ovat korkealla.
Viisitoistavuotiaana Sveta on ehdoton, hän ei koskaan jättäisi isänmaataan. Eno on entistä syvemmällä mukana politiikassa, ja Sveta tekee oman osuutensa maansa puolesta. Andréi on saanut turvapaikan lännestä eikä ole käynytkään Valko-Venäjällä lähtönsä jälkeen. Sisarusten välit vaihtelevat lämpimästä viileään, eivätkä he aina ymmärrä toistensa valintoja.
Soudakovalta on ilmestynyt nyt kolme kirjaa joista kaksi ensimmäistä olen lukenut ja tämän kolmannen kuunnellut. Tomnikov kyllä luki kirjan siihen hyvin sopivalla herkkyydellä, mutta tauotti tekstiä paikoitellen todella oudosti. Ei se kuitenkaan liikaa mielestäni häirinnyt, osasyynä ehkä se miten vahvasti sisälle pääsin näiden ihmisten kohtaloihin ja uppouduin kirjan maailmaan. On ihana tuntea miten hienosti kirjailija osaa rakentaa henkilönsä niin, että lukijakin pääsee kunnolla heidän ajatuksiinsa ja tuntee olevansa mukana.
Maahanmuuttajuuskin sai Andréin muodossa hieman uuden näkökulman. Tärkeimpänä kuitenkin koin sisarusten väliset suhteet eri ikävaiheissa ja miten erilaista oli kasvaa nuorena aikuisena Valko-Venäjällä ja lännessä, kun lähtökohdat olivat olleet osittain samat, ja toisaalta hyvinkin erilaiset. Suosittelen lukemaan!
***
Elina Annola: Luopuneet
Teos, 2024
Lukija: Satu Paavola
Kesto: 8 h 9 min
Nykyhetkessä, 2014, turkulainen Anniina ja hänen tuore avomiehensä Leevi muuttavat vanhaan kivitalohuoneistoon Helsingissä. Anniina oli tuonut yhteiseen kotiin mäyräkoira Sisun, Leevi vuoroviikoiksi päiväkoti-ikäisen tyttärensä Miljan. Uusi vanha koti on kuin unelma, ja sen unelman voisi kirkastaa vauva, ensimmäinen yhteinen. Anniinalla ei ole enää paljon aikaa, joka kuukausi on yritettävä, mutta toistaiseksi on ollut petyttävä siihen yhteen viivaan raskaustestissä.
Voisin jäädä kiinni maisemaan, kiintyä mereen niin kuin kaikkeen tähän uuteen, joka päivä katsoa, miten meri on tyyni, sininen ja vihreä, harmaa, vaahtopäänä vellova, ja voisin tarvita vastapäisiä taloja, joiden ikkunoista loistaa ystävällinen valo, samanlainen kuin vastapäisiin taloihin loistaisi minun kodistani. Kaipaisin niitä, kun olisin toisaalla. Varmasti veisin lapseni talojen takana aukeavaan puistoon, tervehtisin äitejä ja sanoisin, tässä on tyttäreni ja tämä pieni on perheemme kuopus. Olisin äiti kummallekin, en puolikas tai täti, vaan äiti, niin toiset minut näkisivät.
Vuosikymmeniä aiemmin, vuonna 1929, Vienon perhe muuttaa upouuteen kivitaloon hänen ollessaan vielä pikkutyttö. On uutta, kuten pelottava hissi jota lapset eivät saa yksin käyttää, mutta tuttua äidin kiukku, jota hän pakenee komeron turvaan.
Niin lastenkamarin seinät kohoavat. Niistä rakentuu aurinkokirkko, muuri suojaksi Vienon ympärille, jotta hän voisi nähdä, ihastella, miten valo on kaunis, miten se kulkee ja väikkyy, häilyy, nuolee lattioille kullankeltaisia läikkiä. Ja kirkon sydämeen aukeaa musta huone, mustan huoneen ilma on mustaa samettia, pehmeää ja hyvää. Huone ottaa Vienon vastaan ja peittelee uneen, jota kukaan ei näe. Se on vain Vienolle tarkoitettu.
Sillä monta kertaa, kun komeron seinustat jo notkuvat liinavaatteita ja kangaspakkoja, Vieno istuu pimeässä nurkassa kuin talon sylissä. Ja vielä vuosikymmeniä myöhemmin, kun ylimmille hyllyille kätketään salaisuus, hän istuu komeron lattialla ja hengittää. On yhtä talon kanssa.
Vieno asuu talossa vielä kun menee naimisiin ja perustaa perheen. Itsenäisyyspäivän 1951 lähestyessä hän aikoo leipoa hienoa ruotsalaista Radiokakkua, jonka ohje oli julkaistu lehdessä. Kerrankin hän voisi kutsua kylään hienot Forsmanit, ja pöytään hän ostaisi kimpun valkoisia tulppaaneja, vaikka ne olivatkin hirvittävän kalliita. Mutta nyt hän tahtoo näyttää ja nyt hän raaskisi, kun sodan vaurioittama Kalle oli vihdoin saanut töitä, ja itsenäisyyspäiväksi tulisi kunnon tilipussi. Vihdoin he olisivat onnellinen perhe, ja jo olisi aikakin, sillä Liisa-tyttären lisäksi he olivat saamassa perheenlisäystä.
Anniina alkaa sairastella uudessa kodissa ja kierteen syyksi paljastuu myöhemmin rakennetussa saunassa kukkiva home. Taloyhtiön isännöitsijä pyrkii vähättelemään löydöksiä ja vaatii lisää kaikkea, lisää tutkimuksia, lisää aukirevittyjä lattioita, ja kaikki tietenkin Leevin ja Anniinan omalla kustannuksella. Niin alkaa taistelu oikeuksista, samalla kun Anniina sairastaa ja elää kuukausi kerrallaan toiveikkaana kahdesta viivasta.
Luopuneet on Annolan kolmas romaani ja jatkaa samalla linjalla kuin aiemmatkin, eli kieli on niin kaunista ja nautittavaa kuin suomen kielen opettajalta voi parhaimmillaan odottaa. Annola on saanut myös nykypäivän osuuteen vetovoimaa, mistä olen erityisen mielissäni, se kun ei ole mitenkään helppoa. Myös Annolan kirjaa voin lämpimästi suositella.
Sama kivitalo Luopuneissa kuulostaa hyvältä yhdistäjältä.
VastaaPoistaItse taas luen raskaampaa valoisaan aikaan ja kevyempää kaamoksessa. Kaamoksessa ei jaksa yhtään enempää ankeutta.
En ole lukenut Soudakovalta vielä mitään, vaikka tästä uusimmastakin olen nähnyt pelkkiä kehuja. Siinä Valko-Venäjä kiinnostaa. Se ei ole usein suomalaisessa kirjallisuudessa esiintynyt.
VastaaPoistaEi ole, ja meillä on siitä enemmän negatiivinen mielikuva kiitos presidenttinsä ja liiton Venäjän kanssa. Se oli yksi syy, miksi halusin kuunnella kirjan tavallisen kansan elämästä siellä.
PoistaSoudakovan kehuttu romaani on jo lukulistallani. Annolalta en ole aiemmin lukenut mitään, mutta varmaan pitäisi, vaikka sekä nimen että aiheiden perusteella aika ankealta kuulostaa.
VastaaPoistaEi ne Annolan kirjat ankeita ole, ja kaunista tekstiä kaikissa.
PoistaOnpa muuten upeat kannet molemmissa kirjoissa!
VastaaPoistaAnnolan kirjat keikkuvat aina lukulistoillani, mutta tähänkään en ole ehtinyt vielä tarttua. Kiinnostaisi kyllä.
Soudakovan kirja vaikuttaa hyvin kiinnostavalta, mutta tuntuu nyt hitusen liian raskaalta minulle.
Kiinnostavaa muuten mitä kerrot vuodenaikojen mukaan vaihtelevasta lukemisesta. Minun tämän syksyn lukemistoani määrittävät vahvasti kirjailijahaastattelut - niitä on niin paljon, että suurin osa ajasta menee tutustuessa tausta-aineistoon. Ja mikäs siinä, hienoja teoksia. Toisaalta tänä syksynä ilmestyy niin paljon kaikkea kiinnostavaa, että oikein jo odotan sitä, miten marraskuun puolivälin jälkeen ehdin taas lukea ”sitä kaikkea muutakin”.
Sulla on kyllä poikkeuksellisen "määritelty syksy" tänä vuonna, mutta varmasti kiinnostava rupeama! Uskon senkin, että on myös vapauttava tunne saada sen jälkeen lukea aivan mitä fiilistelee 😃
PoistaSattuipas hauskasti, meillä on luettuna sama Soudakovin kirja. Minäkin tykkäsin siitä tosi paljon. Annolan kirjoja en ole lukenut yhtään, mutta esittelit kirjan niin kiinnostavasti, että tekee mieli tarttua tähän kirjaan. Kiitos vinkistä.
VastaaPoistaOle hyvä, toivottavasti on mieleinen jos päädyt lukemaan ❤️
PoistaAloin postauksesi pohjalta miettiä vuodenaikojen vaikutusta kirjavalintoihini. Minäkin tartun kesällä helpommin kepeään ja syksyllä yritän lukea mahdollisimman monta kotimaista kaunokirjaa ja dekkarit ja viihde jäävät. Huomaan, että minulle sopii vuoroveto. Erittäin vaikuttavan kaunokirjan, vaikkapa Pajtim Statovcin Lehmä synnyttää yöllä -teoksen jälkeen on vaikea tarttua toiseen kaunokirjaan. Tänä syksynä olenkin lukenut kauno-tieto-kauno-rytmillä. Viihde on tyystin tauolla ja dekkareistakin olen lukenut vain Donna Leonin, sillä hän saapuu Helsingin Kirjamessuille.
VastaaPoistaMinulla tämä Anna Soudakova lukulistalla. Olen lukenut hänen kaksi aiempaa teosta ja pitänyt tosi paljon. Uskon, että myös minulla on paljon opittavaa Valko-Venäjän tilanteesta, vaikka olenkin yrittänyt pysyä jotenkin tilanteen tasalla. Kun asuin ja työskentelin Latviassa, kollegani oli aina hyvin tyytyväinen, kun oli päässyt Minskin matkaltaan takaisin Rigaan ilman mitään suurempia ongelmia. Ja tietenkin, nyt sotatilanteessa, tiedämme, kenen pillin mukaan maan johto hyppää.
Elina Annola on minulle aivan uusi tuttavuus, kiitos sen esittelystä.
Minulla on precis sama juttu! Mieheni voi kuunnella kokonaisen dekkarisarjan osat peräkanaa, itse haluan aina erityyppisen kirjan kuin edellinen oli. Sillä kevyetkin vuorottelee edelleen luureissa, nytkin on syksyinen cozy crime vuorossa.
PoistaPidin Annolan romaanista paljon. Ihastelin monen muun seikan ohella sitä, miten merkitykselliseksi miljöö osoittautui. Soudakovan romaani on lukulistallani.
VastaaPoistaKyllä, eikö ollutkin oivaltava valinta ettei yhteinen nimittäjä ole aina joku ihminen tai saman suvun eri sukupolvet!
Poista